PaniikkiNappula pohjassa

Ihmisiä pullollaan oleva ostoskeskus. Katsot minne vain niin joka suunnalla näkyy kymmenittäin ihmisiä, ääniärsykkeitä tuutataan kaijuttimista ja ihmiset pitää enempi ja vähempi meteliä. Tuon lisäksi on valoa ja välkettä monessa paikassa. Tunnet kuinka syke alkaa kiihtymään, ensi hikoavat kämmenet ja sitten nousee kauttaaltaan kylmä hiki. Hengitys tahti tihenee tihenemistään samalla kun jalat kuten koko muukin kroppa alkaa täristä. Katselet ympärillesi kuin peura ajovaloissa etsien pakopaikkaa ja toivot vaan olevasi jossain ihan muualla. Lopulta silmissä sumenee ja korvat humisee ja romahdat polvillesi maahan ja vastoin toivottua olet kaiken huomion keskipisteenä.

Hyvin monelle edellä kuvatunlainen tilanne eri variaatioissa on varsin tuttu. Eikä tuon paniikkihäiriö reagointi ole esitystä tai muuta vastaavaa huomionhakua. Tuota nimittäin kun vältellä koittaa. Jokainen toki on yksilö tuossakin asiassa ja toimii eri tavalla.

Joillakin vastaavanlainen häiriö on ollut lapsuudesta asti, toisille se voi kehittyä vanhemmalla iällä. Ei selvää kaavaa sinällään ole. Taustalla toki ahdistus ja/tai masennus antavat vahvat rakennuspalikat häiriöön. Halusi sitä sitten itse tai ei.

Ensimmäiset kosketukset häiriöön saattavat mennä ohi huomioimatta vedoten hikoilun suhteen esimerkiksi vallitsevaan ilmanalaan. Eikä tuo ihmekään ole jos ei ole vastaavaa ennen kokenut tai edes kuullut asiasta. Sitten viimein kun paniikki nappula Pohjassa pysyy ja reaktio ns eskaloituu onkin tilanne toinen.

Tuolloin ihminen ei tiedä mitä tehdä, miten olla tai mihin mennä. Vähän niinkuin matkustajan paikalla on ja joku muu on kuski. Pahin vaihe ensimmäistä kettaa saattaa tuntua siltä että kaikki loppuu siihen (ainakin omalla kohdallani). Tilanteen jälkeen sitä helposti miettii, että olenko seonnut lopullisesti ja tullut hulluksi. Samalla kun käy kaikkea tapahtunutta läpi.

Kuten jo sanottua paniikkihäiriö tai vastaava ei ole esitystä tai leikkiä, vaan ihan todellinen asia mistä moni kärsii. Eikä siitä puhuminen tutuille ja läheisille välttämättä helppoa ole, kun saattaa pelätä saavansa hullun leiman. Yksin asian kanssa ei kuitenkaan kannata jäädä vaan rohkeasti avata suunsa ja hakea apua.

Apua kun on monenlaista, niin omatoiminnallista kuin ihan ammattilaisen tarjoamaa. Voi omatoimisesti esim pyytää jonkun läheisen hitaasti edeten siedättämään itseään paikkoihin jossa paniikki aktivoituu. Sitten toki on terapiakeskustelut joihin yhdistettynä siedätyshoito ahdistavassa paikoissa ammattilaisen kanssa. Ja lääkkeet myös vaihtoehto, mutta yksin lääkkeet ei helpotusta tuo tai auta ihmistä siedätyksen kanssa jos ei itse toimi. 

Oikein pahaksi päästessään ja pitkään jatkuessaan paniikkihäiriö ilman hoitoa ja ahdistus lamaannuttavat ihmisen. Normaalit arki asiat muuttuvat hiljalleen mahdottomiksi ja kodista tulee linnoitus josta ei poistu enää. Ei töihin, kauppaan tai ystäviä tapaamaan.

Ei siis jäädä yksin, ollaan rohkeita ja puhutaan, vaikka se aluksi olisi vaikeaa. Apua kyllä saa kun sitä jaksaa hakea.

Tunteeton tunteellinen

Jokapäiväisessä elämässä ihmiselle tapahtuu erinäisiä asioita, jotka saavat ihmisen tuntemaan tietyllä tavalla. Toiset ihmiset reagoivat asioihin enemmän tunteella kuin toiset, mutta jokaisella ihmisellä kuitenkin tunteet on. Ja tunteethan ovat asioita/reaktioita joilla ihminen ymmärtää tilanteita ja tekee meidät tietoiseksi tarpeistamme. 

Tunteet kuten jo sanottua aiheuttavat tietynlaisia reaktioita ihmisissä. Joko kehollisia tai mielessä tuntuvia. Noista kahdesta mielessä tapahtuva tunteiden liike ei välttämättä ulospäin ihmisestä näy. Mutta entäs sitten kehollinen puoli, se nimittäin näkyy ja saattaa kuuluakin kanssaeläjille. Tunteiden näyttämisessä ei todellakaan ole mitään väärää tai ei pitäisi olla.

Mutta nykypäivänä kuten aikojen saatossa esimerkiksi miehien tunteiden näyttäminen on ollut jonkinlainen tabu tai "kynnyskysymys". Mies kun vuosisatojen ajan ollut ainakin kuvainnollisesti fyysistä työtä tekevä, voimakas peruskallio, joka ei horju tai ailahtele. Mutta entäs sitten jos/kun mies tunteekin asioita ja näyttää tunteitaan tai jopa haluaa niistä puhua.

