Yksinkö?

Pienen ihmisen pientä suurta pohdintaan näin viikon alkuun.

Ihminen voi ihan jokapäiväisessä elämässä kerran jos toisenkin ja miksi sitten ei kolmannenkin pysähtyä miettimään montaa erinäistä asiaa. Mutta kuitenkin yksi on sellainen mikä ymmärtääkseni on nyky-yhteiskunnassa nostanut päätään. Tyhjä tunne valtaa ihmisen mielen, kun pysähtyessään tajuaa, että ei ole jokapäiväisessä elämässä välttämättä edes yhtä ihmistä, jonka kanssa voisi puhua tai keskustella asioista. Huolimatta sosiaalisesta mediasta ja erinäisistä yhteydenpito sovellutuksista. 

Tokihan ihmisellä saattaa olla ja onkin kavereita sekä tuttuja. Mutta noilla ihmisillä on omat ympyränsä, asiat hoidettavana, rutiinit sekä "omat" ihmiset ympärillä joiden kanssa vuorovaikuttaa. Lisäkis on ryhmävistit ja erinäiset viestiryhmät sekä suosikki ihminen jolle ASAP infotaan jos jotain tapahtuu. Tuo tilanne ja olotila entisestään korostuu jos sattuu olemaan kavereihin pidempi välimatka ja etäisyys kartalla huomattavan pitkä. 

Tuosta jää sitten jäljelle se yksi ihminen sinä tai minä, ihan kuka vaan. Katsomassa puhelintaan useita kertoja päivän aikana. Odottamassa sitä yhtä viestiä tai viestin merkkiääntä, jota ei välttämättä koskaan tai ainakaan päivän aikana tule. Vaikka itse olisit ensin laittanut viesti.

Ihminen voi olla kyllä osa porukkaa tai joukkoa kuten harrastusryhmä tai työyhteisö. Mutta oikeasti/kunnolla ei ole osa niitä tai vastaavasti kuulu syvällisemmin niihin. Helposti tulee sellainen tunne kuin katselisi muiden ihmisten elämää ollen itse ulkopuolinen tekijä. Ja tuon ulkopuolisen tekijän huomaaminen muiden toimesta siellä jossain taustalla on "työlästä".

Tuollaisen kokeminen saa ihmisen tuntemaan itsensä todella pieneksi lähes mitättömäksi. Ja alkaa nopeastikin pohtimaan omaa merkityksellisyyttään muiden ihmisten silmissä ja arjessa. Saattaa mieleen hiipiä jopa ajatus siitä, että jos itse seuraavan tai miksi ei tänäkin päivänä katoasi niin muuttaisiko se mitään kenenkään elämässä tai seuraisiko siitä mitään. 

Kenenkään ihmisen ei tulisi joutua miettimään tuollaisia saati kokemaan tuollaisia asioita elämässään. Aina elämä ja oleminen ole helppoa tai kivaa, mutta ei ylitsepääsemätöntäkään. Jokainen ihminen tarvitsee elämäänsä muita ihmisiä joiden kanssa vuorovaikuttaa, vaikka kuinka olisi itsenäinen. Toiset sitä osaa hakea, mutta osalle se haastavampaa on. Muistetaan siis arjessa huomioida ja huomata myös muita kuin vain itseään. Ihan vaikka vaan kysymällä se pieni suuri kysymys: Mitä kuuluu?

Kodin vanki

Koti tuo monen ihmisen turvapaikka ja rauhan tyyssija, jossa on helppo sekä hyvä olla. Kuulostaa ihanalta ajatukselta ja monelle ihan käytännönkin asiana tuo. Mutta on olemassa myös niitä ihmisiä, joille kodista tulee iso mörkö, joka haastaa psyykkistä sekä fyysistä toimintakykyä. Nuo haasteet ja vaikeudet saattavat monen ihmisen latistaa alleen, varsinkin kun nykypäivänä mielenterveysongelmien määrä kasvussa ja tarjolla olevan avun tarjonta ei todellakaan kohtaa vallitsevaa jatkuvasti kasvavaa kysyntää.

Monessa tapauksessa mitä enemmän ihminen aikaa kotonaan viettää sieltä lainkaan poistumatta, sitä vähemmän hän enää haluaa sieltä poistua. Eikä tuo poistuminen enää lainkaan ole pidemmän ajan kuluttua niin helppoa kuin aikaisemmin. Lisäksi mitä pidempään neljän seinän sisällä ihminen aikaa viettää sitä vaikeammaksi ylipäätään muuttuu normaalien arjen asioiden sekä askareiden hoitaminen/tekeminen. Eikä lopulta enää halua edes aloittaa mitään asioita tai askareita. Helvetillinen noidankehä siis.

Pitkässä juoksussa pienenä lepäilynä alkanut "lepäily" muuttaa muotoaan ja  todellisuudessa ihmisen elämä valuu hiljalleen ohi ja hukkaan. Tuossa tilanteessa ihminen ajautuu loppuviimein siihen pisteeseen, että ei enää oikeasti halua mitään tehdä. Tätä edellä kuvailtua tilaa tietoviisaat ihmiset kutsuvat ajatusten märehtimiseksi = negatiiviset asiat pyörivät taukoamatta mielessä ilman minkäänlaista hyötysuhdetta.

Ihmisen mieli siis kotiin jumituttuaan toimii ja pyörii ja ajatukset kulkee. Ajatukset kuten sanottua negatiivissävytteisiä: ollaan huolissaan tulevasta ajasta, ollaan totaalisen väsyneitä ja loppu vallitsevaan nykyhetkeen tai sitten murehditaan ja stressataan tulevaa. 

Noiden ajatusten jyllätessä mielessä ja neljän seinän ympäröimänä ihan pieni arkinen kävelylenkkikin on ja tuntuu aivan mahdottomalta. Jopa niinkin arkinen asia kuin hampaiden peseminen saattaa nopeasti muodostua liian haastavaksi ja vaikeaksi asiaksi, johon ei todellakaan energiaa ole. Monesti ihminen hienosti itselleen vakuuttelee ja sanoo, että hoitaa asioita kuten suihkussa käyminen ja syöminen. Mutta todellisuudessa neljän seinän vanki makaa kippurassa sohvalla tai sitten kääriytyneenä peittoon skrollaa puhelinta. 

Edellä mainitussa tilassa oleva ihminen ei siis ole sinällään laiska. Vaan hermostossa on tila, joka on selvitymismoodi. Pitkittyessään tuo tila ja noidankehän pysyminen vaikuttaa ihmiseen niin, että entiseen "normaaliin" elämään ja arkeen palaaminen on lähinnä mahdottomuus eikä edes haavekuva enää. Saati se, että kykenisi hoitamaan niitä pieni arjen asioita. 

Kuten jo kirjoitin laiskuudesta ei ole kyse vaan ihminen on psyykkisesti ja mieleltään väsynyt ja joissain tapauksissa aivan loppu. Ahdistuksesta kun tulee uusi normaali niin ihmisen toipuminen tai paranemisprosessikaan ei tunnu hyvältä ja vaikuttaa mahdottomalta.

Ei kukaan halua olla yksin ja mielenterveyden ongelmat ovat asia, joka monet kaataa. Pidetään huoli lähimmäisistämme ja rakkaistamme, osallistetaan tekemiseen ja haetaan vaikka toinen ulos. Ei aina kannata tyytyä siihen, kun toinen sanoo jatkuvasti "kaikki ok". 

