Haaveet vai Muistot

 

Ihminen on monella muotoa mielenkiintoinen ja kompleksinen kokonaisuus. Vuosien kuluessa ihminen muuttuu niin ulkoisesti kuin sisäisestikin monella tapaa. Arvomaailma kehittyy/muokkautuu, tunteet muovautuu ja niin eespäin. 

Yksi tuollainen asia mikä muuttuu, muovautuu ja kehittyy ihmisen mukana vuosien mittaan on haaveet. Lapsena kun saattaa haaveilla karkkipäivän isosta karkkimäärästä tai uudesta lelusta ja vanhempana sitten esimerkiksi uudesta paremmasta työstä. Ikään suhteutettuna varmaan suurin piirtein samanlaisia haaveita nuo. Tai ainakin lapsena uusi lelu oli suurista suurin haave itselle ainakin.

Kuten aiemmin kirjoitettua niin nyky-yhteiskunnassa kovasti työstetään elämää ja haaveillaan sekä tavoitellaan uusia entistä suurempia ja parempia asioita elämään. Eikä tuossa mitään väärää ole tietenkään jokainen rakentaa elämänsä sellaiseksi kuin haluaa. Ja toimii kuten toimii kulloinkin.

Tuossa suorittamispaineisessa haaveilu ja tavoittelurallissa saattaa jäädä niinsanotusti elämä tai ainakin osa siitä elämättä. Eikä ihminen välttämättä osaa nauttia tai tarttua niihin hetkiin tai asioihin jotka merkitsevät ja tekisivät muistoja. Yhden haaveen kun on täyttänyt niin on jo listalla uusia ja useampikin tulossa/tiedossa. Eikä pysähdytä välttämättä siihen että on saavuttanut jotain.

Toki “haaveet elättää” kuten sanottua, mutta mutta. Entäs sitten kun elättäminen/eläminen kääntyy ehtoopuolelle tai muutoin loppu syystä tai toisesta lähenee. Silloinkin monella vain haaveita on kymmenittäin joita kohti pitäisi mennä. 

Mutta on jatkuva haaveilu ja suorittaminen tavoitteisiin pääsemiseksi sen arvoista että viimeisinä hetkinä ei olis muuta kuin haaveet. Kuten esimerkiksi muistot.

Joskus joku kysyi: “kuolisitko Mieluummin haaveiden vai muistojen kanssa”

Pysäyttävä kysymys ja ajatus. Varsinkin kun nykymaailma on millainen on. Se eläminen ja asioiden kokeminen joilla muistoja luodaan ei välttämättä ole niin suuressa arvossa/merkityksessä. Muistot kun on jotain sellaista mitä läpi käydessä voi elää hetkiä uudelleen ja nuorta edes hetkeksi ainakin mielessään. Eikä kaikkea tarvitse kameralle ikuistaa, vaan voi pitää itsellään muistoissa.

Itse ainakin Mieluummin viettäisin viimeiset hetkeni muistellen vanhoja aikoja, nuoruutta ja elettyä elämää tehden/kokien asioita, kuin surkutellen sitä että vielä on haaveita joita ei pystyisi täyttämään. 

Valintojen maailma, kuten sanotaan. 

Kaksisuuntainen syksy

 Vuodenajan nuo neljä ajanjaksoa vuodessa, jotka tekevät olemisesta ihmeellistä. Ei tarvitse välttämättä reissata maailman ääriin tai ympäri maailmaa kokeakseen eri muotoisia ilmasto-olosuhteita. Sen lisäksi että vuodenajat vaikuttavat ympärillämme olevaan luontoon ne vaikuttavat myös ihmisiin ja ihmisten mieliin. Jokaiseen eri tavalla, joihinkin ei ollenkaan.

Ja nyt kun Syksy jolkottaa jo pitkällä ja lähemmäs talvea liikutaan kokoajan niin tartutaan vuodeajoista syksyyn. 

Aika jolloin kesän kuumuus vaihtuu viileämpään ilmaan ja luonto vaihtaa väriä aivan kuten osa eläimistä turkkiaan kohti talvea mentäessä. Mieleen hiipii haikeus “ohi” menneestä kesästä ja sen lämmöstä. Luonto tosin väriloistollaan korvaa ison osan siitä auringonpaisteesta jota kesällä saa. Ja kyllähän syksylläkin aurinko paistaa.

Ympärillä (jos vain luontoa sattuu olemaan) värikirjo on todella laaja. Usein joutuu ihan pysähtymään ja ihmettelemään kuinka kaunista ympärillä on. Ruskaksi tuota kutsutaan ja, joka Lapissa kuulemma kauneinta on.

Eikä toisaalta viileä tuuli haittaa kun muistaa sen, että pukeutumiseen ihminen voi itse vaikuttaa, että pysyy lämpimänä. Sitten kuitenkin on se yksi seikka, joka isolta osin saattaa syksyssä mieliin vaikuttaa.

Nimittäin lisääntyvä pimeys ja aiemmin pimenevät illat. Ei enää pitkään/myöhäiseen aikaan saakka saa nauttia auringon valosta vaan hämäryys ottaa valtaa. Toki auringonlaskut yhä kauniita on, mutta tulevat päivä päivältä aikaisemmin.

Eikä pimeys ja harmaus tee herkälle ihmismielelle hyvää. Päinvastoin synkkyyteen ja alakuloon taipuvaiset ihmiset ovat ns kovilla hämäryyden lisääntyessä. 

Vetäydytään oman kodin sohvalle Eikä enää välttämättä lähdetä ulkoilemaan “on liian pimeä”. Kesä valo ja kirkkaus vaihtuu pimeään ulkona ja mielikin synkkenee ja ajatukset saattaa syvissä vesissä käydä useammin kuin vain kerran silloin tällöin. 

Eikä tuossa toisaalta mitään ihmeellistä ole olemmehan me jokainen erilaisia ja omia yksilöitämme. Mutta kyllä syksy ruuhkauttaa haravamyymälöiden lisäksi myös psyk. puolen palveluita ja keskustelutukilinjat kuumempia on kuin joulupukin kuuma linja. 

Eikä pimeän tai hämärän kanssa tarvitse vaan oppia olemaan. Valoa ja tunnelmaa tuovat esim kynttilät ja toki mielen valoa läheiset. Joskus yksin on hyvä olla, mutta masennuksen alhossa syksyn pimeydessä ei. 

Toimitaan itse itseämme auttaen, avataan suu asioista ajoissa läheisille ja kysytään se pieni suuri kysymys “Mitä kuuluu” läheisiltä. Se ei paljon vaadi ja voi olla Iso apu toiselle. Selätetään siis pimeä yhdessä ja nautitaan kuitenkin luonnon kauneudesta.

Syksy todella on kaksisuuntainen kuten saattaa olla ihmisen mielikin.

Mies flunssassa vai MiesFlunssassa ?

 

Syksy kovaa kyytiä painaa päälle ja oikeastaan on jo hyvää vauhtia käynnissä. Tuon vuodenajan mukana tulee tottakai ah niin ihanat lieveilmiöt kuten kausiflunssat. Jotka melkoisen räjähdyksen lailla leviiä varsinkin lapsiperheissä päiväkotien ja koulujen kautta ja miksei Muutenkin. 

Eikä tuo mikään ihme sinällään ole. Mutta mitä flunssaan tulee niin lapsesta asti itse olen kuullut puhuttavan “miesflunssasta”, jota en ihan nuorempana ymmärtänyt. Kun tuntuu siltä että pieni flunssa vetää miehen kanveesiin ja sängyn pohjalle kun vastaavassa tilanteessa naiset toipuvat nopeasti ja esim flunssat saattaa lievempi olla.

Enemmän kun usein sanotaan kuitenkin että ei pieni flunssa voi miestä kaataa. Mutta voiko ja on siihen joku syy. Pieni ihminen päänsä puhki saa miettiä miksi noin on vai onko tosiaan niin että flunssarooli meillä miehillä vaan teatraalisempi.