Moni sanoo tosiaan, että miehet ei itke tai puhu tunteistaan. Mutta täysin samanlaiset oikeudet kuitenkin kaikilla on tuntea sekä puhua. Rohkeutta se tosin vaatii. Eikä ihminen ole heikko vaikka tuntee tai puhuu tunteistaan. Ja yleensähän puhutaan ns hyvistä tunteista ilosta, onnesta, rakkaudesta jne ja nuo teemoina helpompia.

Kuitenkin ne ikävämmätkin tunteet ansaitsevat tulla näytetyksi ja käsitellyiksi. Pitkään ihminen jos surun, ahdistuksen, pelon tai masennuksen kanssa joutuu "sallassa" muilta olemaan niin seuraukset eivät välttämättä hyviä ole. Negatiivisten tunteiden taakkaa kun nopeasti lytistää ihmisen alleen murskaten palasiksi. Joista takaisin eheäksi kursiminen on haastavaa ellei mahdotonta.

Miesten kuten toki muidenkin oikeus on tulla tunteidensa kanssa nähdyksi ja kuulluksi. Itkeminen kun esimerkiksi ns puhdistaa ja vapauttaa, kun ikävän tunteet saa sisältä tuolla tavalla pois. Muutkin tunteiden ilmaisutavat ovat yhtä oikeita. Eikä voi määrittää että näin kuuluu tai ei kuulu tunteitaan ilmaista. Toki tunteiden varjolla esim tehdyt rikokset ja vastaavat ovat luku erikseen, jotka eivät sallittuja ole.

Jokainen ihminen tietää tai jos ei tiedä niin löytää tavan ilmaista sekä käsitellä tunteitaan. Ja tuohon jokaisella on oikeuskin. Eikä tunteidensa kanssa ihmisen tarvitse yksin olla. Puhuu läheisilleen tai jos pelkää esim heitä kuormittavansa niin ammattiapua on myös. Jonka saaminen ja jonka piiriin pääseminen onkin ihan oma tarinansa.

Summasummaarum tunteiden tunteminen on sallittua ja ihan ok. Eikä tee ihmisestä heikkoa jos näyttää tunteitaan  tai on jotain toista tunteellisempi. Tunnetaan tunteemme niin kuin ne on ja ollaan sellaisia kuin ollaan.

Hetki yössä

Lomalla tai ei niin ihmisen elämä sekä arki on täynnä touhua ja toimintaa. Aistiärsykkeidenkin määrä nykymaailmassa aivan valtava, kuten aiemmin jo todettu. Päivät täyttyy aikatauluista ja niiden suoritteista enemmän tai vähemmän. Hengähdystaukoihin ei välttämättä ole ihan hirveästi aukkoja.

Sitten koittaa ilta, joka hyvin nopeasti ajelehtii kohti yötä rauhalliseen tahtiin. Päivän askareet on taputeltu ja pitäisi suunnata unta kohti. Mutta ah tuo niin ihanan kamala mobiililaite piippaa ja jollakulla asiaa. Koita siinä sitten rauhoittua.

Viimein koittaa se maaginen hetki vuorokautta, joka on yöllä noin klo 01-03 välillä. Tuolloin ihminen, kun vielä kukkuu hereillä ei kyse välttämättä ole uniongelmasta. Tuossa hetkessä monille ihmisille on jotain erikoista lähes taianomaista. 

Tuo hetki ja kellonlyömä on vuorokaudessa vihdoin sitä omaa aikaa ihan itsekseen. Ei tule viestejä tai soittoja eikä kukaan vaadi tai odota ihmiseltä mitään. Pitkä päivä vihdoin takana ja seurana vain hiljaisuus tai  korkeintaan kellon tikitys tai sateen ropina.

Tuollaisessa täydellisen seesteisessä hetkessä rauhoittuu, rentoutuu ja ihminen voimaantuu. Ei tarvitse sitä päiväsaikaista suorittamisen kierrettä miettiä tai esittää mitään. Joillekin ihmisille tuollainen yön hetki voi olla se ainoa jolloin tuntee olevansa oikeasti elossa ja olemassa. Ja tuosta olemassaolon tunteesta haluaa pitää kiinni.

Jokaisella meistä on omat aikansa ja paikkansa omille hetkille. Nuo yön hetket allekirjoittaneelle hyvin tuttuja, toimivia ja rauhoittavia. Muistetaan siis pysähtyä häsän keskellä. 

Loma-Ajatuksia

Lomalle lompsis, sanotaan me mukamas maailman "hauskimmat" ihmiset, kun töistä lomalle lähdetään. Mutta mitä loma ja lomalla oleminen tarkoittaa, kuinka se muuttaa olemista ja tekemistä sekä ihmistäkin. Siinä vasta onkin miettiminen. Jos sitä vähän pintaa raapaisisi aiheesta.

Lapsena, kun koulusta kesäloma (tai mikä muu loma tahansa) alkoi niin maailma oli auki eikä ollut koulujuttuja mielessä ja sai vain olla sekä touhuta niinkuin halusi. Ai, että kyllä noita aikoja on ikävä. Varsinkin kun nykypäivänä ja työssäkäyvänä loma kuin loma hiukan erilainen on.

Ensin, kun lähtee töistä lomalle menee hyvä tovi (ehkä muutama päivä) siihen, että työasioista kokonaan tai ainakin lähes kokonaan irti pääsee. Mutta voiko sitä sitten vaan olla leväten laakereillaan? Nykymaailmassa, kun kaikki tuppaa olemaan aikataulutettua ja itse luotu kiire varjostaa tekemistä.