Ohi kiitävä lapsuusaika

Lasten kanssa eläminen, oleminen ja kasvattaminen on kertakaikkisen ihmeellistä sekä monimuotoista. Kuten asiasta aiemminkin olen jo kirjoittanut. Jokainen päivä ja hetki näissä päivissä on omanlaisensa ja pienetkin hetket voi olla suuria seikkailuja. Aina ei ole helppoa, mutta ei sen kuulukaan olla. Onhan kyse kuitenkin siitä, että kasvatat pientä ihmisen taimea oppimaan ja tekemään asioita oikealla tavalla. Jokainen kuitenkin on oma yksilönsä ja toimii sekä oppii asioita eri tavalla, näin kahden lapsen isänä kokemuksesta voin sanoa. 

Mutta harvoin oikeasti pysähtyy miettimään sitä asiaa, että aika niin päivät, kuukaudet kuin vuodetkin menevät hirmuista vauhtia. Ja jokainen hetki/tapahtuma on ainutlaatuinen, eikä niitä tule vain ohittaa.

Tottakai lapsen syntymä on ainutlaatuinen ja ihmeellinen tapahtuma, joka mullistaa maailman eikä sen merkitys vähene tippaakaan, vaikka lapsia useampi tulisi. Se ensimmäinen huudahdus, jonka lapsi päästää on jotain niin ihmeellistä ja ensimmäisen kerran kun lapsen syliin saa niin siinä maailma muuttuu. Seuraava ohikiitävä hetki on ensimmäinen syntymäpäivä, joka tosiaan vain kerran tulee eikä sitä takaisin saa, kuten muutkin hetket, joita ensimmäisen kerran lapsen kanssa kokee.

Ja lapsi ikänsä puolesta lapsi on vain kahdeksantoista vuoden ajan, eli on vain kahdeksantoista kesää, jotka saat lapsen kanssa viettää ja ottaa niistä ikätasoisesti kaikki mahdollinen irti. Ja jouluja jolloin voit olla joulupukki tai ylipäätään joulupukkiin uskotaan tulee noin kymmenen, eikä näistäkään yksikään ole samanlainen. 

Pieni ihminen oppii vain kerran ajamaan pyörällä, joka todella iso hetki pienen ihmisen elämässä on ja avaa uusia ovia liikkumiseen. Kuten sekin, kun lapsi oppii sanomaan ja puhumaan sanoja/lauseita "oikealla" tavalla ilman sanavirheitä, jotka eivät todellakaan virheitä ole vaan tekevät lapsen kielestä ihanan ainutlaatuisen. Ja mitä puhumiseen tulee niin vain yhden kerran tulee ensimmäinen kerta, kun kuulet pienen ihmisen sanovan sinulle Rakastan Sinua.

Sitten on myöhäisemmän lapsuuden merkkipaalut, kuten vain kerran olevat mahdolliset rippijuhlat ja peruskoulun päättyminen, jonka jälkeen otetaan ne ensimmäiset askeleet kohti aikuisuutta valitessaan opiskelupaikkaa. Mikä kuitenkin omasta mielestä merkityksellistä niin sinulla on yksi mahdollisuus näyttää lapsella millainen on rakkaudellinen koti ja rakastava vanhempi, joka on olemassa lasta varten. Kaiken kun voi yhdellä teolla pienen silmillä rikkoa.

Joskus lapsen kasvatuksessa ja vanhemmuudessa päivät ja jopa hetket saattavat tuntua todella pitkiltä ja toistavat itseään useaan kertaan. Vuodet kuten jo kirjoitin niin menee kuitenkin todella nopeasti, niin ettei aina edes ymmärrä mihin aika menee. Ja kun tuon äärelle pysähtyy voi olla jo monen asian suhteen "myöhäistä".

Tämä teksti ja pohdinta ylipäätään on ihan vain muistutukseksi itselleni ja myös muille siitä, että elää hetkessä lapsen kanssa(miksei muutenkin). Ottaa kaikki mahdollinen irti ihan kaikesta tekemisestä ja olemisesta, pienelle ihmiselle, kun olet koko maailma hetken aikaa ainakin. 

Jossain kohtaa näitä hetkiä ei enää tule tai ole. Eikä niitä saa takaisin, vaikka kuinka tahtoisi. Ja jos "virheitä" tehnyt niin niiden korjaaminen voi olla haastavaa, kuten rypistynyt paperi, sitä vaikea suoraksi enää saada. 

Ollaan siis täysillä mukana jokaisessa hetkessä jonka vanhempana koemme lapsen kanssa. Vuosien päästä voi sitten yhdessä lapsen kanssa muistella miten kivaa oli ja mitä teitte yhdessä. Ja lapsen kanssa vietetyt päivät ovat niitä elämän tärkeimpiä päiviä. On sitten lähivanhempi tai etävanhempi.

Apua vailla

Moni ihminen nykypäivänä painii erinäisten ongelmien sekä haasteiden kanssa. Toisten kohdalla haasteet vievät voiton ja ihminen lamaantuu niiden alle. Eikä tuossa tilanteessa ole kysymys siitä, että ei hakisi apua vaan, kun sitä ei yksinkertaisesti saa. Vaikka ympärillä olisi paljon ihmisiä ja osa heistä sanoisi välittävänsä niin ei apu ole aina saatavilla. Sinällään surullista, kun moni ihminen lähimmäisiinsä luottaa ja olettaa saavansa apua elämän haasteiden edessä. 

Apua ei kuitenkaan kannata pitää itsestäänselvyytenä, koska silloin unohtaa itse hyvin helposti sen kuinka toimia hädän hetkellä ja jää toimettomaksi vaan odottamaan apua, kun kohtaa ongelmia. Tuollainen toimettomuuden tila ei nyky-yhteiskunnassa ole mitenkään kummallinen, koska moni ihminen on tottunut saamaan asioita kuin Manu illallisen. Kasvatuksestahan tuo kaikki lähtee, mutta voinee jokainen itsekin opetella ja harjoitella asioita sekä toimimista.

Kuten kirjoitinkin jo niin ihminen, kun kohtaa haasteita elämässään niin voi olla vaikea apua pyytää. Tässä ilmiössä ei kuitenkaan ole kyse itsenäisyydestä tai siitä, että olisi jotenkin super ihminen. Moni apua pyytämätön ihminen vaan yksinkertaisesti väsyy siihen, että saa odottaa apua liian kauan. Ja lopulta sitten sitä apua ei tule ollenkaan. 

Sitä vaan lopulta tajuaa (niin surullista kuin se onkin), että joissain elämän kohdissa ihminen vaan on ja tulee olla itsekseen ja omillaan. Pyynnöistä huolimatta sitä vaan saa taistella yksin omat taistelut ja muille kelpaa vain silloin, kun on hauskaa ja kivaa. Aivot ihmisellä pitkässä juoksussa ja usean kerran pettymyksen jälkeen muovautuu ja kehittyy niin, että oikeasti opit aina toimimaan itse. Avun pyytämisen korvikkeeksi ihmisen mieli ja aivot treenaavat itsensä sellaiseen toimintamoodiin, että oikeasti yksin on parempi.

Sitten kun aikaa kuluu saattaa saadakin yhtäkkiä apua ja avuntarjouksia toisen havaittua ihmisen painivan ongelmien kanssa. Mutta tuossa kohtaa treenin vaikutuksesta avun saaminen saati vastaanottaminen tuntuu epämiellyttävältä ja hankalalta. Tuo ei ole siksi, että yksin olisit jotenkin super vahva ja voittamaton, vaan olet oppinut, että muiden avusta riippuvaisena oleminen ei ole turvallista. 

Olethan itse selvittänyt aiemmatkin haasteet elämässäsi niin miksi nyt sitten tarvitsisit apua. Tuo on kysymys, joka mielessä pyörii.

Ei päästetä ketään lähimmäistämme tuohon pisteeseen. Ollaan toisiamme varten ja saatavilla, kun joku oikeasti apua tarvitsee. Sen pienen Mitä kuuluu- kysymyksen kysyminen ei paljon vaadi. Eikä sekään, että odottaa vastausta ja kuuntelee mitä toiselle oikeasti kuuluu. 