Kun toisinaan mies pystyy fyysisestä vammasta kuten käden tai jalan murtuma huolimatta tekemään asioita ja toimimaan. Mutta sitten kurkkukipu ja köhä vie meidät sairasvuoteen armoille. Jotenkin hämmentävää. Ja monen mielestä varmasti kuulostaa vitsiltä tuo reagoiminen. Mutta tuohon on olemassa syy ja selitys. Miehen kehossa kun on kaksi eri systeemiä, jotka toimivat.

Nimittäin fyysisen suuremman vamman sattuessa miehen kehossa erittyy runsaasti adrenaliinia sekä endorfiinia. Jotka toimivat luonnollisina kivun poistajina eli kipulääkkeinä. Josta seurauksena murtuneella jalalla voi kävellä vaikka pitkänkin matkan ennenkuin kipu ja sattumus pysäyttää.

Tuo tila on niinsanottu selvitymistila, joka hyvin pitkälti on Testosteronin ylläpitämä sekä aikaansaama. Ja miehillä pääsääntöisesti korkeampi testosteroniarvo jopa 20% on kuin naisilla.

Mutta äläpä hätäile…tuo sama fyysisissä vammoissa auttava testosteroni, kun voi heikentää ja heikentääkin immuunijärjestelmää. Jolloin keho alttiimpi viruksille ja ne pidempään kestää rajumpina. Naisilla monesti samaiset virukset lieviä ja nopeasti ohimeneviä, johtuen matalasta testosteronitasosta sekä estrogeenista. Nuo kaksi edellämainittua tekijää, kun auttavat ja helpottavat kehon puolustautumista viruksia vastaan. Tottakai poikkeuksia on.

Kun joku meistä miehistä nujertuu flunssan kourissa sängyn pohjalle, kyseessä ei ole esitystä tai show (välttämättä). Miesten keho ja puolustusjärjestelmä vaan on hiukan erilainen ja erikoinenkin. Fyysinen vamma ei välttämättä pysäytä mutta pieni virus vie päiväkausiksi petiin.

Jännä juttu, mutta tutkittavaa totta. Potekaamme siis “miesflunssiamme” huoleti.

Lapsuus lapsuutena

 

Jokainen ihminen elää itse oman elämänsä ja tekee itse omat valintansa mitä elämältään haluaa. Tuohan olisi aivan ihanne tila noin toteutuessaan. Mutta tuskin kukaan haluaa vapaaehtoisesti esim mielenterveysongelman tai jäädä yksin ja syrjäytyä muista.

Lapsena ihminen ei hirveämmin itse tee päätöksiä elämästään vaan pitkälti vanhemmat vastaavat päätöksenteosta. Mikä hyvä asia on. Toisinaan päätökset menevät kuitenkin vikaan eikä lapsen mielipidettä kuunnella tai ajatella välttämättä lapsen parasta. 

Eikä tuossa mitään väärää ole, jokainen kun kasvattaa lapsensa omalla tavallaan ja tapoja yhtä monta kuin ihmisiä. Joskus vaan tuntuu siltä että vanhemmat elää omaa ns ohi mennyttä lapsuuttaan omien lapsien kautta. 

Muistellaan vanhempana mitä itse lapsena halusi ja sen pohjalta toimitaan oman lapsen kanssa. Haalitaan harrastuksia ja oheistoimintaa lapsen arkeen niin paljon että saattaa lapsuus mennä ohi. Joka päivä koulun jälkeen joku suorite tai laji jota pitää suorittaa. 

Tuossa kuten sanottua ajaa nopeasti lapsuus ohi ja upotaan “kiireen” verkkoon jo varhaisessa iässä. Eikä tuota toivo/haluaa lapselle, koska aikuisiällä ehtii suorituskeskeisessä “kiire"yhteiskunnassa elää sekä toimia. 

Itse vanhempana varmasti olen sortunut liialliseen aikataulutukseen ja suorittamiseen ei käy kieltäminen. Mutta välillä hyvä pysähtyä itsekin miten toimii ja mitä lapselta/lapselleen haluaa. Lapsuus kun on vain kerran elämässä eikä sitä saa takaisin, edes elämällä sitä omien lasten kautta.

Annetaan lasten olla lapsia ja tehdä lasten juttuja. Tottakai iän karttuessa vastuuta tulee ottaa/Antaa lapselle. Kohtuuden rajoissa kuitenkin. 

Harjoittelemalla oppii ja kukaan ei osaa toimia oikein tai oikealla tavalla heti ensimmäisellä kerralla. Ja ilman epäonnistumisen tunnetta ei opi arvostamaan onnistumista. 

Ja onhan meissä aikuisissakin se sisäinen lapsi jossain sisällä piilossa. Toisilla syvemmällä kuin toisilla. Sille kun välillä Antaa tilaa joko omien lasten kanssa touhuten tai ilman niin oppii uusia juttuja ja oppii ehkä miltä nykymaailma vipstaakeineen näyttää lapsen näkökulmasta.

Oman elämänsä majakka

 

Aika kun kuluu eteenpäin ja vuodetkin vierii etiäpäin niin ihmiset muuttuu. Siinä samalla muuttuvat ihmissuhteet ja se ketä ihmisiä omaan ns lähipiiriin kuuluu. Kuten aiemmin kirjoitettua niin vaan harvat pysyy pitkiä aikoja saata loppuun asti ihmisen elämässä.

Itse olen pidemmän aikaa mieltänyt asian niin että ihmiset on kuin majakoita. Majakat kun ei seuraa tai jahtaa laivoja saati vaadi niitä jäämään luokseen. Majakat ovat sielä missä ovat. Kuten jokainen ihminenkin tavallaan Majakka loistaa valoa. Ja tuon valon osa laivoista näkee ja löytää täten kotiin.

Osa laivoista lipuu ohi vaan ja niitä ei koskaan enää nää, kuten on ihmisilläkin. Toisilla on vaan hetki toisen elämässä ja sitten heitä ei enää nää. Majakka ei tuosta kuitenkaan ota itseensä tai pahoita mieltään vaan jatkaa eloaan sekä oloaan. Osalla ihmisistä myös noin on, toki sitten on niitä jotka ottavat itseensä ja tulee riitoja.

Summasummaarum elämä hyvin paljon tuollaista samanlaista. Ihmisiä tulee ja menee, osa säilyy osa lähtee. Sellainen kiertokulku jatkaa vaan eteenpäin. Kaikkia poiskäveleviä ei tarvitse jahdata tai vaatia jäämään, heillä pienempi rooli ihmisen elämässä. 

Elämässä niitä oikeita ihmisiä ei tarvitse pakottaa jäämään tai olemaan elämässäsi. He kyllä näkevät sen “valosi” ja tulevat lähemmäs. 

Ollaan siis oman elämämme majakoita.

Ei aina jaksa olla hyvä/kiltti

 Ihmisluonne on varsin mielenkiintoinen asia ja eroavaisuuksia on lähestulkoon yhtä paljon kuin tallaajia tällä pallolla. Lähestulkoon mahdoton löytää kahta täysin saman luonteista ihmistä. Ja tuo hyvä seikka on, koska viimeistään luonne tekee meistä yksilöitä. Vaikka ulkoisesti voikin ihminen toista kopioida.

Luonteista kuten ihmisistä ylipäätään löytyy vikoja ja luonne kehittyy ihmisen mukana. Ihan sen mukaan mitä ajan luistin uurtaa ihmiseen . Luoeteeltaan kiltit jäävät niiden kovien ja karskiluonteisten jalkoihin. Vaikka kuinka koittaisi niin toiset vaan pärjää paremmin.

Mutta entä sitten, kun näillä kilttiluonteisilla ns tulee raja vastaan eikä enää jaksa vaan olla kiltti. Jotkut tietoviisaat sanovat, että tuollaiset ihmiset ovat ns “vaarallisimpia” ja pahimpia kohdata. 