Hyvissä ajoin jo ennen lomaa suunnitellaan tarkasti (ehkä liiankin) se mitä lomalla tulee tehdä, missä käydä ja ketä nähdä. Kalenteri pursuaa merkintöjä melkein koko loma-ajan. Siinä sitä sitten ihminen alkaa suorittaa to do-listaansa ja nopeammin kuin huomaakaan loma on lusittu ja töihin paluu edessä.

Surullista tuo jos loma noin kuluu eikä oikeasti ehdi lomailla (mitä se sitten kenellekin tarkoittaa). Hetki kun olisi vaan olla, hengähtää ja päästää irti "oravanpyörästä". Ehkä hiukan nollata (enkä nyt tarkoita mitään ryyppyputken tai vastaavaa). Nollaminen, kun onnistuu esim tekemällä asioita joista nauttii tai olemalla ystävien tai lasten kanssa tehden asioita joissa unohtaa kaiken arjen kohkotuksen, edes hetkeksi.

Toisaalta on niitäkin ihmisiä joille loma jo ajatuksen tasolla aiheuttaa tuskaa sekä ahdistusta. Toisille kun työ ja töissä käyminen tuo arkeen rytmiä sekä järjestystä auttaen pitämään ns palettia kasassa. Varsinkin jos ihminen yksinäinen on eikä sosiaalisia kontakteja paljon niin tuossa mielessä työssä käyminen tuki ja apua jossa voi/pitää olla sosiaalinen.

Lomalla sitten nuo ihmiset vetäytyvät ja eristäytyvät muista. Ollen yksin ihan vaan omissa oloissaan omien ajatustensa kanssa. Odottaen vaan, että loma loppuu ja pääsee arkeen kiinni ja tapaa muita ihmisiä. Neljä seinää kun helposti ja nopeasti alkaa kaatua päälle jos itsekseen vaan on.

Meitä ihmisiä on niin moneen junaan, että malleja loma-toimille on useita, joista yllä vain kaksi esimerkkiä.Eikä mikään ole ns väärä tai oikea tapa viettää lomaa, jokainen taaplaa tyylillään, kuten sanontakin sanoo. 

Koitetaan kuitenkin nauttia lomasta, tehdä itselle mielekkäitä asioita ilman että kokoajan pitäisi kelloa katsoa tai kalenteria tuijottaa. Kyllä puhelin, kello ja kalenteri sen kestää jos ihminen hetken vaan oikeasti lomailee.

Hyvää ja rentouttavaakin lomaa jokaiselle, vuorollaan. 

Ihmissuhteettomuusteoria

Yksinäisyys ja yksin oleminen nykypäivänä varsin puhuttava ja yleinen asia valitettavasti Suomessa on. Yksinäisyys kuten jo sanottua on vaarallista ja saattaa ajaa ihmisen jopa itsetuhon partaalle pahimmassa mahdollisessa skenaariossa. Eikä apua välttämättä saa juuri silloin, kun tarve olisi kaikkein suurin ja akuutein. Yksin olemisen loppuminen ja muiden seuraan liittyminen sekä ihmissuhteiden muodostaminen ei sekään pitkän yksin olemisen jälkeen millään tavalla mutkatonta ole, kun asiaa miettii.

Kun ajattelee ihmistä joka jo pidemmän aikaa ehkä kuukausia jopa vuosia yksin ollut ilman kestäviä ja kantavia ihmissuhteita niin kyllä siinä kynnys uusien suhteiden luomiseen kasvaa todella suureksi. Vaikka syyt tuolle vaikeudelle ovat melko selvät ei niistä kuitenkaan paljon puhuta. 

Esimerkiksi, kun vuosia viettää itsekseen omissa oloissaan tehden niitä asioita joita itse haluaa tehdä rakentaa väistämättäkin elämän sellaiseksi, joka sopii vain ja ainoastaan itselle. Eikä siihen silloin ole tilaa muilla. Muodostuu tiettyjä rutiineja arkeen joiden mukaan toimii, tavat toimia alkaa hiljalleen vakiintua juuri itselle sopiviksi, oma tila on aina taattu ja rauha, jonka yksin ollessa kokee on sitä oikeaa rauhaa ja hiljaisuutta. Jokainen asia elämässä ja omassa arjessa toimii juurin niillä pelimerkeillä millä pelaat eli itse haluat.

Ja jos tuohon omaan ns "kuplaan" tuleekin yhtäkkiä jotain tai joku uusi tekijä ihmisen muodossa sotkee se kaiken mitä olet kehittänyt ja millainen elämäsi on. Eikä tuo sotkeminen johdu siitä, että toinen ihminen olisi tungetteleva tai kyselisi liikaa tunkien nenäänsä sinun asioihisi. Ihminen vaan yksinkertaisesti ajan saatossa unohtaa kuinka olla tekemisissä toisen/toisten ihmisten kanssa ja kuinka tehdä tilaa muille.

Toisin sanoen ajan kuluessa itsenäisyydestä ja yksin olemisesta tulee ihmiselle suojamuuri. Mutta toisen ihmisen tullessa kuvioihin mukaan alkaa yksin ollut ihminen peilata tekemistään heikkouksiensa kautta ja tuolloin noista heikkouksista tulee vaarallisia, joiden kautta ihmistä voidaan "haavoittaa". Ja koska ihminen noin alkaa ajatella automaattisestikin pitää edelleen muut ihmiset etäällä itsestään ja itsensä oman yksikkönä. Jos jotain vakavampia ihmissuhteita alkaa muodostua ihminen vetäytyy jälleen askeleita taaksepäin.