Yhdessä me ollaan vahvempia, vaikka pitkän kaavan kautta asioista ehkä selviää yksinkin.

Rentoutuisiko

Osa meistä ihmisistä ei kykene rentoutumaan edes niissä rauhallisimmissa ja tyynimmissä hetkissä joita elämä välillä tarjoilee. Tämä ei ole sitä, että he eivät haluaisi rentoutua. Vaan tällaisten ihmisten aivot yksinkertaisesti eivät tiedä kuinka rentoutua. Tuota tilaa kutsutaan kirjanoppineiden ja tietomiesten kesken hermoston säätelyhäiriöksi.

Edellä mainittu tila kehittyy ihmiselle, kun kaaoksen tilasta mielessä tulee se uusi normaali ja ns. perusrytmi. Kun vietät pitkiä aikoja joissain tapauksissa jopa vuosia jatkuvassa selviytymisitilassa, kovaäänisen huudon, toistuvan hylkäämisen tunteen, kotrolloinnin ympäröimänä ihmisen keho lopettaa rauhaan ja rauhallisuuteen luottamisen.

Tuossa kyseisessä moodissa ihmisen aivojen osa pysyy jatkuvassa pitkäkestoisessa hälytystilassa skannaten jatkuvasti ympäriltä vaaraa tai uhkaa, joka todellisuudessa ei ole olemassa.  Ihmisen sympaattinen hermosto eli taistele tai pakene hermosto/hermoston toiminta ei koskaan ole off-tilassa. Tuosta seuraa se, että ihmisen rauhoittava hermosto toimii turhaan ja tulee ns. huteja rauhoittamisen suhteen, koska ei ole todellista uhkaa tai rauhoitettavaa tilaa.

Elikkäs vaikka mikään asia ihmisellä ei todellisuudessa olisi huonosti sydän saattaa hakata ja olla ylikierroksilla, rintakehää kiristää (kuin siinä olisi vanne) ja ajatukset harhailee missä sattuu. Tuosta tilasta johtuen ihmisen mieli alkaa väistämättä ns. sabotoida rauhallisia hetkiä, joita kokee. Seurauksena työntää tajuamattaan ne hyvät sekä turvalliset ihmiset pois läheltä, etsii ja löytääkin virheitä asioista jotka "tuntuvat liian hyvältä".

Tuo mielen toimintamalli pohjautuu siihen, että ihmisen mieli pitkässä juoksussa oppii alitajuisesti sen, että välteltävä rauhallinen onnellisuuden hetki/aika on vain sekunnin päässä seuraavasta isosta räjähdyksestä. Kyse ei millään muotoa ole ahdistuksesta tai ahdistuneisuudesta vaan juurikin trauman muovaamasta ihmisen hermostosta, joka on vuosien saatossa oppinut, että kaaos on hyväksi ja rauha sekä rauhallisuus on varoitusmerkki.

Jos tuollaisen tilan itsessään tai jossain läheisessään tunnistaa ei tarvitse olla huolissaan. Koska tuosta toimintamallista voi oppia ja kehittyä pois. Ei kuitenkaan pidä olettaa että "paranemisprosessi" tuntuisi alusta asti ilon riemuvoitolta. Hyvin pitkälti se tuntuu epämukavuudelta, tylsistymiseltä tai rauhattomuudelta. Tuo vain ja ainoastaan siksi, että prosessissa keho koittaa oppia pois siitä yhdestä ainoasta oikeasta toimintamallista jonka on tiennyt.

Ihminen ei tuossakaan tilassa ole lopullisesti rikki. Vaatii vaan huomattavan määrän päivityksiä ja toimi kehittyäkseen "normaaliksi".

Kokemuksesta vain kerron.

Kahviaika

Aika aikaansa kutakin sanoi pässi kun päätä leikattiin. Elikkä aika miettiä aikaa ja sitä kuinka nopeasti tai hitaasti se kuluu ja kuinka ohikiitävää se ihmiselämässä on. Noita seikkoja ei ehkä tule tarpeeksi arjessa ja elämässä ylipäätään mietittyä. Suurin vaikuttava tekijä lienee arjen hektisyys sekä nyky maailman suorittamiskeskeinen yhteiskunnan toimintamalli ja tietysti se "ihana" itse luotu kiire. 

Kaikessa yksinkertaisuudessaan aika on tässä maailmassa asioiden ja tapahtumien peruuttamatonta etenemistä aikajatkumossa. Niin, että kuljetaan heittämällä menneisyydestä aina tulevaisuuteen asti pysähtyen nykyisyyteen eli nykyhetkeen, jossa tällä hetkellä eletään/ollaan. Ihan tietoviisaiden määrittelemänä aika on fysiikan perussuure, joka muodosta neliulotteisen aika-avaruuden (on hyvin jännää). Ja tottakai aikaa mitataan ja aika esitetään kelloilla. 

Mutta puuduttava teoria ja asiateksti sikseen. Jokaisella ihmisellä tällä pallolla on aikaa toimia, olla ja tehdä asioita ennalta määrittämätön määrä. Toisilla enemmän toisilla puolestaan vähemmän. Kuten sanottua aika kuluu kokoajan emmekä voi siihen vaikuttaa, vaikka tietyissä hetkissä toivoisikin ajan pysähtyvän tai ainakin hidastuvan. Puolestaan vaikeimmat asiat sekä ajanjaksot toivoisi voivansa ylittää ja hypätä ajassa eteenpäin (kuten elokuvassa Klik).

Aika kuitenkin on arvokasta oli sitten hyvää/helppoa aikaa tai sitten haastavampaa aika olla ja toimia. Kaikki mitä eteen tulee elämässä on tarkoitettu (luulen ainakin niin) tulemaan silloin ja siinä ajassa kuin tulee. Aikaa ei voi kelata taaksepäin vaikka kuinka haluaisi. Voi kuitenkin muistella asioita ja mietteissään palata ajassa niihin hetkiin, joita kaipaa tai joihin haluaisi fyysisestikin palata.

Kukaan toinen ihminen ei voi määrittää sitä kuinka joku muu aikansa käyttää, vaikka kuinka olisi tietävinään toisen ajan käytön olevan ajanhukkaa. Tekemällä kun oppii ja aika näyttää kuten sanotaan, kun vaan tietäisi mitä se aika näyttää. Tämä hetki ajassa, joka meillä on nyt on arvokasta ja siihen on hyvä pysähtyä ainakin välillä ja elää hetkessä. Aina tuo ei kuitenkaan ole mahdollista, kun on erinäisiä asioita jotka pitää saada tehtyä tietyssä aikataulussa.

Menneisyyteen kun ei voi palata niin sama pätee tulevaisuuteen, koska sinnekään ei pääse hyppäämään vaikka kuinka haluaisi. Ja itse ainakin toisinaan tahtoisin nähdä mitä on tulevaisuudessa, mutta sitten asiaa miettiessä tajuaa sen, että tämän hetken valinnoilla ja teoilla tulevaisuudessa voi olla juuri sitä mitä haluaa. Eikä tulevaisuuteen ns. valmiiseen pöytään esim. koulun suhteen valmistumiseen pääseminen olisi jännää tai kasvattavaa, koska kaikki ne kokemukset sekä teot ja vaivannäkö/työ jäisi kokematta. 