Pääsääntöisesti kun hyvät ja kiltit ihmiset ovat Hiljaa omista asioistaan, vaikka kuinka olisi vaikeaa ja sattuisi. Annetaan aina anteeksi, vaikka toinen tekisi mitä ja mahdollisuuksia tarjotaan aina uusia. Mieluummin ymmärretään toista ennemmin kuin lähdetään toimintaa kostamaan.

Sitten vaan kun raja ylittyy niin “naps” hyvyys jää niille sijoilleen eikä sana kärsivällisyys kuulu enää sanavarastoon. Kuitenkaan ei järjestetä mitään ylimääräistä draamaa, mutta ei tarjota myöskään varoitusta siitä, että “kiitti mulle riitti”.

Turha odottaa mitään selvittelyä tai asioiden läpikäyntiä enää tuossa vaiheessa. Hyvyys on tiessään kuten ennen niin hyvä/kiltti ihminen toisen elämästä. Tuo pelottavaa on ja vaikea toisen käsittää, että kerran se, joka aina kuunteli, ymmärsi ja auttoi on poissa. Täysin muissa ympyröissä jo katsomatta kertaakaan taakseen.

Kohdellaan toisiamme arvostavasti ja ei ohiteta toista, sen tarpeita tai mielessä olevia asioita. Jokainen ihmisluonne ansaitsee ajan, paikan ja ymmärryksen. Vähän meteliä pitävät vaan usein jäävät paitsioon.

Motivaatioko? Hukassako?

Kaikenaikaa ihmiset ympäri tätä palloa suunnittelevat asioita, niiden tekemistä ja aloittamista. Nuo asiat voivat olla pieniä tai suuria, jokaiselle oman mittapuun mukaan. Ja syitä asioiden suunnittelulle on loputon lista aivan yksilöstä riippuen. Esimerkiksi omasta kunnosta ja terveydestä huolehtiminen on yksi mitä varmasti hyvin moni ihminen suunnittelee aloittavansa.

Aloittaminen ei sinällään se prosessin vaikein askel ole ja sen voi/saakin tehdä juuri niin monta kertaa kuin tarve vaatii. Ehkä suurin kompastuskivi on se kuinka jatkaa alun jälkeen. Motivaatiotahan se kysyy paljon ja itsekuria, että pystyy suoriutumaan suunnitelmansa toteutumisesta. 

Motivaation odotteluun vaan monella ihmisellä kaatuu uuden aloitus ja ensimmäisen askeleen ottaminen. Odottavan aika kun tuppaa pitkä olemaan sanonnankin mukaan ja tuossa ajassa ensimmäisen askeleen lisäksi monta muuta askelta esim treeniä väliin jää. Ja loppuviimein ihminen aloittaa saman asian kerta toisensa jälkeen aina uudelleen ja uudelleen ilman jatkumoa. Ja väistämättään alkaa miettiä onko kyse itsekurin puutteesta tai onko ihminen jotenkin vaillinainen.

Kuitenkin loppuviimein motivaatio ei ole tekemiselle lähtöviiva tai alku vaan prosessin aikana syntyvä ns sivutuote. Joka tekemällä ja menemällä vahvistuu sekä kasvaa lopulta kantaen toivottua hedelmää. Täytyy vaan mennä ja tehdä sekä toimia, vaikka olo tai hetki (sää esim) Ei välttämättä se otollisin olisi suunnitelman toteutukselle. Tuosta sitten askel kerrallaan alkaa motivaation ryydittämänä muodostua uudet toivotunlaiset rutiinit. 

Hyvin suunniteltu sanonnan mukaan on puoliksi tehty, mutta vaatii se muutakin. Toisinsanoen eihän puolimaratonkaan ole juostu jos suunnittelee hyvin että joskus juoksee maratonin...vai? Hienot uudet ja vimosen päälle olevat varusteet ehkä parantaa tulosta ehkä ei. Tärkein kuitenkin on aloittaa ja uskaltaa ottaa se ensimmäinen askel.

Suunnitelmia toteuttamaan siis ja niitä kohti rohkeasti. Motivaatio tulee kyllä jos ei sitä vielä valmiiksi ole ja kantaa kyllä. Pitää vaan olla rohkea ja yrittää.

PaniikkiNappula pohjassa

Ihmisiä pullollaan oleva ostoskeskus. Katsot minne vain niin joka suunnalla näkyy kymmenittäin ihmisiä, ääniärsykkeitä tuutataan kaijuttimista ja ihmiset pitää enempi ja vähempi meteliä. Tuon lisäksi on valoa ja välkettä monessa paikassa. Tunnet kuinka syke alkaa kiihtymään, ensi hikoavat kämmenet ja sitten nousee kauttaaltaan kylmä hiki. Hengitys tahti tihenee tihenemistään samalla kun jalat kuten koko muukin kroppa alkaa täristä. Katselet ympärillesi kuin peura ajovaloissa etsien pakopaikkaa ja toivot vaan olevasi jossain ihan muualla. Lopulta silmissä sumenee ja korvat humisee ja romahdat polvillesi maahan ja vastoin toivottua olet kaiken huomion keskipisteenä.

Hyvin monelle edellä kuvatunlainen tilanne eri variaatioissa on varsin tuttu. Eikä tuon paniikkihäiriö reagointi ole esitystä tai muuta vastaavaa huomionhakua. Tuota nimittäin kun vältellä koittaa. Jokainen toki on yksilö tuossakin asiassa ja toimii eri tavalla.

Joillakin vastaavanlainen häiriö on ollut lapsuudesta asti, toisille se voi kehittyä vanhemmalla iällä. Ei selvää kaavaa sinällään ole. Taustalla toki ahdistus ja/tai masennus antavat vahvat rakennuspalikat häiriöön. Halusi sitä sitten itse tai ei.

Ensimmäiset kosketukset häiriöön saattavat mennä ohi huomioimatta vedoten hikoilun suhteen esimerkiksi vallitsevaan ilmanalaan. Eikä tuo ihmekään ole jos ei ole vastaavaa ennen kokenut tai edes kuullut asiasta. Sitten viimein kun paniikki nappula Pohjassa pysyy ja reaktio ns eskaloituu onkin tilanne toinen.

Tuolloin ihminen ei tiedä mitä tehdä, miten olla tai mihin mennä. Vähän niinkuin matkustajan paikalla on ja joku muu on kuski. Pahin vaihe ensimmäistä kettaa saattaa tuntua siltä että kaikki loppuu siihen (ainakin omalla kohdallani). Tilanteen jälkeen sitä helposti miettii, että olenko seonnut lopullisesti ja tullut hulluksi. Samalla kun käy kaikkea tapahtunutta läpi.

Kuten jo sanottua paniikkihäiriö tai vastaava ei ole esitystä tai leikkiä, vaan ihan todellinen asia mistä moni kärsii. Eikä siitä puhuminen tutuille ja läheisille välttämättä helppoa ole, kun saattaa pelätä saavansa hullun leiman. Yksin asian kanssa ei kuitenkaan kannata jäädä vaan rohkeasti avata suunsa ja hakea apua.

Apua kun on monenlaista, niin omatoiminnallista kuin ihan ammattilaisen tarjoamaa. Voi omatoimisesti esim pyytää jonkun läheisen hitaasti edeten siedättämään itseään paikkoihin jossa paniikki aktivoituu. Sitten toki on terapiakeskustelut joihin yhdistettynä siedätyshoito ahdistavassa paikoissa ammattilaisen kanssa. Ja lääkkeet myös vaihtoehto, mutta yksin lääkkeet ei helpotusta tuo tai auta ihmistä siedätyksen kanssa jos ei itse toimi. 

Oikein pahaksi päästessään ja pitkään jatkuessaan paniikkihäiriö ilman hoitoa ja ahdistus lamaannuttavat ihmisen. Normaalit arki asiat muuttuvat hiljalleen mahdottomiksi ja kodista tulee linnoitus josta ei poistu enää. Ei töihin, kauppaan tai ystäviä tapaamaan.