Yksin oleminen on ihan ok, vakuutellaan sitten itselleen joka hetki. Pelätään sitä että tullaan satutetuksi toisen/toisten toimesta ja, että yksin oleminen on turvallisempaa. Tuo taasen johtuu siitä kuten mainittua omasta tilasta, rauhasta ja muusta tulee ihmiselle ns turva-alue, jota kohtaan muiden ihmisten läsnäolo on uhka tai ainakin tunnetaan uhkana. Eikä millään ihminen suostu näkemään sitä tulokulmaa, että elämään voisi ihmissuhteiden myötä tulla jotain lisää ja hyvää. 

Mikään yllämainituista ei kuitenkaan johdu siitä, että ihminen olisi jotenkin pohjimmiltaan etäinen tai ei välittäisi muista ihmisistä vaan siitä, että itsesuojelusta tulee yksin olemisen aikana vahva tapa. Kuitenkin jossain syvällä sisimmässään jokainen ihminen (ihan sama onko kuinka pitkään ollut yksin) kaipaa yhteyttä muihin ja varsinkin sellaista yhteyttä, joka ei ajan mittaan hiivu lopulta häviten kokonaan. Tuo kaikki majailee jossain ajan kovettaman mielen sekä sydämen suojakuoren alla.

Annetaan toisillemme siis mahdollisuus olla sellaisia kuin jokainen on ja toimia parhaaksi näkemällään tavalla uusia ihmissuhteita luodessaan. Kaikki kun eivät ole sosiaalisia taitoniekkoja.

Tulevaisuus hukassa

Jos sitä sitten kävisi sukelluksella sielä asioiden ns syvässä päässä, lähes pohjakosketuksen ottamassa. Aina kun ei ihmisen elämä ja arki ole yhtä ruusuilla tanssimista saati yhtä hurmosta. Väliin mahtuu niitä ei niin mairittelevia ajanjaksoja, jotka toisilla ovat lyhyempiä ja toisilla pidempiä. Saattaen johtaa peruuttamattomiinkin ratkaisuihin.

Syvän pään asioista napataan kiinni ah nykypäivänä sanana niin yleiseen, eli masennukseen. Ei mikään pieni aihe tai pala purtavaksi näin äkkiseltään. Eikä nyt mennä niihin juurisyihin tai muihin syventäviin asian haaraumakohtiin. Vaan pureudutaan tulevaisuuden suunnitteluun ja näkemiseen, kun masentunut on.

Masennus kun lyö ihmisen todella alamaihin ja kanveesiin, kun oikein puskee päälle. Se ei pelkästään tee tulevaisuuden näkemisestä pimeää tai synkkää, vaan voi pahimmillaan ns pyyhkiä tulevaisuuden kokonaan pois. Eikä tuossa kohden ole kysymys pessimismistä eli ajattelusta "kaikki kuitenkin menee pieleen". Kyseessä jotain "oudompaa".

Tulevaisuus yksiselitteisesti lakkaa olemasta ihmiselle. Eikä sitä ole tuolloin edes pelkona tai ajatuksen tasolla. Voisi sanoa, että tulevaisuus ja sen hahmottaminen tuntuu kuin mahdottomalta matemaattiselta kaavalta tai vieraalta kieleltä. 

Ihmisellä ei ole mitään parempaa mitä tavoitella eikä käsitettä myöhemmin mitä asioiden tekemiseen tulee. On vain tämä hetki, nyt. Ja tuo vallitseva nyt-hetki on kaikkialla ja kaikenaikaa. Eikä siitä ole tai ei näe minkäänlaista pakokeinoa. 

Masennus tai sen oireet voivat siis muuttaa sitä kuinka aivot käsittelee ja hahmottaa aikaa. Elämässä eteenpäin meneminen tai tulevaisuus ei ole enää vaihtoehto. Mutta siltikään kyse ei ole heikkoudesta tai siitä että ihminen olisi luovuttanut. 

Mutta vaikka ihminen ei masennuksen aallonpohjalla näkisi/tuntisi tulevaisuutta. On se kuitenkin olemassa. Ihan jokaisella ihmisellä. Aivot ei vaan sitä ns sumussa löydä, vaikka kuinka hakee. On tärkeä vaikeinakin aikoina pitää kiinni ei niinkään tunteesta vaan siitä faktasta, että huominen on huomena ja tulee kyllä.

Muista: Olet olemassa ja tarinasi jatkuu.

KiintymysAhdistus vai AhdistusKiintymys

Nykymaailmassa ihmissuhteiden syvempien sekä vähän pinnallisempienkin muodostaminen on haastavaa. Välillä tuntuu, että lähes mahdotonta. Kun jokaisella tuntuu olevan "kiire" ja kohtaamiset arjessa ovat vain lyhyitä välähdyksiä sekä hetkiä. Toiseen ihmiseen tutustuminen ja tavoittaminen on vaihtunut monessa yhteydessä siihen, että on vaan "hyvänpäivän tuttuja" ja moikka-kavereita.

Kuitenkin kaikki ihmiset ainakin jollain tasolla kaipaavat tai ainakin tarvitseva elämäänsä (syvempiä) ihmissuhteita. Ystäviä, kumppania ja rakkaita joiden kanssa viettää aikaa. Kun ei sukulaisiakaan enää niin usein nähdä, tai nähdään mutta vain ohimennen. Toiset toki haluavat olla enemmän omissa oloissaan ja saattavat jopa ahdistua syvemmistä ihmissuhteista. 

On kuitenkin ihmisryhmä, joka jatkuvasti pelkää ja luulee, että läheiset, rakkaat ja tärkeät ihmiset hylkäävät ja poistuvat mitään sanomatta ihmisen läheltä. On sitten kyse tosiaan ystävistä tai parisuhteesta. Tällaista kiintymyssuhdetta kutsutaan tietoviisaiden mukaan nimityksellä loogisestikin ahdistuneeksi kiintymyssuhteeksi. 