Kuten sanottua aika meillä tällä pallolla on ennalta määrittämätön sekä rajallinen eikä seuraavaa hetkeä voi koskaan ennustaa(jotkut tosin sitä koittaa). Eletään siis tässä ja nyt, asetetaan tavoitteita tulevaan ja muistellaan vanhoja hyviä asioita, ihmisiä ja tapahtumia. Muistoissa kun asiat säilyy niin kauan ainakin kun muisti pelittää. Ja jos aikaa on (ja onhan sitä) niin tehkää asioita joita haluatte tai nähkää niitä ihmisiä, jotka merkitsee/joita haluatte. Aika kun on arvaamaton, ja voi huomenna jo olla toiselta ohi.

Nyt olisi aika tehdä sitä ja tätä, olla aikaansaava ja aikamoisen tuottelias. Aika on kilpajuoksu, jossa aika lentää(varsinkin jos kellon heittää). 

Mutta ensin: KahviAika

Kahvit kuolleiden kanssa

Läheisen rakkaan ihmisen menettäminen (kuten jo olen kirjoittanut) on suuri ja käänteentekevä kokemus. Jonka vaikutukset omaiseen/omaisiin ovat monimuotoiset, eivätkä rajoitu ainoastaan menetykseen. Eikä kukaan voi määrittää sitä miten kauan vaikutukset kestää.

Useaan otteeseen läpi viikon ja halki päivien tulee menetetty omainen mieleen. Pieni sana, esine tai asia arkisessa tekemisessä saattaa nostaa muistot ja tunteet pintaan. Läheinen palaa mieleen ja muistot kuten ne olisivat tapahtunee vasta eilen, vaikka niistä olisi jo useampi kymmenen vuotta.

Kaikki tunteet eivät positiivisia välttämättä ole. Sekaan mahtuu myös niin ikäviäkin, kuten harmitus sanomattomista sanoista ja tekemättömistä teoista tai siitä, että ei tarpeeksi ole läheisen kanssa aikaa viettänyt tämän ollessa keskuudessamme.

Oli miten oli niin kaikki tunteet mitä tulee ovat hyvästä, koska tunteita ei saa/kannata padota sisälle vaan antaa tulla ulos. Ja tuo siksi, että tunteet eivät jää mieleen patoutumaan tai luomaan suurempaa tunnemyrskyä, sitten jossain kohden purkautuen isona "myrskynä".

Eikä muistot välttämättä rajoitu vain yhteen kyseiseen läheiseen tai tekemisiin tämän kanssa. Mieleen tulvii kelana muistoja muistakin ajasta ikuisuuteen siirtyneistä läheisistä. Jokainen, kun omalla tavallaan ollut merkityksellinen ja omannut jokainen erikokoiset roolin muistellaan elämässä. 

Näissä muistoissa ja niitä muistellen kirpoaa kyynel jos toinenkin silmäkulmaan, osa ilon kyyneliä ja osa surun/kaipuun kyynelinä. Jokainen kyynel merkitsee paljon.

Ei ole väärin muistella läheisiään. Toiset tekee sitä enemmän ja toiset vähemmän. Ja niin kauan, kun muistamme on läheiset osa meitä ja meidän kanssa.

Kuppi kahvia kuolleiden läheisten muistolle, koska kahvi jos mikä yhdistää meitä.

Isäasiaa

Oma isä tänään 76 vuotta täyttää, joten siitä kumpusi seuraavanlainen pohdinta isyydestä, itsekin kun isä kahdelle lapselle olen.

Isämiehenä nyky-yhteiskunnassa olemisessa on omat haasteensa ja kommervenkkinsä. Moni ihminen olettaa ja odottaa, että isät ovat juuri tietynlaisia ja toimivat tietyllä tavalla.

Noin ei kuitenkaan ole. Vaan ihan kuten jokainen ihminen on erilainen niin on myös jokaisen isän isyys erilainen ja ilmenee eri tavoin. Isänä olemisen vahvuus tulee sisältä ja siitä kuinka paljon haluaa itsestään antaa ja kuinka "auki" on eläen hetkessä. 

Läsnäolevat isät ovat yleensä niitä hiljaisimpia ei todellakaan niitä jotka haluavat huomiota ja paistatella valokeilassa. Luoden itsestään esim. somessa super-isä kuvaa. He eivät halua tai odota arvostusta saati palkintoja tekemisistään.

He nousevat aamulla ylös toimimaan ja ovat lapsiaan varten, oli tilanne millainen hyvänsä. He tekevät pitkiä työpäiviä ja kantavat taakkaa josta harvoin ja aniharvoille haluavat edes puhua." Koska eihän isä/mies voi olla heikko"

Tästä huolimatta isä kotiin palattuaan heti ovat hetkeäkään kyseenalaistamatta valmiita hyppäämään lapsen maailmaan mukaan. Nuo isät korjaavat asioita arjessa ja siinä samalla huomaamattaan antavat pieniä oppitunteja arjen asioista sekä elämästä lapsilleen. 

Suurimman osan ajasta monikaan ei nää miten paljon tuollainen isä antaa itsestään lapsilleen/lapselleen. Vaikka kukaan muu ei näkisi niin lapset näkee, tuntee ja tietää sen miten läsnäoleva ja kaiken antava isä heillä on. 

Lapset aistivat sekä tuntevat sen turvallisuuden tunteen ja rakkauden niissä pienissä hiljaisissakin hetkissä.

Ja tuo on siksi että isänä olemisen vahvuus ei ole olla kokoajan äänessä ja äänekäs tai näkyvillä. Vaan isänä olemisen vahvuus on se että on olemassa, läsnä lapsiaan varten ja rakastaa lapsiaan päivästä toiseen.

Ja tuon isät tekevät koska he todella rakastavat lapsiaan ja lapset merkitsevät isille eniten maailmassa.

                 Hyvää syntymäpäivää iskä

Taikauskoako

Ihmisillä on olemassa monenlaisia uskomuksia ja taikauskoasioita liittyen hyvään ja huonoon onneen. Nykypäivänä nuo vanhat uskomukset tuntuvat valitettavasti olevan katoavaa luonnonvaraa. 

Toiset ihmiset kuitenkin visusti pitävät vanhoista uskomuksista kiinni ja kertovat niistä tuleville sukupolville. Ei sillä, että noudattaisivat taikauskon asioita välttämättä, mutta vaalivat kuitenkin vanhaa kansanperinnettä.

Sitten on niitä ihmisiä, jotka menevät pitkin seinä, kun esim. on perjantai 13, joka on "epäonnenpäivä". Saati sitten muiden uskomusten suhteen, joista muutaman ajattelin hiukan avata seuraavaksi.

• 13 perjantai: ns. epäonen päivä, koska vanhan uskomuksen mukaan perjantai on epäonnen päivä ja 13 epäonnen luku. Ja kun ne yhdistää ei voi tulla kuin ultimaattista epäonnea.
• Suola kaatuu pöydälle: ennenmuinoin suola oli arvokasta ja sen haaskaaminen oli kiellettyä/pahasta. Niin jos suola kaatuu tietää se huonoa onnea.
• Tikapuiden alta kävely: tikkaat seinän kanssa muodostavat kolmion, joka ilmentää pyhää kolminaisuutta eikä sitä saa rikkoa kävelemällä läpi. Kolmio egyptissä jumalainen muoto ja joissain uskossa kirottu tila, johon ei saa mennä. Noista syistää tuottaisi huonoa onnea.
• Peilin rikkoutuminen: sielu rikkoutuu, koska peilistä näkee itsensä. Sielun uusiutuminen kestää 7vuotta, jonka huono onni kestää.
• Musta kissa: joissain uskoissa kissa paholaisen välikappale maailmassa. Jos musta kissa ylittää tien tulee huonoa onnea.
• Sateenvarjo auki sisällä: juuret egyptissä, jossa auringolta suojaavia varjoja ei saanut avata sisällä. Muutoin tuli huonoa onnea.