Ei siis jäädä yksin, ollaan rohkeita ja puhutaan, vaikka se aluksi olisi vaikeaa. Apua kyllä saa kun sitä jaksaa hakea.

Tunteeton tunteellinen

Jokapäiväisessä elämässä ihmiselle tapahtuu erinäisiä asioita, jotka saavat ihmisen tuntemaan tietyllä tavalla. Toiset ihmiset reagoivat asioihin enemmän tunteella kuin toiset, mutta jokaisella ihmisellä kuitenkin tunteet on. Ja tunteethan ovat asioita/reaktioita joilla ihminen ymmärtää tilanteita ja tekee meidät tietoiseksi tarpeistamme. 

Tunteet kuten jo sanottua aiheuttavat tietynlaisia reaktioita ihmisissä. Joko kehollisia tai mielessä tuntuvia. Noista kahdesta mielessä tapahtuva tunteiden liike ei välttämättä ulospäin ihmisestä näy. Mutta entäs sitten kehollinen puoli, se nimittäin näkyy ja saattaa kuuluakin kanssaeläjille. Tunteiden näyttämisessä ei todellakaan ole mitään väärää tai ei pitäisi olla.

Mutta nykypäivänä kuten aikojen saatossa esimerkiksi miehien tunteiden näyttäminen on ollut jonkinlainen tabu tai "kynnyskysymys". Mies kun vuosisatojen ajan ollut ainakin kuvainnollisesti fyysistä työtä tekevä, voimakas peruskallio, joka ei horju tai ailahtele. Mutta entäs sitten jos/kun mies tunteekin asioita ja näyttää tunteitaan tai jopa haluaa niistä puhua.

Moni sanoo tosiaan, että miehet ei itke tai puhu tunteistaan. Mutta täysin samanlaiset oikeudet kuitenkin kaikilla on tuntea sekä puhua. Rohkeutta se tosin vaatii. Eikä ihminen ole heikko vaikka tuntee tai puhuu tunteistaan. Ja yleensähän puhutaan ns hyvistä tunteista ilosta, onnesta, rakkaudesta jne ja nuo teemoina helpompia.

Kuitenkin ne ikävämmätkin tunteet ansaitsevat tulla näytetyksi ja käsitellyiksi. Pitkään ihminen jos surun, ahdistuksen, pelon tai masennuksen kanssa joutuu "sallassa" muilta olemaan niin seuraukset eivät välttämättä hyviä ole. Negatiivisten tunteiden taakkaa kun nopeasti lytistää ihmisen alleen murskaten palasiksi. Joista takaisin eheäksi kursiminen on haastavaa ellei mahdotonta.

Miesten kuten toki muidenkin oikeus on tulla tunteidensa kanssa nähdyksi ja kuulluksi. Itkeminen kun esimerkiksi ns puhdistaa ja vapauttaa, kun ikävän tunteet saa sisältä tuolla tavalla pois. Muutkin tunteiden ilmaisutavat ovat yhtä oikeita. Eikä voi määrittää että näin kuuluu tai ei kuulu tunteitaan ilmaista. Toki tunteiden varjolla esim tehdyt rikokset ja vastaavat ovat luku erikseen, jotka eivät sallittuja ole.

Jokainen ihminen tietää tai jos ei tiedä niin löytää tavan ilmaista sekä käsitellä tunteitaan. Ja tuohon jokaisella on oikeuskin. Eikä tunteidensa kanssa ihmisen tarvitse yksin olla. Puhuu läheisilleen tai jos pelkää esim heitä kuormittavansa niin ammattiapua on myös. Jonka saaminen ja jonka piiriin pääseminen onkin ihan oma tarinansa.

Summasummaarum tunteiden tunteminen on sallittua ja ihan ok. Eikä tee ihmisestä heikkoa jos näyttää tunteitaan  tai on jotain toista tunteellisempi. Tunnetaan tunteemme niin kuin ne on ja ollaan sellaisia kuin ollaan.

Hetki yössä

Lomalla tai ei niin ihmisen elämä sekä arki on täynnä touhua ja toimintaa. Aistiärsykkeidenkin määrä nykymaailmassa aivan valtava, kuten aiemmin jo todettu. Päivät täyttyy aikatauluista ja niiden suoritteista enemmän tai vähemmän. Hengähdystaukoihin ei välttämättä ole ihan hirveästi aukkoja.

Sitten koittaa ilta, joka hyvin nopeasti ajelehtii kohti yötä rauhalliseen tahtiin. Päivän askareet on taputeltu ja pitäisi suunnata unta kohti. Mutta ah tuo niin ihanan kamala mobiililaite piippaa ja jollakulla asiaa. Koita siinä sitten rauhoittua.

Viimein koittaa se maaginen hetki vuorokautta, joka on yöllä noin klo 01-03 välillä. Tuolloin ihminen, kun vielä kukkuu hereillä ei kyse välttämättä ole uniongelmasta. Tuossa hetkessä monille ihmisille on jotain erikoista lähes taianomaista. 

Tuo hetki ja kellonlyömä on vuorokaudessa vihdoin sitä omaa aikaa ihan itsekseen. Ei tule viestejä tai soittoja eikä kukaan vaadi tai odota ihmiseltä mitään. Pitkä päivä vihdoin takana ja seurana vain hiljaisuus tai  korkeintaan kellon tikitys tai sateen ropina.

Tuollaisessa täydellisen seesteisessä hetkessä rauhoittuu, rentoutuu ja ihminen voimaantuu. Ei tarvitse sitä päiväsaikaista suorittamisen kierrettä miettiä tai esittää mitään. Joillekin ihmisille tuollainen yön hetki voi olla se ainoa jolloin tuntee olevansa oikeasti elossa ja olemassa. Ja tuosta olemassaolon tunteesta haluaa pitää kiinni.

Jokaisella meistä on omat aikansa ja paikkansa omille hetkille. Nuo yön hetket allekirjoittaneelle hyvin tuttuja, toimivia ja rauhoittavia. Muistetaan siis pysähtyä häsän keskellä. 

Vuorovaikuttamattomuusko

Keskusteleminen ja sosiaalinen vuorovaikutus niiden aidoimmassa muodossaan on nykypäivän maailmassa jokseenkin vähäistä. Kun kuten aiemminkin sanottua sosiaalinen media on ottanut valtaa. Keskustelut ja vuorovaikutus muiden kanssa käydään ruutujen takaa näppäimistöä näpyttäen. 

Ei siinä, että tuollainen vuorovaikutus huonosta olisi (kaikki vuorovaikutus ja sosiaalisuus kun hyvsätä on). Mutta oikea ihmisen kohtaaminen, eleet, ilmeet ja olemus keskustelun aikana on niitä jotka tekevät kohtaamisesta ainutlaatuisen. Ruudun takaa kun ei toista nää kun vain kirjoittelee. Toki joku näppärä sanoo että onhan video puhelut ja facetime tai mikä lie onkaan, mutta ei nyt hiuksia aleta halkoa.

Moneen ihmiseen vaikuttaa suuresti se, että sosiaalinen kanssakäyminen aidoimmillaan on vähentynyt ja muita ei enää tavata ja jutella/paranneta maailmaa kuten ennen.  Tuolloin joissain tapauksissa ja miksei muutenkin keskustelut aletaan käydä itsekseen itsensä kanssa (jota itsekin teen).

Tuohon tilaan ajauduttaessa hyvin suurena vaikuttavana tekijänä on Yksinäisyys, joka monella muullakin tavalla nyky-yhteiskunnassa näkyy. Ja miksei toisaalta sekin, että jotkut ihmiset eivät vain tunne tulevansa muiden toimesta ymmärretyksi ja heidän asiansa mitä kertovat menevät kuuroille korville.