Tuollaisessa kiintymyssuhteessa ihmisellä on jatkuvasti turvaton olo ja lähteisyyden/yhteenkuuluvuuden tunne valtava sekä jatkuva. Ihminen väistämättä ja monesti tiedostamattaan yliajattelee asioita ja elää etukäteen skenaarioita ihmissuhteesta, jotka eivät totta ole tai eivät tule tapahtumaan. Ihminen välittää ja rakastaakin läheisiään, ystäviään ja kumppaniaan valtavasti. Jollain tasolla jopa liikaa, jolloin menettämisen pelko vain korostuu.

Pienen pienetkin muutokset ovat pelottavia olivatpa ne sitten suuntaan tai toiseen ihmissuhteissa. Ihminen ei osaa "oikealla" tavalla suhtautua asioihin vaan kaikki reagoiminen menee yli. Tällaisia yli menon kohteita suhteissa on esimerkiksi keskustellessa toisen ihmisen äänensävyn muuttuminen toisenlaiseksi. Siitä sitten rakennetaan mielessä vaikka millaisia kauhukuvia. Aivan kuten siitä jos toinen ei pidäkään yhtä paljon yhteyttä kun aikaisemmin tai ei heti vastaa esim viestiin. Varsinkin nykyaikana, kun kokoajan pitäisi olla saatavilla.

Tuollaisessa tilassa ihmisen rauhoittuminen tai arjessa paikalleen asettuminen edes hetkeksi on vaikeaa ehkä joissain tilanteissa jopa mahdotonta. Eikä vaan yksinkertaisesti pystymisen lisäksi edes osaa rauhoittua, kuten joskus aikaisemmin tai kuten muut ihmiset. 

Ahdistuksen tila on kuitenkin sellainen tila, joka valehtelee ihmiselle ja saa ihmisen elämään rinnakkaistodellisuudessa kaiken pahan ja epävarman keskellä. On kuitenkin asioita, jotka saavat ihmistä lähemmäs oikeaa todellisuutta ja tiedostamaan sen, että ei oikeasti ole yksi tai muut häviämässä elämästä. Tuollaisia asioita ovat rakkaus, välittäminen ja ystävyys joka aitoa ja pyyteetöntä on. Kunhan vaan kykenee hetkeksi edes huomioimaan noita asioita.

Jos ihminen kykenee noihin edellä mainittuihin asioihin edes hetkeksi tarttumaan jatkuva paniikin tunne vähenee ja ajan mittaan loppuukin. Oma hyvinvointi paranee ja jatkuva pelko sekä sydämen särkyminen mielen syöttäminen kuvitelmien vuoksi loppuu. 

Pienin askelin on edettävä jos/kun haluaa asioita eteenpäin. Kuten muutenkin elämässä. Eikä sitten eristäydy tai koe yksinäisyyttä sellaisten asioiden takia, jotka eivät totta ole. Meitä kun on niin moneen junaa tällä pallolla. 

Mitä kuuluu - vai kuuluuko mitään

Moni ei kysy ollenkaan ja ne jotka kysyy ei välttämättä pysähdy kuuntelemaan saati reagoimaan kysymyksensä vastaukseen. Ja tuo kysymys on "Mitä kuuluu?". Se pieni mutta jollekin todella suuri kysymys, jonka odottaa kuulevansa että pääsee avaamaan sydäntään ja kertomaan mitä oikeasti kuuluu.

Tuo kysymys on nykykulttuurissa muodostunut lähinnä keskustelun avaukseksi, johon ei odoteta sen kummempaa vastausta. Kuten erinäisissä kokouksissa, työyhteisön palaverissa ja muissa, missä käydään kuulumiskierros ja 95% vastaa ihan ok. Ja tuo siksi että ei palaveripöytäkirjan lukijoita varmaan suuremmin kiinnosta.

Surullista miten tuo kysymys on menettänyt merkitystään tässä hektisessä yhteiskunnassa jossa moni ihminen painii psyykkisten ongelmien kanssa ja tuo kysymys saattaisi pelastaa monen päivän ja jopa enemmänkin.

Joskus sitten tuo kysymys esitetään tarkoittaen sitä ja Kysyjä oikeasti haluaa kuulla mitä sinulle kuuluu. Aivan mahtavaa, vihdoin joku jota kiinnostaa ja haluaa kuunnella. Vai onko sittenkään.

Saattaa nimittäin olla, että kysymyksen kuulija on siinä pisteessä oman tilanteensa kanssa, että ei osaa, pysty tai halua enää vastata. Vaikka viikkoja jopa kuukausia olisi odottanut kuulevansa kysymyksen ihmiseltä jota oikeasti kiinnostaa.

Se fiilis, kun et enää tunnista itseäsi olemisestasi tai tekemisistäsi. Muistat millainen joskus olet ollut, mutta et ole enää edes varjo siitä ja kun katsot peiliin sieltä katsoo vastaan "tuntemattomat" kasvot ja tyhjä katse. Miten tuossa antaa mitään vastausta siitä mitä itselle kuuluu, kun tuntuu, että on itselleen vieraampi, kun joku oikeasti tuntematon ihminen. 

Siinä sitten vaan hiljenee, murenee sisältä ja koittaa pitää sen ulkokuoren kasassa ja "naamarin" päässä, että pääsisi tilanteesta vain pois. Ja kun tilanteesta jotenkuten onnistuu uimaan pois niin vajoaa psyykkisesti entistä syvemmälle, kun alkaa miettiä mitä tai kuka on saati mitä kuuluu. Kun ei muista tosiaan kuka itse on.