Siinä tosiaan vain pari itsellä muistissa olevaa, mutta kyllä jos noitakin noudattaisi niin ei välttämättä ihan kauheasti hyvää onnea olisi. Ja voihan uskomusten mukaan noista edellämainituista "pelastua" tekemällä jonkin vastatoimen.

Jokainen ihminen on erilainen, kuten aiemmin kirjoitin ja kuten mielipiteidenkin suhteen saa kukin vaalia millaista esim. taikauskoa hyvänsä. Pukea esim saman jalan sukka aina ensin ja sitten toinen. 

Ei nuo uskomukset ketään satuta tai tee kenestäkään huonompaa saati parempaa ihmistä. Omasta mielestäni vaan hyvä, että vanhat uskomukset ja tarinat kulkee vielä nykypäivänä mukana.

Toivotan siis ihan vaan hyvää perjantaita, mutta ollaan silti varovaisia...jos vaikka olisikin epäonnea mukana päivässä.

Kierrättämällä vanhasta uutta

Elämme nykypäivänä suurelta osin isosti kulutusyhteiskunnassa. Tarjontaa tuotteista sekä tavaroista on paljon yli tarpeen ja kysynnän. On "supermegajänniä" alennuskamppanjoita ja tarjous päiviä.

Ihmiset pää kolmantena jalkana (joissain tapauksessa neljäntenä) juoksevat uutuuden uutukaisten tuotteiden perässä. Rynnitään, tönitään ja tungeksitaan, että varmasti ensimmäisenä saadaan joku tuote. Puhumattakaan kauppojen ulkopuolella yöpyjistä, jotka täten varmistaa tuotteen saannin.

Ainainen uuden hamstraaminen kuluttaa lompakon saumojen lisäksi myös esim. luonnon resursseja joista tuotteet valmistetaan. Kaapit pursuaa lähes käyttämättömiä vaatteita ja uutta pitää saada. Joku kolttu, jota sitten käytetään kerran. Vaikka vain siksi, että joku esim. somevaikuttaja on tuotetta hehkuttanut.

Mutta miksi kaikki tuo?

Ei aina jaksa ymmärtää miksi uusia tavaroita pitää hamstrata vaikka alitajunnassa tietäisi että niitä ei käytä. Onhan se hienoa välillä jos on jotain uutta ja hienoa mihin on säästänyt ja joka oikeasti käyttöön tulee. Mutta rajansa kaikella, kuten mainittua myös valmistusmateriaaleilla.

Onneksi tässä kulutushärdelliyhteiskunnassa kierrättäminen on nostanut muutaman vuoden päätään. On helppoa pakata pariin kassiin vanhoja tai käyttämättömiä vaatteita sekä tavaroita ja kipata ne kierrätyspaikkaan. 

Josta sitten joku hyvään hintaan ostaa ne ja silloin vanhasta tulee uutta eikä juuri vaikka luonto kärsi niin paljon. Samalla kun kippaa omat tavarat keskukseen voi sieltä itse tehdä löytöjä. Joita itse ainakin teen toisinaan edullisesti joskus jopa ilmaiseksi.

Kierrätys kun ei mitään korkeamman tason matematiikkaa ole niin kaikki siihen pystyy, pitää vain vähän nähdä vaivaa. 

Tehdään ekoteko ja kierrätetään vanhat esimerkiksi vaatteet edes kerran. Ja annetaan mahdollisuus käytetyille tuotteille, kyllä risat karsitaan myymälöissä pois. Ja mikä olisikaan mukavampaa kuin itse tuunata tekemiään löytöjä. Jota itse teen enkä muista koska viimeksi olisin itselleni ostanut jonkun vaatteen tai tuotteen uutena.

Toisen vanha turhake on jonkun toisen uusi aarre!

Mielipideasioita

Tässä maassa ja koko maailmassa on miljardeja ihmisiä, jotka kaikki ovat yksilöitä ja erilaisia, kun peilataan toisiin. Eikä kahta samanmoista pulliaista palloile tällä pallolla, vaikka moni siihen pyrkiikin tehden esim. kauneusoperaatioita. Ulkoisten seikkojen lisäksi ihmiset eroavat toisistaan mielipiteiden, vakaumusten sekä asenteen kautta. Noissa seikoissa tosin monien kanssa yhtäläisyyksiä, jotka mahdollistavat erinäisten ryhmien ja joukkojen muodostumisen.

Tuolla lahoamispisteessä olevalla aasinsillalla hypätään erilaisuuden maailmaan ja siihen miten nykymaailmassa painostetaan ja tuputetaan omaa agendaa ja "samanlaisuutta". Omassa nuoruudessa, kun ei ainakaan niin näkyvästi ollut tämän ajan malliin ryhmittymien agendan ajamista. Ehkä koulumaailmasta huonona esimerkkinä tuputtamisesta tulee mieleen tupakkajengit, jotka "värväsi" jäseniä: "tuu röökille niin hengataan ja oot kova jätkä, näin kuuluu tehdä". 

Ylipäätään 90-luvulla nuoruutta eläneenä muistan miten sai ja jopa kuului olla erilainen. Sai sanoa oman mielipiteensä asioista ja esim. vitsailla asioista ilman, että olisi pelko persiissä siitä että joku nyt pahoittaa mielensä ja nostaa äläkän. Ihmiset suurin piirtein seisoivat sanojensa takana ja tekivät sen mitä sanoivat, verrattuna nykypäivän sanahelinään ilman tekoja.

Tässä ajassa miettiessä noi "tupakkajengit" on tullut mukaan aikuisten maailmaan eri agendojen ja teemojen sekä uskomusten muodossa. Tai noh tuo on oma mielipiteeni, mutta kuitenkin. Kuten jo sanottua jokaisella ihmisellä on mielipiteitä asioista, mutta moni jättää äänensä käyttämättä ja vakasta kannen kiinni ollen hiljaa. Peläten sitä, että joku kuitenkin vaientaa heidät tai pahoittaa mielensä siitä mitä sanoo tai on mieltä.

Sitten nämä "tupakkajengit" huusaa ja häärää omia asioitaan julistaen oikeanlaista toimintamallia ihan yllin kyllin. On juhlia, kulkueita, teemaviikkoja jopa kuukausia, jolloin kaikki tulee olla kuten tietty taho haluaa. Muuna aikana sitten nämä tehot sitten älähtää nostaen metelin jos joku "uskaltaa" olla heitä vastaan tai sanoa oman mielipiteensä.

Pitkässä juoksussa turmiollista tuollainen toiminta ja "tupakkajengien" ajama agenda hukkuu/on hukkunut, eikä enää välitetä niin paljon siitä mitä asiaa on ajettu kunhan vaan päästään sanomaan asioista ja pahoittamaan mielensä korkeallakin taholla yhteiskunnassa. Eihän tuo nyt kai sentään ole alunalkaen ollut tarkoitus, tai mistä minä tiedän kunhan mietin.

On sitten olemassa ihmisiä ja muita ryhmittymiä, jotka uskaltavat tuoda oman äänensä kuuluviin sanoen mielipiteensä. Eikä alistu siihen mitä muut ihmiset tahoillaan haluavat. Toki lokaa tulee niskaan ja nyky termein maalitetaan sekä canceloidaan, vain mikä se termi ikinä onkaan. 

Jokaisen tulisi saada olla omaa mieltään asioista eikä elää siinä pelossa, että nyt jos sanon näin tai olen tätä mieltä niin joku suuttuu tai vetää herneen nenään. Mielipiteiden erilaisuus kun on suuri rikkaus ja kuten itse aina sanon "jokaisella oma mielipide ja parhaat keskustelut saa eri mielipiteiden välillä". Ollaan siis rohkeasti omaa mieltä, ei siis aina eri mieltä ja edustetaan sekä eletään sen mukaan mikä on oma uskomus/vakaumus.