Itsensä kanssa keskustellessa ihminen on ns turvallisessa tilassa joka samalla yksityinen on eikä siihen väliin kukaan muu pääse tulemaan tai huutelemaan. Eikä Tuolloin yliajattele tai ala väärin tulkitsemaan toisen sanomista, eleitä tai ilmeitä. Ja kuuntelemisen/ymmärryksen taso on taattu kun yksi ihminen hoitaa molemmat roolit.

 

Yksinäisyys puhuessa mieli pysyy rauhallisena eikä pääse esim edellämainitun yliajattelun toimesta järkkymään. Kaikki tunteet ja tuntemukset ovat tuolloin sallittuja ja niiden esiin tuomista on lupa harjoitella ilman, että tulee tuomituksi. 

Yksin voi sanoa asioita ja käydä sellaisia keskusteluja joita ei syystä tai toisesta halua/uskalla toisten kanssa käydä. Eikä tarvitse alkaa selittelemään omia sanomisiaan kenellekään kun itse tietää mitä tarkoittaa.

Ei kuitenkaan ajeta ketään siihen pisteeseen, jossa ainoa keskustelukumppani löytyy omasta itsestä. Otetaan muut huomioon ja oikeasti lähdetään ulos, pois koneelta ja laitetaan puhelin sivuun. Oikeat aidot ihmisten kohtaamiset ovat mahtavia ja tekevät hyvää ihan jokaiselle, vaikka sitten pieninä annoksin. 

Tulevaisuus hukassa

Jos sitä sitten kävisi sukelluksella sielä asioiden ns syvässä päässä, lähes pohjakosketuksen ottamassa. Aina kun ei ihmisen elämä ja arki ole yhtä ruusuilla tanssimista saati yhtä hurmosta. Väliin mahtuu niitä ei niin mairittelevia ajanjaksoja, jotka toisilla ovat lyhyempiä ja toisilla pidempiä. Saattaen johtaa peruuttamattomiinkin ratkaisuihin.

Syvän pään asioista napataan kiinni ah nykypäivänä sanana niin yleiseen, eli masennukseen. Ei mikään pieni aihe tai pala purtavaksi näin äkkiseltään. Eikä nyt mennä niihin juurisyihin tai muihin syventäviin asian haaraumakohtiin. Vaan pureudutaan tulevaisuuden suunnitteluun ja näkemiseen, kun masentunut on.

Masennus kun lyö ihmisen todella alamaihin ja kanveesiin, kun oikein puskee päälle. Se ei pelkästään tee tulevaisuuden näkemisestä pimeää tai synkkää, vaan voi pahimmillaan ns pyyhkiä tulevaisuuden kokonaan pois. Eikä tuossa kohden ole kysymys pessimismistä eli ajattelusta "kaikki kuitenkin menee pieleen". Kyseessä jotain "oudompaa".

Tulevaisuus yksiselitteisesti lakkaa olemasta ihmiselle. Eikä sitä ole tuolloin edes pelkona tai ajatuksen tasolla. Voisi sanoa, että tulevaisuus ja sen hahmottaminen tuntuu kuin mahdottomalta matemaattiselta kaavalta tai vieraalta kieleltä. 

Ihmisellä ei ole mitään parempaa mitä tavoitella eikä käsitettä myöhemmin mitä asioiden tekemiseen tulee. On vain tämä hetki, nyt. Ja tuo vallitseva nyt-hetki on kaikkialla ja kaikenaikaa. Eikä siitä ole tai ei näe minkäänlaista pakokeinoa. 

Masennus tai sen oireet voivat siis muuttaa sitä kuinka aivot käsittelee ja hahmottaa aikaa. Elämässä eteenpäin meneminen tai tulevaisuus ei ole enää vaihtoehto. Mutta siltikään kyse ei ole heikkoudesta tai siitä että ihminen olisi luovuttanut. 

Mutta vaikka ihminen ei masennuksen aallonpohjalla näkisi/tuntisi tulevaisuutta. On se kuitenkin olemassa. Ihan jokaisella ihmisellä. Aivot ei vaan sitä ns sumussa löydä, vaikka kuinka hakee. On tärkeä vaikeinakin aikoina pitää kiinni ei niinkään tunteesta vaan siitä faktasta, että huominen on huomena ja tulee kyllä.

Muista: Olet olemassa ja tarinasi jatkuu.

Ihmiset ympärillämme

Jokainen päivä jokainen ihminen kohtaa ihmisiä elämässään. Oli kyseessä sitten kasvotusten tapahtuva sosiaalinen kanssakäyminen tai somen kautta "tapaaminen". Sitten on tottakai ulkomaailmassa meitä vastaan tulevat ihmiset ja ohikulkijat. Joiden rooli ei välttämättä merkittävä ihmiselle ole. 

Sitten on ihmiset joiden merkitys elämiimme on suurempi kuin toisilla. Tällaisia ihmisiä ovat ystävä, kaverit, tutut, työkaverit ja niin edelleen. Heitä kohtaamme säännöllisen epäsäännöllisesti arjessa ja osalla heistä vaikutus elämiimme isompi on.

Sinällään tutut, työkaverit, harrastustuttavat jne menevät samaan ryhmään joiden kanssa vietetään aikaa vain vähän tai ns pakon sanelemana. Ja heistä jokainen tahollaan erilainen ja heidän oleminen sekä toiminta tahollaan/tavallaan vaikuttaa meihin. Mutta ei nyt tästä ryhmästä enempää.

Ihmiset joiden rooli, vaikutus ja asema elämissämme suurempi on ovat kaverit sekä ystävät. Toisilla noita on enemmän ja toisilla vähemmän, kullakin itselle sopiva määrä. Ja nyt lasketaan pois some-kaverit joita saattaa satoja olla.

Ystäviä sekä kavereita monenlaisia on, minkä olen elämäni ainakaan oppinut ja muilta myös kuullut. Nopealla seulalla nuo ihmist voi jakaa ainakin neljään ryhmään (varmasti useampaankin, mutta nyt näin).

Ensin tulee Tyynen sään ystävät/kaverit, jotka ilmestyvät ja ovat enemmän elämässäsi sekä yhteyksissä, kun oma elämäsi on ns tyyntä. Asiat rullaa ja hommat sujuu. Mutta auta armias kun vähän elämän aallokko kuohahtaa niin aallokon mukana katoavat hetkeksi tuo ryhmittymäkin.

Sitten tulee pilkunnus...-viilaajat. He tietävät kaiken sinua paremmin ja jakavat neuvoja asiaan kuin asiaan vaikka ei se olisikaan huonosti. Lisäksi kyseisillä ihmisillä on tapana toisinaan olla neuvojen ohessa hyvin tuomitsevia. "Mitä sinä noin teit, tee näin", vaikka jokaisen elämä on omanlaisensa ja jokainen tekee itse valintansa olivatpa ne hyviä tai huonoja.

Kolmantena ns ryhmänä kadehtivat kilpailijat. Hyvin mielenkiintoinen ja raskaskin ihmisjoukko. Joka on kanssasi ja elämässäsi, mutta kaikki mitä sinulla on tai tapahtuu hyvän merkissä tulee olla heillä paremmin. Oli kyseessä sitten tavarasta tai ihan vaan elämän saavutuksesta. Toki pieni kilpailu kavereiden/ystävien kesken kivaakin on, mutta rajansa kaikella. Ei elämä ole kilpajuoksu...paitsi ehkä aikaa vastaan, siltä ainakin toisinaan tuntuu.

Viimeinen ja tärkein ryhmä on ne oikeat aidot ystävät. Oli tilanne tai elämänvaihe tyrskyineen ja tyveninaan sinulla millainen hyvänsä, nämä ihmiset seisovat rinnallasi. Kuuntelevat surut, murheet, huolet ja ilot niissä myös tukien ja auttaen. Eikä ole pakko jokapäivä nähdä tai olla yhteyksissä. Kun pitkänkin ajan kuluttua kohtaa aidon ystävän, on kuin eilen olisitte tavanneet ja voitte jatkaa juttua siitä mihin viimeksi jäitte.