Aiemminkin olen sanonut, kun kysytään mitä kuuluu, niin ollaan valmiita kuulemaan vastaus eikä vaan heitetään tuota kysymystä ns tapana ilmaan.  Ja muistetaan se, että koskaan ei voi liian usein kysyä mitä kuuluu, kunhan vain oikeasti tarkoittaa sitä.

Yksin ilman sosiaalista kanssakäymistä jäävä ihminen ongelmiensa ja haasteidensa kanssa kadottaa nopeasti itsensä ja tietoisuuden siitä mitä kuuluu. Eikä noin pitäisi päästä tapahtumaan kenellekään. 

Huomioidaan siis muut ja pidetään itse mielessä kuka on, vaikka joskus joissain tilanteissa joutuisikin olemaan hetkittäin muuta kuin itse on.

Mielipuolet vai MielenPuolet

Ihmisen mieli, ah tuo niin ihana monimutkainen, mutta samalla yksioikoinen koneisto. Jokikinen päivä mieli ihmisellä joutuu koetukselle tavalla tai toisella. Tapahtuu hyvää tai pahaa niin aina mieli raksuttaa puhumattakaan niistä mielen syövereistä.

Mieli voi olla hyvä tai huono. Mieli voi järkkyä, sairastua ja eheytyä. Mieli siis vähän niinkuin prosessi toisessa prosessissa eli ihmisen kehossa. Hyvin jännittävää ja mielenkiintoistakin.

Jokainen ihminen jossain kohden elämäänsä painiskelevat mielen haasteiden ja asioiden kanssa, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Nuo haasteet vaan tuppaavat olemaan sellaisia, että niiden kanssa usein jää yksin eikä nuo näy päällepäin.

Vaikka kuinka syvissä vesissä ihminen mielen osalta uisi niin ulospäin voi hymyillä, nauraa ja vitsailla, joka toimii suojamekanismina. Kaikille kun ei halua saati uskalla mainita, että oma mieli temppuilee.

Mielenterveys kuitenkin todella tärkeää ja valtava osa ihmistä sekä sitä millainen hän on. Aluksi pieneltä tuntuva mielen ailahdus saattaa käsittelemättömän kasvaa valtaviin mittoihin ja lamaannuttaa ihmisen täysin ja ajaa peruuttamattomiinkin ratkaisuihin.

Esimerkkinä mielen moninaisista haasteista on se kuinka voi olla ihmisen mieli jakautunut kuin kahteen suuntaan. On se menevä, toimiva, tekevä ja sosiaalinen ns vauhtiveikko. Ja vastaparina vetäytyvä, alamaissa oleva, hiljainen ja mitään tekemätön. Kuin yö ja päivä samassa paketissa.

Edellä mainitut puolet näkyyn muillekin ihmisille, varsinkin jos he osaavat katsoa oikein ja tulkita ihmistä. Mutta se mitä kaksi eri mielen suuntaa omaava ihminen käy läpi itsekseen on mitä kukaan muu ei tiedä.

Tietää kuka oikeasti on, jota ei ole ollut aikoihin. Tunnistaa menovaiheen ja alamaissa olo vaiheen, mutta ei voi niille mitään. On vaan ja koittaa kestää mukana.

Toki lääkitys, terapiat ja muut hoitomuodot auttaa kun vaan hakee ja etenkin pääsee avun piiriin. Pitkä ja haastava on prosessi joka tapauksessa.

Meistä kukaan ei tiedä mitä ja millaisia taisteluita esim paras kaveri päänsä sisällä käy jos ei kokoaikaa niin monesti. Ei pitäisi olettaa ja yleistää ihmisen olevan välttämättä se mitä muille ulospäin näyttää. 

Annetaan läheiselle hetken huomio, aika ja kysytään mitä kuuluu ja kuunnellaan vastaus. Tuntemattomien ihmistenkin kanssa voi vaihtaa sanoja, kassalla toivottaa "hyvää päivänjatkoa", kiittää jos tilaisuus on. Ei me mennä rikki jos puhutaan, päinvastoin voidaan olla hyväksi ja avuksi toiselle ja toisen mielelle.

Kenenkään ei tarvitse olla yksin.

Miesten mielenterveyden kuukausi

Nykymaailmassa ihmisiä ja heillä huolia sekä ongelmia on laidasta laitaan. Enkä tarkoita sitä etteikö ennen noin olisi ollut, mutta nykyään asiat tuodaan kärkkäämmin ja helpommin esille. Varsinkin, kun kanavia asioiden esilletuomiseen on somen muodossa paljon enemmän kuin mitä "vanhaan hyvään aikaan" oli. Ja noista esille tuotavista asioista huomaa helposti sen, että ongelmat ja epäkohdat nostetaan helpommin esiin ja mielipiteet, jotka sitten ihmisten lisäksi riitelevät keskenään syötevirrassa. 

On kuitenkin yksi asia, josta ei ihan hirveästi puhuta tai nosteta pöydälle. Joka lienee asianosaisten opituista tavoista sekä kuvasta jollainen kyseisten ihmisten tulee antaa itsestään ja kuinka toimia yhteiskunnassa. Nimittäin miesten mielenterveysongelmat. Tuo kenttä/nuo asiat helposti ns. painetaan villaisella eikä miehet isommin jaksa saati halua pitää asioistaan ja ongelmistaan meteliä. Poikkeuksia lukuun ottamatta tietenkin.

Omassa nuoruudessa ja aikana jolloin itse kasvoi ei suuremmin nostettu esiin sitä, että miehet voi puhua tunteistaan ja on ihan hyväksyttävää olla heikko (ja myöntää se). Asioita niin hyviä kuin niitä huonojakin tapahtui eikä niihin sen suuremmin kiinnitetty huomioita tai keskusteltu niistä. Saati sitten hakeuduttu avun piiriin. 