Enkä nyt millään muotoa tarkoita tätä tekstiä jollekin tietylle ryhmittymälle, vaan ylipäätään kaikille mielipide asioille ja ryhmille. Noussut vaan viime aikoina tietty teema ja ryhmittymä mediasta pinnalle. Siitä aihe tekstiin. Kiitos ja anteeksi jos joku mielien pahoittaa.

Pukeutumiskysymyksiä

 Jokapäiväisessä elämässä ihminen tekee monenlaisia päätöksiä, jotka tavalla tai toisella vaikuttavat elämään. Kaikki ei kuitenkaan mittakaavaltaan suuria ole ja vaikutuksetkin pinenlaisia. Uhrataanpa siis hetki pienoinen pukeutumiskysymyksille ja mitä ne saattaa ihmisestä kertoa enemmän kuin mitä ulospäin näkyy.

Jos joku ihminen usein pukeutuu mustaan vaatetukseen kyse ei kaikissa tapauksissa ole muodin seuraamisesta tai tyylikkyydestä. Kyseessä saattaa olla se, että mielesi haluaa kertoa asioita ja puhuu täten vaatetuksesi kautta. Ei siis ihan yksinkertainen/yksioikoinen juttu ole pukeutuminen ja vaatteiden valinta. Varsinkin, kun noita valintoja tekee tiedostamattaan tai niihin enempää syventymättä.

Värinä musta on voiman, kontrollin sekä tunnesuojelun väri. Kirjanoppineet puolestaan tahtovat sanoa, että mustaan pukeutuvat ihmiset eivät ole kylmiä ja etäisiä ihmisiä. Mitä tulee muiden kanssa toimimiseen ja vuorovaikutukseen. Mustaan pukeutuvat ihmiset ovat omaa rauhaansa suojelevia ja sitä rauhaa arvostavia.

Tuollaiset ihmiset ovat oppineet pysymään ulkokuoreltaan rauhallisina silloinkin, kun pään sisällä on hirveä hulabaloo ja meteli. Nuo ihmiset eivät pukeutumisellaan halua huomiota vaan päinvastoin he haluavat suojaa/suojelua. Musta väri on heidän niin kutsuttu suojakilpi.

Tuo kilpi suojaa jatkuvalta kaaokselta, pitää tunteet ja tunneilmaisun kurissa/järjestyksessä ja auttaa navigoimaan elämän tuulissa ilman, että se näkyy ulospäin muille kanssakulkijoille. Värin tuoman tyynen ulkokuoren alla on ihmisen herkkyys, tunteiden syvyys ja sisäinen voima. 

Ihmiset, jotka rakastavat mustaa väriä pukeutumisessaan tuntevat kaiken todella vahvasti ja syvästi. Kuitenkin valitsevat hiljaisuuden mieluummin kuin draaman, jota tunnemyrskyt aiheuttaa. Nuo ihmiset vaatetuksellaan viestittävät tyyneyttä sekä rauhallisuutta, mieluummin kuin kertoisivat tunteistaan sekä asioistaan muille ihmisille, jotka eivät kuitenkaan ymmärtäisi.

Mustan vaatteen/vaatteiden pitäminen ei kaikissa tapauksissa kerro pimeydestä tai synkkyydestä. Mutta mustan värin käyttäminen kertoo vakaudesta ja halusta sen ylläpitämiseen tässä hullunkurisessa maailmassa, joka on jatkuvassa turbulenssissa ja muutoksessa. Aivosi siis valitessaan mustan vaatteen haluavat kertoa tarvitsevansa: rauhaa, hiljaisuutta sekä tasaisuutta ja kontrollia asioista.

Ja tuossa vaan oli yksi vaivainen väri. Ei siis todellakaan ole yksisellitteistä vaatteet ja väripaletti niiden ympärillä. Pukeutumiskysymykset on mielen kysymyksiä.

Suuret pienet sanat

Puhekieli on täynnä jos jonkinmoisia sanoja sekä sanontoja ja lisää tulee kovaa vauhtia kun nuorisolaiset uusia keksii. Näin keski-ikäisenä ei nuorten puhekieltä enää ymmärrä ja on tippunut itse kärryiltä jääden tylysti asemalle.

Sanotuilla sanoilla ja tuotetulla puhella on monenmoisia vaikutuksia. Helposti saattaa huomaamattaan loukata toista ihmistä sitä tarkoittamatta. Päinvastaisesti kivat ja mukavat sanat tuovat hyvän mielen niiden kohteelle. Joskus vaan jotkut tietyt pienet, mutta niin suuret sanat loistavat poissaolollaan tai unohtuvat.

Itselleni ja varmasti monelle muullekin tuollaisia pieniäsuuria tärkeitä sanoja ihan arjessa ovat KIITOS ja ANTEEKSI sekä HYVÄÄ PÄIVÄNJATKOA. Noita kuten jo mainitsin kuulee nykyään aivan liian harvoin. Ei sillä että liika anteeksipyytely olisi hyvä asia, koska tuolloin sana menettää merkityksen ja siitä tulee tapa/tavan vuoksi käytetty.

Mene ja tiedä onko noiden sanojen vähyys seurausta kasvatuksesta ja ajan muutoksessa. Nykypäivänä, kun ei isommin tuntemattomien kanssa vuorovaikutusta vaan ollaan omassa kuplassa kuulokkeet päässä tai ilman. On kuitenkin kohteliasta ja hyvien tapojen mukaista kiittää jos joku esim ovea pitää auki. 

Eikä noiden sanojen sanominen mitään maksa tai ketään riko. Päinvastoin saattavat pelastaa/piristää toisen päivää ja olla avaus vaikka keskustelulle. Jollaiseen itse olen useasti törmännyt, kun olen "kiitos" lausunut, josta seurannut vastakommentti ja siitä pieni ah niin harvinainen keskustelu.

Jos kaikki tai ainakin moni koittaisi arjessa toimiessaan: tervehtiä bussikuskia, kiittää kun siihen aihetta ja toivottaa hyvät päivänjatkot esim kaupassa niin voi itsellekin hyvä mieli tulla, kun näkee toisen ihmisen reaktion. 

Ei muuta, kun rohkeasti kokeilemaan ja toteamaan, että ei se niin vaikeaa ole eikä ketään vahingoita.

Kiitos ja hyvää päivänjatkoa 

Eksistenssikriisi

Eksistenssikriisi on jokaisen ihmisen sisäinen kamppailu oman elämän tarkoituksesta, vapaudesta olla sekä elää niin kuin elää ja oman olemassaolon merkityksestä. Jokainen ihminen yksilönä siis luo omat merkityksensä ja tuo aiheuttaa puolestaan ahdistusta sekä vastuun taakkaa. Ilmenee pääsääntöisesti elämänmuutoksissa ja niiden kuluessa, jos niikseen tulee.

Jokainen ihminen tässä maailmassa on yksilö ja ei kahta samanlaista tallaajaa löydy tämän pallon päältä. Välillä jokainen ihminen painii ja puntaroi olemisen sekä elämisen kanssa ja sen millainen on ja miten itsensä muiden edessä kantaa. Toiset onnistuu olemaan sellainen kuin haluaa ja toiset taas tekevät enemmän töitä sen kanssa, että "hakevat paikkaansa".

Vuosia sitten, kun itse olin nuori niin ei ollut muuta "todellisuutta" ja olemisen muotoa kuin se millainen ihminen on ja kuinka on. Nyttemmin interneetin myötä some sekä muut äpit ja vastaavat luovat painetta. Monesti nyky yhteiskunnassa törmää siihen, että ihminen on kaksi eri ihmistä. Fyysinen ihminen ja somessa oleva/elävä ihminen. 