Jokainen ihminen toki muodostaa ystävistä, kavereista ja muista ihmisistä sellaisen joukon kuin haluaa. Kaikki ihmiset kuten aiemminkin sanottua ovat erilaisia ja jokaisella paikkansa on. Eikä onneksi kahta samanlaista ihmistä ole. 

Pidetään läheisistämme huoli ja ollaan heitä varten, toki unohtamatta itseämme.  Kaikki tarvitsevat ihmisiä elämäänsä, eikä kenenkään kuuluisi olla yksinäinen. 

Ahdistuksen Aika vai Aika-ahdistus

Aika tuo asia mikä kuluu, tuntuu pitkältä, matelee tai kiitää. Eikä se kuitenkaan mihinkään lopu vaan aina aika kulkuaan eteenpäin jatkaa. Vaikka ihmisillä tällä pallolla jokaisella vain rajallinen määrä aikaa on kullakin käytettävissä vuorollaan.  Kuten aiemmin mainittua niin ajan suhteen nykymaailmassa "kiire" on suuri tekijä ja muutenkin moni painii sen kanssa, että riittääkö aika kaikkeen ja useasti joutuu jättämään asioita tekemättä sen vuoksi.

Tietoviisaiden mukaan tuollaiset ihmiset, jotka painivat "aikakauhun" kanssa ja ylipäätään ahdistuvat ajasta jo käsitteenäkin niin potevat aika-ahdistusta. Tuossa tilassa ja tilanteessa ihmisestä tuntuu siltä, että aika jokaiseen tekemiseen tuntuu vaan yksinkertaisesti loppumaan. Tai vastaavasti ihminen tuntee itse niin, että on tiettyä aikataulua jäljessä elämässään. Lisäksi kuten sanottua aikataulutus ja niiden suunnittelu päiviin ja viikkoihin ei helpota asiaa laisinkaan, koska alitajuisesti ahdistuu ajasta ja on mielestään jäljessä.

Kyseiset ihmiset jatkuvasti vertaavat itseään muihin kanssaeläjiin, joko ihan tavan tallaajiin tai sitten vastaavasti julkisuudesta tunnettuihin ihmisiin (kiitos sosiaalinen media). Tuossa vertailussa ihminen aina tuntee itse olevansa hopeasijalla ja häviöllä siihen henkilöön tai ihmisryhmään nähden kehen vertaa kulloinkin. Vaikuttavan tekijän vertailun lisäksi ahdistukselle voi olla lapsuuden aikainen paine tai ns trauma, jolloin lapsuudessa saavutuksilla sekä onnistumisilla elämässä vain sai huomioita sekä rakkautta. 

Aletaan useasti peilata omaa ikäänsä siihen mitä olisi "pitänyt" jo saavuttaa. Eikä tuota tilaa paranna toisten sanonnat "sinun iässäsi minulla oli jo...". Ihminen pelkää jatkuvasti tuossa ahdistuksen tilassa sitä, että elämänsä ajan on tuhlannut aikaa ja tuhlaa sitä edelleen parhaillaan. Eikä välttämättä saavuta omasta mielestään mitään, vaikka kuinka yrittää. Tuolloin joissa ajatuksissa sitten omaa polkua kivittäen jää ihminen "paikalleen" pähkimään asioiden kanssa.

Varsin on monimutkaista ja haastavaa aika-ahdistusta potevan ihmisen arki. Jatkuvasti, kun elää epätietoisuudessa tai tietämättömyydessä siitä, että oikeasti on saavuttanut asioita eikä muihin tarvitse itseään verrata. Vaikka joku tuollaiselle ihmiselle asiasta kerran sanoisi ei se käännä päätä, vaan päinvastoin saattaa aiheuttaa lisää ongelmia/ahdistusta. 

Totuus kuitenkin ihan jokaisen ihmisen kohdalla on se, että ei ole yhtä kiveen hakattua mallia siitä kuinka elämä pitäisi elää tai mitä pitäisi tehdä missäkin kohden elämää ja missä ajassa. Ei tuota helposti ehkä ymmärrä jos pitkään ajatellut toisin. Mutta jokaisen ihmisen polku elämässä on yksilöllinen, saattaa olla hidas tai nopea saavutusten suhteen ja monin muinkin tavoin erilainen kuin muilla. 

Summasummaarum, vaikka kuinka ahdistaisi aika ja sen riittäminen olet ihmisenä kuitenkin juuri siinä pisteessä elämääsi kuin sinun kuuluukin. Et ole mistään myöhässä tai jäljessä aikataulusta. Jokainen ihminen on yksilö ja niin on jokaisen ihmisen elämäkin. Muistetaan se ja tehdään niitä asioita joista nautimme, vaikka joskus aikarauta tuntuu päähän potkivan.

Syntymän muistopäivä

 

Tunti tunnilta, päivä päivältä ja niin edelleen ihminen vanhenee, kun aika kulkee. Sitten kerran vuodessa halusi sitä tai ei niin on syntymäpäivä. Jolla hyvin erilainen merkitys on eri ihmisten keskuudessa.

Lapsena se oli ihan parasta, kun koitti syntymäpäivä. Etukäteen oli tehnyt kutsuja, jotka vienyt kavereille ja tiesi saavansa lahjoja. Tarjolla oli herkkuja, kakkua, sipsiä limua jne. Leikittiin touhuttiin ja vietettiin kavereiden kanssa kivaa aikaa.

Ennen aikuisuuteen astumista syntymäpäivä ja niiden juhlinta muuttaa muotoaan. Teininä ei jaksaisi ei kiinnostaisikaan sukulaisjuhlia viettää pönöttäen tai muuta. Lahjaraha käteen ja siinä se taitaa olla nykymaailman kuvio.
Täysi-ikäisyyden jälkeen sitten "kaveri synttärit" tai juhliminen ylipäätään kiinnostelee todella paljon. Synttärit kun yksi hyvä syy nauttia ölppönen jos toinenkin kavereiden kanssa kun lahjarahan saanut. Eikä sitten seuraavana aamuna välttämättä muista synttäreistä muuta, kun sen että taas on vuoden vanhempi.

Vanhemmalla iällä sitten taas syntymäpäivä monelle vain päivä muiden joukossa. Tiedostetaan kyllä, että vuosi tulee ikää lisää, mutta miksikö siitä numeroa tehdä. Eikä lahjatkaan enää roolia näyttele saati juhla muutenkaan.

Ylipäätään syntymäpäivä on ja sen viettäminen on jokaiselle oma päätös sekä mieltymys. Toiset ihmiset kuukausia ennen saattaa kysellä miten juhlit ja missä, mutta ei sellainen ole kaikkien juttu. Toisille toki sitä ominta omaa.

Ja kun miettii nyky yhteiskuntaa ja ihmisten yksinäisyyttä tai vetäytymistä sosiaalisista tilanteista niin ymmärtää kyllä jos ei halua olla kaikkien ihmisten huomion keskipisteenä. Kyselyt ja painostus syntymäpäivistä saattaa alkaa ahdistaa, josta voi seurata lisää vetäytymistä.

Jokainen juhlikoot tai olkoon juhlimatta tyylillään. Mukava on toki lähimmäisiä ja rakkaita muistaa merkkipäivänä, mutta kortti tai ihan viesti tai puhelu on riittävästi. Samalla jos soittaa niin voi kysyä muutenkin mitä kuuluu toiselle.

Vuosia tulee mittariin lisää ja aika kulkee. Ollaan toisiamme varten ja muistetaan toiset muulloinkin kun vain kerran vuodessa tai kun se liian myöhäistä.

Hyvää syntymän muistopäivää jokaiselle taholle.

Huomataan itsemme ajoissa

 Nykyaika, ai ettien että miten yksinkertaisen monimutkainen ja kompleksinen aika elää ja olla. Ihmiset säntäilee paikasta toiseen, kokoajan pitää olla tekemässä kaikkea ja paine sekä ahdistus kasvaa pään sisällä.