Miehen tuli olla kova ja kestää kaikki asiat mitä eteen tuli oli sitten tilanne millainen hyvänsä. "pojat on poikia" sanottiin ja elämä jatkui. Surulle ja murheelle oli hetkensä ja aikansa arjessa, mutta ei sitä käsitelty tai käyty läpi. Lähinnä itse muistaa sen, että kun tapahtui jotain ikävää/mahdollisesti traumaattista niin korvattiin paha olo ja ikävä tunne jollain täytteellä ja kivalla jutulla painaen ikävä asia syvälle mielen sopukoihin ja takaraivoon.

Lieneekö nuo syyt niitä miksi tuntuu nykymaailmassa siltä, että ainakin oma sukupolveni maksaa kovaa hintaa mielenterveyden asioiden suhteen mitä miehiin tulee. Toki aiemmat sukupolvet ja miksei uudemmatkin ongelmien kanssa panivat. Ja kuten sanottua niin miehen malli tai kuva siitä millainen miehen tulee ja pitää olla ei ole suuremmin muuttunut ajan saatossa. Edelleen meidän miesten tulee olla se vankkumaton peruskallio ja kestää tulee mitä vaan, ainakin siltä tuntuu.

Ja nyt kun vietetään miesten mielenterveyden kuukautta kansainvälisesti niin ei voi enempää korostaa sitä miten tärkeää on huolehtia omasta mielenterveydestä. Olla rohkea ja myöntää olevansa heikko ja hakea apua jos sitä tarvitsee, vaikka avun piiriin hakeutuminen ja pääseminen usein kovin vaikeaa on. Ei kenenkään kuulu olla yksin asioidensa kanssa. Koska asioiden painaminen sivuun/takaraivon sopukoihin kostautuu ja saattaa eskaloitua sillä kaikkein ikävimmällä tavalla kuten tilastotkin osoittavat. 

Otanta vain miesten tekemistä itsemurhista (WHO):

noin 520 000 miesten itsemurhaa vuosittain

noin 70% kaikista itsemurhista miesten tekemiä

noin 1440 miesten itsemurhaa päivässä

noin 60 miesten itsemurhaa tunnissa

Lyhyellä matematiikalla 1 miehen tekemä itsemurha sekunnissa.

Ei siis jätetä "veljiä" yksin. Ollaan olemassa toisia varten ja osoitetaan se tekemällä itsensä näkyväksi toisille. Kysytään mitä kuuluu, eikä vaan ohiteta vastausta vaan pysähdytään ja kuunnellaan mitä toiselle oikeasti kuuluu. "Mitä kuuluu" kun ei ole vain totuttu täytekysymys kohdattaessa. Toisille se saattaa olla valtavan suuri mahdollisuus kertoa miltä tuntuu ja mitä oikeasti kuuluu.

Ketään ei ole luotu olemaan ja elämään asioidensa kanssa yksin! Vaikka joskus on vaikeaa ja elämä tuntuu musertavan alleen niin on hyvä muistaa kuten olen jo sanonut "on vahvuutta myöntää heikkoutensa". Puhutaan asioista, tehdään asioita yhdessä, ei jätetä ketään yksin, pidetään yhteyttä kavereihin ja ystäviin (vaikka edellisestä kerrasta olisi aikaa). Me voimme itse vaikuttaa siihen miten me ja kanssaeläjämme voivat.

Hyvää miesten mielenterveyden kuukautta!

Kodin vanki

Koti tuo monen ihmisen turvapaikka ja rauhan tyyssija, jossa on helppo sekä hyvä olla. Kuulostaa ihanalta ajatukselta ja monelle ihan käytännönkin asiana tuo. Mutta on olemassa myös niitä ihmisiä, joille kodista tulee iso mörkö, joka haastaa psyykkistä sekä fyysistä toimintakykyä. Nuo haasteet ja vaikeudet saattavat monen ihmisen latistaa alleen, varsinkin kun nykypäivänä mielenterveysongelmien määrä kasvussa ja tarjolla olevan avun tarjonta ei todellakaan kohtaa vallitsevaa jatkuvasti kasvavaa kysyntää.

Monessa tapauksessa mitä enemmän ihminen aikaa kotonaan viettää sieltä lainkaan poistumatta, sitä vähemmän hän enää haluaa sieltä poistua. Eikä tuo poistuminen enää lainkaan ole pidemmän ajan kuluttua niin helppoa kuin aikaisemmin. Lisäksi mitä pidempään neljän seinän sisällä ihminen aikaa viettää sitä vaikeammaksi ylipäätään muuttuu normaalien arjen asioiden sekä askareiden hoitaminen/tekeminen. Eikä lopulta enää halua edes aloittaa mitään asioita tai askareita. Helvetillinen noidankehä siis.

Pitkässä juoksussa pienenä lepäilynä alkanut "lepäily" muuttaa muotoaan ja  todellisuudessa ihmisen elämä valuu hiljalleen ohi ja hukkaan. Tuossa tilanteessa ihminen ajautuu loppuviimein siihen pisteeseen, että ei enää oikeasti halua mitään tehdä. Tätä edellä kuvailtua tilaa tietoviisaat ihmiset kutsuvat ajatusten märehtimiseksi = negatiiviset asiat pyörivät taukoamatta mielessä ilman minkäänlaista hyötysuhdetta.