Somessa hyvin useasti tuodaan esiin niitä elämän hyviä puolia ja hyviä asioita, mutta jätetään huonommat asiat kertomatta. Nuo asiat kuitenkin ovat olemassa ja ihmisen elämässä eikä niitä pääse pakoon, vaikka kuinka eläisi kiiltokuvaa somessa. Somessa sitten seuraajat ja muut ihmiset ihailevat ja ihmettelevätkin, että kuinka joku voi olla noin osaava, kaunis/komea, menestynyt jne. Vaikka todellisuus olisi aivan toinen ruudun toisella puolella.

Elämä tosiaan saattaa olla ihan eri somessa kuin "siviilissä" eikä rajoitu ainoastaan esim. ulkonäön korostamiseen tai vaatteilla komeiluun jne. Ehkä räikein esimerkki johon olen törmännyt on somessa korostettava vanhemmuuden toimiminen ja kaikkien arkihommien yhdistäminen helposti, vaikka todellisuudessa vanhemmuus ei kiinnosta ja kaikki muu ajaa vanhempana toimimisen ohi.

Ja onhan tuo varmasti aivan helkkarin rankkaa pyörittää kahta ihan toisistaan erilaista elämää. "Normaali" ihminen kun ei välttämättä saa onnistuneesti/kunnolla elettyä yhtäkään elämää. Pitää varmasti tarkkaan miettiä mitä kertoo, on kertonut ja tulee kertomaan somessa = laatia somesuunnitelma, että ei vahingossakaan jää "valheesta" kiinni. 

Tuo edellä mainittu kulissin ylläpitäminen sitten puolestaan ihan varmasti vaikuttaa somen ulkopuoliseen elämään lisäten stressiä ja muuta. Kun pitää arkiaskareiden ja työn sekä muiden aktiviteettien ohella korostaa some-elämää. Tai mistä sitä tietää, voi helppoakin olla.

Itse en somea juurikaan käytä tai siellä asioita/elämääni jaa. Joskus somessa aikaa vietin ja koitin siellä olla yhtä aito oma itseni, kuin somen ulkopuolellakin. Sitten pikkuhiljaa ajauduin hiljalleen ulos somekuplasta, kun aloin asiaa miettiä ja tajusin sekä sisäistin sen, että elämä on nyt. Tässä hetkessä mikä nyt on ja mitä nyt tekee, kenen kanssa tekee.

Enkä nyt tahdo millään muotoa sanoa, että kaikki somettajat noin edellä kerrotulla tavalla toimisivat. Päin vastoin, moni somettaja joita olen seurannut on upealla tavalla ollut "oma itsensä" tuoden esiin ihan koko värikirjon mikä arkeen kuuluu iloineen ja suruineen sekä muine seikkoineen. 

Summa summarum somettaa tai ei niin muistetaan elää hetkessä, nauttia siitä mitä on ja jakaa elämä rakkaiden ja tärkeiden ihmisten kanssa. Pienessä välähdyksessä kaikki saattaa olla ohi tai vanhainkodissa sitten kaduttaa, kun ei elänyt elämää tehden asioita vaan keskittyi luomaan jotain mitä ei oikeasti ole.   

Kuolinkellot

Kuolema, tuo maanpäällisen taipaleen päättymisen "merkkipaalu". Tarkoittaa kansan kielessä eliön/ihmisen elintoimintojen päättymistä ja tuolla hetkellä elämä loppuu. Ihmieseliön kohdalla kuolemaan johtavia syitä on useita, joista mainittakoon sairaus ja vanhuus. Tokihan on olemassa se äärimmäinen ratkaisu, johon valitettavasti melko moni epätoivoisessa tilanteessa päätyy, eli oman hengen riistäminen. 

Kuolema on aina ikävä ja surullinen asia, jonka kanssa moni ihminen ei osaa/kykene toimimaan jos oma läheinen, sukulainen tai ystävä menehtyy. Menetyksen edessä ihmisen valtaa suru, jota käsittelin aiemmassa kirjoituksessani laajemmin ja sitä kuinka surua eri ihmiset käsittelee. Toisille ihmisille esimerkiksi läheisen pois meno on varovaisen "positiivinen" asia, varsinkin jos läheisen elämä loppuvaiheilla on ollut kurjaa ja ei lähelläkään ihmisarvoista elämää esim. "vihanneksena" sairaalasängyssä olemista. 

Läheisen kuoleman jälkeen alkaa ihmisen mielessä pyörimään surun seassa kelat hetkistä ja ajoista joita sai läheisen kanssa viettää. Mielen valtaa ne ihanan hyvät muistot ja silmiin kirpoaa surun kyynelten sekaan myös onnen ja ilon kyyneleet. Kerrassaan monimutkainen ja hiukan kummallinenkin tila ihmiselle, ainakin itselleni.

Toimia ja tekemistä riittää läheisen menehtymisen jälkeen järjestelyissä. Kyseisiä toimia jokainen ihminen tekee oman kykynsä ja jaksamisensa mukaan, toiset nopeammin ja toiset hitaammin. Kaikenkaikkiaan aika, joka kuluu ennen hautajaisia voi olla tuskallisenkin pitkä, kun on asioita hoidettavana ja mieli myllerryksessä ja ihminen tunteiden vallassa enemmän ja vähemmän. Eikä vielä ole saanut läheistään viimeiseen leposijaan.

Valmistelut ja työ järjestelyjen kanssa voi olla raastavaa ja tuntuu loputtomalta, mutta palkitsee siinä kohden kun viimein koittaa hetki jolloin saa viimeiset hyvästit läheiselleen heittää. Hautajaisten suhteen ne yleensä ovat vainajan näköiset ja sellaiset, jotka jollain tavalla ilmentävät menehtynyttä ihmistä. Joko ruokien ja "teeman" suhteen. 

Jokaisella on oikeus ja mahdollisuus tuoda omia muistojaan esiin muistotilaisuudessa. Kerto niitä itselle merkityksellisiä tarinoita vainajasta ja jakaa ne muiden kanssa. Nuo kokemukset ja muistelot monella tapaa tuovat niiden kohteen muiden lähelle ja jokaisella mahdollisuus elää mielissään hetkiä uudelleen. Jokaisella ihmisellä kun erilainen mielikuva ja käsitys toisesta on. 

Tuntuu pahalta ja oudolta, kun se rakas läheinen on siinä edessä arkussa ja tietää että enää koskaan ei häntä nää tai voi asioita yhdessä tehdä. Lohdullisena asiana kuitenkin on se, että nyt vihdoin vainajalla on kaikki hyvin ja hän on paremmassa paikassa jossa ei ole kipua tai muuta ikävää.

Rakas läheinen/sukulainen saa levätä rauhassa ja elää ikuisesti tai ainakin niin kauan meidän mielissä, kun muisti toimii. 

Lepää rauhassa Mummo.

Luurin vanki

Aamun matka ruuhkametrossa ja ratikassa on varsin silmiä avaava kokemus. Ihan jo pelkästään siitä syystä, että aamuherätykset ei kaikkien juttu ole ja "herääminen" tapahtuu vasta hyvän tovin jälkeen siitä kun on noussut ylös. Mutta tarkoitin kanssamatkustajien vähäistä vuorovaikutusta ja etenkin sitä kuinka ollaan kiinni puhelimessa.

Huvikseni laskeskelin että yli joka toisella ihmisellä oli nenä kiinni puhelimessa ja niska kyyryssä siinä metrovaunussa jossa itse olin. Ymmärtäähän tuon jos oikeasti on jotain tärkeitä esim. työasioita hoidettavana. Mutta muuten mietin mitä ihmiset teki ennen älypuhelinten tuloa.