Toisilla ihmisillä joissain tapauksessa paine sekä ahdistus ovat liikaa ja mieli särkyy/murtuu. Jolloin ei välttämättä enää itse ole se joka sanoo mihin mennään, mitä tehdään tai milloin. Mutta ei nyt enempää mielen koukeroista tai ongelmista.

Päinvastoin, miten ja missä kohti mieltä voisi purkaa ja keventää ennen pintajännityksen särkymistä ja romahdusta. Keinoja on monia, ihan arkipäivän pienistä hengähdyshetkistä, jotka auttaa pinene kuormituksen purkuun. Sitten on pidemmät terapia ja muut keskustelu sessiot joilla mahdollisuus avata isompia lukkoja.

Moni ei välttämättä tunne tai tunnista itsessään piirteteitä ja merkkejä siitä että kuormitus liian suurta (itse ainakaan en tunnistanut). Ja siksi onkin haastava lähteä kuormitusta purkamaan kun menee eteenpäin ajatellen "kaikki on ok, ei hätää, eteenpäin vaan".

Kuten aiemminkin sanottua ei saisi unohtaa ottaa aikaa itselle. Kun pieni hetki vaikka pari biisiä kuunnellen voi auttaa jo tai sitten vaan hetki autossa istuen yksin töiden jälkeen. Toki jos arki mahdollistaa niin miksei pidempi kävely tai juoksulenkki mielen purkuun on mitä oivallisin.

Ei tarvitse itsensä ja olemisensa suhteen vainoharhainen olla tai liikaa alkaa tulkitsemaan, mutta välillä hyvä pysähtyä itsensä äärelle ja vaikka kysyä itseltään "Mitä kuuluu?" Ja kuunnella vastaus.

Seuraavana askeleena sitten ottaa tai koittaa mahdollistaa itselleen arkeen niitä pieniä hetkiä joilla auttaa itseään jaksamaan. Jokainen tavallaan ja tyylillään tottakai. Ja mieltä kun voi "nollata" muutenkin kuin alkoholilla.

Huomioidaan hektisyyden keskellä siis myös itsemme, vaikka helposti itsensä unohtaa huomioidessa muita arjen hulinassa. Oma niin psyykkinen kuin fyysinen hyvinvointi on tärkeää.

Itse itsestään huolehtien ja auttaen eteenpäin ja näin voimme/saamme olla läheisimmillemmekin enemmän sekä pidempään.

Kun saapuu vaikea yö

Joka ilta, kun lamppu sammuu, ja saapuu oikea yö...niin ihana ja mahtava unilaulu. Joka seurannut omasta lapsuudesta mukana ja on omien lasten unilauluna iltaisin myös. Turvalliset, kauniit sanat ja rauhallinen melodia taustalla. Mitä muuta unilaululta voisi toivoa.

Ei oikeastaan mitään. MUTTA tuon laulun teema ja sanat on sellaiset, jotka eivät välttämättä kaikkien (aikuisten) yöhön resonoi samalla tavalla. Yö, kun on pitkä, yksinäinen ja pimeä jos se nukkumatti ei tulekaan käymään.

Voi asettua sänkyyn, kun on päivän touhuista ja tekemisestä rauhoittunut ja vetää peiton korviin valmiina unille. Sitten tapahtuu jotain, ei tiedä mitä ja uni ei tulekaan. Vaikka kuinka yrittää ja tietää että nukkuminen tärkeää ja unta tarvitsisi saada.

Pimeä laskeutuu ja kaikkialla on hiljaista, kuuluu vain kellon tikitys jos sekään. Ajatuksia alkaa tulvia päähän mitä moninaisempia. Osa hyviä, mutta pitkälti ei niin hyviä. On elämän haasteet, ongelmat, raha-asiat ja mitä ikinä kenelläkin on.

Tuossa kohtaa tietää, että yöstä tulee pidempi kuin se nukkuen olisi. Ahdistus alkaa nousta ja sängyssä pyöriminen lisääntyy. Ajatukset jatkaa sarjatulitusta ja välillä pitää nousta kävelemään tai muuta.

Toki voi kokeilla rauhoittavaa musiikkia, mutta ei sekään kaikilla toimi. Ja sitten on lääkkeet joita melkoisen helposti tarjotaan vaihtoehdoksi, mutta eivät pitkässä juoksussa tee hyvää. Luonnollinen väsymys olisi parempi.

Siinä sitten ihminen miettii elämäänsä, menneisyyttä ja tulevaa. Eikä ahdistuksen kasvaminen ole mitenkään outoa. Saattaa tuntea itsensä yksinäiseksi (kenelle nyt yöllä soittaa). Ja haluaisi vain nukahtaa, mutta ei se väkisin onnistu.

Aika matelee eteenpäin, mutta sekin liian hitaasti. Tuohon kaikkeen kun lisää vielä mahdolliset mielen haasteet/mielenterveysongelmat niin paketti on valmis. Yksin ilman apua/tukea ja kaikkein ikävimmät ajatukset saattavat täyttää mielen. Ja pelkotilat saattavat ottaa mukaansa pään sisäisten kelojen matkaan.

Pitää vaan jaksaa sinnitellä ja koittaa selvitä yöstä ja ajasta. Mahdollisesti uni jossain kohti tulee, mutta jos ei niin sitten kun aamu alkaa sarastaa tietää olevansa voiton puolella. Tietää, että kohta alkaa uusi päivä ja tuska helpottaa tai ainakin hukkuu tekemisen alle. Väsymys kuitenkin alkaa painaa jossain kohti ja tiedostaa mistä se johtuu.

Edellä mainitulla tavalla hyvin usean ihmisen yö/yöt menee. Ei ole mukavaa ja tarvitsisi tukea/apua, mutta kuten aiemminkin sanottua ei sitä niin vaan saa. Jokainen on oikeutettu yöuneen ja pidemmällä aikajänteellä ilman unta oleminen ei hyvää tee.

Nukkumatin vierailua odotellessa siis.

Hyväsydämisyys

Hyväsydämisyys nykypäivän maailmassa on harventumaan päin oleva piirre ihmisissä. Moni keskittyy liialti vain itseensä, omaan tekemiseen, toimimiseen ja minän rakentamiseen. Samalla siinä sitten unohtaa muut ihmiset jopa ne läheisimmät ympäriltä ja keskittyy ns vain omaan napaan, ihan kun maailma vain yhden ihmisen ympärillä pyörisi. Tottakai hyväsydämisyyden väheneminen nyky yhteiskunnassa on senkin tulosta, että ns kovat tyypit maailmassa pärjää ja pääsee nopeammin eteenpäin tavoitteissaan, kun raivaa toiset tieltään.

Kivisydän ja kovana tyyppinä oleminen ei varmasti ole helppoa, vaikka kyllä siihenkin tottuu. Ja varmasti helpottaa omiin henkilökohtaisiin maaleihin pääsemistä, kun keskittyy vain itseensä. Mutta nykymaailmassa pienet teot ja toisten huomiointi on kuitenkin tärkeää, kuten on ollut aikaisemminkin. Lienee nykymaailman kasvatusmetodeissa ja toimintamalleissa paljon tekoa tuon kanssa miten muut huomioi (itsekin vanhempana koitan lapsia kasvattaessa painottaa muiden huomioon ottamisen). Mutta ei se ole helppo hyväsydämisilläkään, joista sitten kivisydämiä helposti tulee. 

Kuulostaa varsin ihanalta jos/kun ihmisellä on hyvä sydän (enkä tarkoita toiminnallisesti) ja kaikki ihmiset huomaavat sinut, kun olet heitä varten ja autat, koska olet hyväsydäminen. Se hinta kuitenkin, jonka hyväsydäminen ihminen joutuu maksamaan on kohtuullisen iso. Eikä hyväsydämisyys ole kyseisenlaisille ihmisille itsestään selvyys. 

Aina tarjoutuu apuun ja on olemassa muita varten oli oma tilanne mikä hyvänsä. Ihminen siis antaa itsestään ihan kaiken huomioidakseen muita, mutta vastineeksi sitten taas ei saan läheskään niin paljon mitä antaa. Joskus vain murto-osan. Siltikin hyväsydäminen ihminen kyseenalaistaa sen tekeekö ja antaako hän oikeasti tarpeeksi.

Kyseisenlainen ihminen on aina paikalla kun tarvitaan tai ainakin ilmestyy paikalle jos joku jeesiä tarvitsee. Useaan kertaan noin kun tapahtuu ympäröivät ihmiset eivät sitten loppuviimein enää arvosta sitä kaikkea mitä toinen itsestään antaa ja muiden eteen tekee kaiken jättäen omat tarpeensa ja asiansa toissijaisiksi. Hyväsydämisestä tulee siis itsestäänselvyys.

Hyväsydämiset ihmiset myös tuntevat kaikkia tunteita sekä asioita niin isosti sekä syvästi, että kaikki eivät sitä välttämättä ymmärrä. Yksi pienikin sana keskustelun lomassa saattaa romuttavasti vaikuttaa ja hyväsydämisen ihmisen päivä ja jopa useampikin päivä saattaa pilalla olla. Tästä huolimatta he antavat anteeksi nopeasti, josta seuraa monesti pettämisen ja hyväksikäytön kierre, jota ei hyväsydäminen huomaa tai halua huomata. Aina vaan luottaa.

Oikeasti läheisten ihmisten piiri hyväsydämisillä ihmisillä on todella pieni. Ajan saatossa he, kun ovat oppineet, että on parempi omata yksi hyvä ystävä kuin 100 morjestustuttua. Tuo heijastuu siitä, että hyväsydämiset ihmiset tiedostavat mitä ystävin tulee sen, että uskollisuus on harvinaista. Vaikka muiden ihmisten eteen tekevätkin paljon.

Hyväsydämisyys ei todellakaan ole heikkoutta vaan päinvastoin se on vahvuutta ja sellainen piirre ihmisessä/ihmiskunnassa mitä tulisi vaalia. Jotkin ihmiset vaan edellä kuvatulla tavalla käyttävät häikäilemättä hyväsydämisiä hyväkseen ja kohtelevat kuin roskaa saatuaan itselleen sen mitä tarvitsevat. Hyväsydämisyys ja kiltteys on siis harvinaisuus nykyajan maailmassa. 

Ei pidetä ketään itsestäänselvänä, eikä anneta hyväsydämisyyden kadota maailmasta.

Mitä kuuluu - vai kuuluuko mitään

Moni ei kysy ollenkaan ja ne jotka kysyy ei välttämättä pysähdy kuuntelemaan saati reagoimaan kysymyksensä vastaukseen. Ja tuo kysymys on "Mitä kuuluu?". Se pieni mutta jollekin todella suuri kysymys, jonka odottaa kuulevansa että pääsee avaamaan sydäntään ja kertomaan mitä oikeasti kuuluu.

Tuo kysymys on nykykulttuurissa muodostunut lähinnä keskustelun avaukseksi, johon ei odoteta sen kummempaa vastausta. Kuten erinäisissä kokouksissa, työyhteisön palaverissa ja muissa, missä käydään kuulumiskierros ja 95% vastaa ihan ok. Ja tuo siksi että ei palaveripöytäkirjan lukijoita varmaan suuremmin kiinnosta.

Surullista miten tuo kysymys on menettänyt merkitystään tässä hektisessä yhteiskunnassa jossa moni ihminen painii psyykkisten ongelmien kanssa ja tuo kysymys saattaisi pelastaa monen päivän ja jopa enemmänkin.

Joskus sitten tuo kysymys esitetään tarkoittaen sitä ja Kysyjä oikeasti haluaa kuulla mitä sinulle kuuluu. Aivan mahtavaa, vihdoin joku jota kiinnostaa ja haluaa kuunnella. Vai onko sittenkään.

Saattaa nimittäin olla, että kysymyksen kuulija on siinä pisteessä oman tilanteensa kanssa, että ei osaa, pysty tai halua enää vastata. Vaikka viikkoja jopa kuukausia olisi odottanut kuulevansa kysymyksen ihmiseltä jota oikeasti kiinnostaa.

Se fiilis, kun et enää tunnista itseäsi olemisestasi tai tekemisistäsi. Muistat millainen joskus olet ollut, mutta et ole enää edes varjo siitä ja kun katsot peiliin sieltä katsoo vastaan "tuntemattomat" kasvot ja tyhjä katse. Miten tuossa antaa mitään vastausta siitä mitä itselle kuuluu, kun tuntuu, että on itselleen vieraampi, kun joku oikeasti tuntematon ihminen. 

Siinä sitten vaan hiljenee, murenee sisältä ja koittaa pitää sen ulkokuoren kasassa ja "naamarin" päässä, että pääsisi tilanteesta vain pois. Ja kun tilanteesta jotenkuten onnistuu uimaan pois niin vajoaa psyykkisesti entistä syvemmälle, kun alkaa miettiä mitä tai kuka on saati mitä kuuluu. Kun ei muista tosiaan kuka itse on.

Aiemminkin olen sanonut, kun kysytään mitä kuuluu, niin ollaan valmiita kuulemaan vastaus eikä vaan heitetään tuota kysymystä ns tapana ilmaan.  Ja muistetaan se, että koskaan ei voi liian usein kysyä mitä kuuluu, kunhan vain oikeasti tarkoittaa sitä.

Yksin ilman sosiaalista kanssakäymistä jäävä ihminen ongelmiensa ja haasteidensa kanssa kadottaa nopeasti itsensä ja tietoisuuden siitä mitä kuuluu. Eikä noin pitäisi päästä tapahtumaan kenellekään. 

Huomioidaan siis muut ja pidetään itse mielessä kuka on, vaikka joskus joissain tilanteissa joutuisikin olemaan hetkittäin muuta kuin itse on.

Roolisuorituksia

Meitä ihmisiä on tässä maailmassa miljardeja ja jokainen omanlaisensa omalla tavallaan. Kahta samanlaista ei siis vastaan tulee, vaikka on tietysti nykymaailman ihailijoita, jotka koittavat muuttaa itsensä esikuvakseen ihan joka tavalla.

Ne suuret ja pienetkin erot luonteessa ja sen piirteissä tekevät meistä uniikkeja ja jokainen täyttää juuri omankokoisensa aukon esim. työpaikassa, kaveriporukassa. Kunhan vain olisi oma itsensä.

Tuo ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista tai helppoa. Moni ihminen kun peittelee joko tietoisesti tai tiedostamatta sitä millainen on tai jotain piirrettä itsessään. Syynä saattaa olla pelko siitä mitä muut ajattelee tai sitten häpeillään jotain piirrettä itsessään.

Tuossa kohtaa vedetään ns naamari päähän ja astutaan johonkin tiettyyn rooliin.

 Joista esimerkkeinä: "johtaja/mikromanageeraaja", joka peittää epävarmuuttaan tekemällä itsestään suuremman kuin on, "vetäytyjä", joka on vaan taustalla tarkkailee ja kuuntelee ollen sanomatta mitään, koska saattaa olla niin ujo tai arka, "hupiukko", joka ottaa ryhmässä roolia vitseillä, kaskuilla ja huumorilla, koska ehkä pelkää vastuuta, on arka eikä pidä itseään osaavana tai asiasta jotain tietävänä ja on myös ujo.

On kuitenkin surullista, että ihmiset joutuvat noin tekemään (itseni mukaanlukien). Kenenkään, kun ei tulisi peitellä tai häpeillä omaa luonnettaan tai sen piirteitä. Vaikka joskus roolin vetäminen saattaa tuntua helpommalta, kuin omana itsenä oleminen. 

Koitetaan heittää roolit sekä naamarit edes kokeilumielessä roskiin ja ollaan omia itsejämme. Että ei loppuviimein unohdu se kuka oikeasti on, koska silloin on sillassa ja hukassa itsensä kanssa.