Kun ihan kaikkialla moni on kasvanut kiinni puhelimeen tai oikeastaan puhelin ihmisen käteen. Ihan kadulla kävellessäkin katsotaan puhelinta eikä huomioida muuta kevyttä liikennettä saati autoja. 

Jotkut ihmiset tosin ovat niitä säännön vahvistavia poikkeuksia, jotka esim. matkalla kirjaa lukevat tai ottavat kontaktia muihin. Vaikka moni kieroon katsoo jos tuntematon alkaa puhumaan.

Voisi vaikka kehittää jonkun kännykkälukon tai vastaavan, jonka avulla ihminen eläisi tässä maailmassa eikä some/mobiilimaailmassa. Tai jos pääsisi niin käymään, että kaikki mobiiliverkot kaatuisi...Aaaapuva, mitä sitten tehtäisiin!

Ennen otettiin sanonnan mukaan pää pois pensaasta, mutta nykyään voisi nostaa pään pois luurista. Elää ja nauttia tästä mitä ympärillä on ja tapahtuu. Some ja muut kyllä odottaa, mutta tämä hetki elämässä on nyt ja siihen tulee osata tarttua ja nauttia siitä. Ei tämä taivallus pallolla ikuisesti kestä tai ole itsestäänselvyys.

Jätetään puhelin siis taskuun ja annetaan aika "oikeille" asioille. Eikä esim. kasvatetaan lapsia puhelimen kautta tai takaa.

Suojeleva muisti

Ihmisen muisti tuo ikiaikainen kiusan tekijä ja toisille turvakeino. Toisinaan muisti toimii kuin junan vessa ja toisinaan taas tuntuu siltä, että kääntäessään pään oikealta vasemmalle unohtaa mitä oikealla oli. Omaan muistiini en kyllä luota ellen asioita ylös kirjoita, mutta jokainen omalla kohdallaan tehkööt omat ratkaisunsa. Tuossa pieni ontuva alustus sille, että olen pidemmän aikaa (muistiongelmien kanssa painiessa) miettinyt mitä ja miten muisti toimii.

Toiset ihmiset, jotka tuppaavat unohtamaa toistuvasti asioita ja painivat huonon muistin tai sitten muistiongelmien kanssa eivät välttämättä ole unohtavaisia perusluonnoltaan tai tee sitä tahallaan. Tuollaiset ihmiset saattavat olla eläneet tai kokeneet elämänsä aikana asioita, joita mieli automaattisesti blokkaa. Koska nuo kyseiset asiat ovat liian kipeitä tai pahoja muistettavaksi.

Kun joku ihminen jossain kohden elämäänsä kokee traumaattisia, ikäviä ja pahojakin asioista. Aivot omatoimisesti oppivat välttelemään noihin kokemuksiin linkittyviä asioita ja täten suojelemaan itseään kuin itsepuolustuksena. Kyseisessä moodissa aivot siis blokkaavat tai vaihtoehtoisesti pirstaloittavat tietyt muistot. 

Tuo on suojelumekanismi, jota ihan kirjanoppineet kutsuvat Dissosiatiiviseksi muistin menetykseksi. Eli ei muista tärkeitä asioita, jotka tavalla tai toisella linkittyvät ennen koettuun traumaan. 

Ajan kuluessa ja edetessä tuo tila/mekanismi voi tehdä normaaleista arjen helpoistakin asioista ihmiselle todella vaikeita. Koska ihminen ei enää vuosien kuluttua muista tärkeitä päivämääriä, nimiä tai keskusteluja. Syynä tuohon aivojen tietoinen joidenkin asioiden välttely. 

Suomen kielelle käännettynä tuossa tilassa ihmiselle unohtamisesta tulee tapa. Kyse siis ei ole huomion tai mielenkiinnon puutteesta. Se on yksinkertainen suojelumekanismis, joka aikaisemmin on joskus auttanut ihmistä ikävien traumaattisten ajatusten pakoilusta.

Kun edellä mainitun kaltainen ihminen varttuu ja vanhenee, hän alkaa ajan kuluessa unohtaa suuriakin kokonaisuuksia menneisyydestään. Ihminen siis saattaa muistaa tunteita tai tunnetiloja menneisyydestä ilman, että yhdistää niihin mitään tapahtumaa. Tai sitten muistaa tapahtumia ilman, että niihin linkittyy mitään tunnetilaa.

Joten jos joku ihminen sanoo, että ei muista paljoakaan menneisyydestään tai ei muista tiettyjä ajanjaksoja, ei ole kyse siitä, että mitään ei olisi tapahtunut tai olisi huono muisti. Vaan heidän mieli on pakotettu/pakottanut unohtamaan asioita. Tämä yksinkertaisesti vain siksi, että ihminen jaksaisi/pystyisi toimimaan ja olisi ylipäätään ihminen ja elossa.

Miettikääpä sitä...Muisti on jännä juttu. 

Kun suru koskettaa

Ihmisillä on halki aikojen ollut monenlaista surua sekä murhetta mielen päällä. Nyky maailmassa tosin usea ihminen ns. uhriutuu  tai on mielensäpahoittaja. Keräten itselleen "keksittyä" surua/murhetta joskus jopa huomionhakuisesti.

Surun niin kutsutut tasot tai vaiheet ovat yksinkertaisuudessaan shokki, reaktio, käsittely ja uusiutuminen. Nuo vaiheet jokainen ihminen käsittelee ja jaottaa sen mukaan mikä itselle kulloinkin hyvältä tuntuu. Eikä mitään kiveenhakattua aikataulua ole olemassa.

Edelliseen tekstiin viitaten esimerkiksi surusta käytän läheisen, rakkaan tai ystävän menettämistä ja sen aiheuttamaa surua/tuskaa.

Vaikka nuo ns. tieteellisesti nimetyt vaiheet on olemassa ja hienosti luokiteltu, toimii ihmiset surun hetkellä eri tavoin. Joista itse olen havainnut kolme: toimija, murtuja, tunteeton (nimitykset ihan oma keksimiä).

Ensiksi tunteeton, joka saattaa ulospäin monelle vaikuttaa siltä, että kaikki on kuten ennenkin. Arki rullaa, asiat tulee hoidettua ja juttu luistaa entiseen malliin. Kyse ei ole siitä, että ei suru missään tuntuisi vaan henkilö ei osaa käsitellä kaikkea sitä tunnetta, joka sisällä. On siis tunnelukossa sisältä.

Murtaja puolestaan hajoaa alta aikayksikön pieniksi palasiksi samalla hetkellä, kun suru-uutinen hänet tavoittaa. Kaikki tekeminen loppuu eikä kyetä mihinkään muuhun kuin itkemään ja purkamaan pahaa oloa. Ulospäin näyttää ja onkin todella raadollinen ja lohduton näky.

Toimija taas on ihminen joka esim. kuolemantapauksen hetkellä alkaa järjestää, organisoida ja aikatauluttaa asioita, jotka on hoidettava vainajan saattamiseksi haudan lepoon. Pysähtyminen ei tule kysymykseenkään ja jos joku sitä ehdottaa niin toimija saattaa suuttua. Vastaavasti toimija saattaa suruaan purkaa/käsitellä tekemällä mielettömästi töitä ja kaikkia oheistoimintoja kuten harrastukset tai remontointi. Pääasia kunhan tekee.

Kaikki tavat käsitellä surua ovat yhtälailla oikeita ja ajavat asiansa kyllä. Tunteeton ja tekijäkin käsittelevät tavallaan surua. Ja kun tekijän tekeminen loppuu ja oikeasti pysähtyy tulee se murtuminen ja tunne ulos.

Ollaan rohkeasti erilaisia ja oma itsemme ihan kaikissa asioissa ei pelkästään surun suhteen.