Ihmisen mieli siis kotiin jumituttuaan toimii ja pyörii ja ajatukset kulkee. Ajatukset kuten sanottua negatiivissävytteisiä: ollaan huolissaan tulevasta ajasta, ollaan totaalisen väsyneitä ja loppu vallitsevaan nykyhetkeen tai sitten murehditaan ja stressataan tulevaa. 

Noiden ajatusten jyllätessä mielessä ja neljän seinän ympäröimänä ihan pieni arkinen kävelylenkkikin on ja tuntuu aivan mahdottomalta. Jopa niinkin arkinen asia kuin hampaiden peseminen saattaa nopeasti muodostua liian haastavaksi ja vaikeaksi asiaksi, johon ei todellakaan energiaa ole. Monesti ihminen hienosti itselleen vakuuttelee ja sanoo, että hoitaa asioita kuten suihkussa käyminen ja syöminen. Mutta todellisuudessa neljän seinän vanki makaa kippurassa sohvalla tai sitten kääriytyneenä peittoon skrollaa puhelinta. 

Edellä mainitussa tilassa oleva ihminen ei siis ole sinällään laiska. Vaan hermostossa on tila, joka on selvitymismoodi. Pitkittyessään tuo tila ja noidankehän pysyminen vaikuttaa ihmiseen niin, että entiseen "normaaliin" elämään ja arkeen palaaminen on lähinnä mahdottomuus eikä edes haavekuva enää. Saati se, että kykenisi hoitamaan niitä pieni arjen asioita. 

Kuten jo kirjoitin laiskuudesta ei ole kyse vaan ihminen on psyykkisesti ja mieleltään väsynyt ja joissain tapauksissa aivan loppu. Ahdistuksesta kun tulee uusi normaali niin ihmisen toipuminen tai paranemisprosessikaan ei tunnu hyvältä ja vaikuttaa mahdottomalta.

Ei kukaan halua olla yksin ja mielenterveyden ongelmat ovat asia, joka monet kaataa. Pidetään huoli lähimmäisistämme ja rakkaistamme, osallistetaan tekemiseen ja haetaan vaikka toinen ulos. Ei aina kannata tyytyä siihen, kun toinen sanoo jatkuvasti "kaikki ok". 

Yksin vai yksinäinen

Toisinaan ihminen mielessään käy pohdintaa noiden kahden pienen samanlaisen, mutta kuitenkin niin erilaisen sanan välillä. Eikä oikein osaa aina hahmottaa kummasta oikein on kyse. Toinen kuitenkin on ihmisen tietoinen valinta, johon voi itse vaikuttaa suurelta osin ja toinen ei niinkään.

Tietoisesti valittava olemisen ilmenemismuoto on yksin oleminen. Joka määritellään yksinkertaisuudessaan fyysisenä erillään olemisena muista ihmisistä. Tuon valinnan ihminen tekee itse ja usein syynä yksin olemiselle on tavoitteet joita kohden mennä, kuten urakehitys. Yksin oleminen voi ihmiselle hyvin usein olla arjesta palauttavaa(lyhytaikaisena yksin olemisena) ja voimaannuttavaakin aikaa. 

Lisäksi ihmisen tietoisesti yksin vietetty aikaa mahdollistaa itsetutkiskelun lisäten itsetuntemusta, kun on aikaa tuumailla asioita. Itsenäisyys sekä hyvinvointi siis usein lisääntyy kun ihminen valitsee yksin olemisen erillään kiireestä sekä häsästä ja voi milloin tahansa ns. palata halutessaan muiden saataville ja normaaliin vuorovaikuttavaan ihmiseloon.

Yksinäisyys puolestaan on ihmiselle usein haitallinen ja kivuliaskin kokemus siitä, että vuorovaikutusta muiden kanssa ei ole ja sosiaaliset suhteet puutteellisia tai huonolaatuisia. Yksinäisyys on ihmiselle negatiivinen kokemus, joka saattaa pitkään jatkuessaan ajaa ihmisen radikaaleihinkin tekoihin oman elon/olon suhteen. Kuten sanontakin sanoo: "yksinäisyys on vaarallisempaa kuin ylipaino".

Ihmisen ollessa yksinäinen tulee voimakkaasti kokemus siitä, että ei ole itse riittävä muiden silmissä. Jolloin alkaa syyllistämään itseään eikä pääse pois noidankehästä, jonka seuraukset kuten sanoin voivat olla mitä vain. Tuollainen ulkopuolisuuden tunne ihmiselle voi olla joko sosiaalista tai emotionaalista. Seurauksena terveysriskit, kuten mielenterveysongelmat.

Kuka tahansa voi ja saakin olla yksin omasta tahdostaan niin halutessaan. Mutta yksinäinen ei kuuluisi kenenkään olla, mutta Suomessa noin 1/5 ihmisistä kokee yksinäisyyttä eristäytyen yhteiskunnasta. Tukitoimia yksinäisyyden ehkäisemiseksi on jonkin verran ja keskusteluapua tarjolla esim kriisipuhelimen toimesta. Puhelimeen tarttuminen ei vaan aina ole niin helppoa. Varsinkin kun kokee jo valmiiksi ulkopuolisuutta eikä ihminen esim. halua myöntää, että on yksinäinen/heikko. On kuitenkin vahvuutta se, että myöntää heikkoutensa. 

Pidetään siis yhteyttä kavereihin, tuttuihin sekä sukulaisiin, eikä anneta keneenkään olla yksinäinen tai tuntea olevansa. Jokaisella on mahdollisuus auttaa ja tukea toista. Ihan vaikka vaan kysymällä mitä kuuluu ja antamalla ajan kertoa/vastata kuulumisensa. 

Suoraan syvään päähän

 Jokainen aamu on uusi mahdollisuus sanotaan, mutta mahdollisuuden laadusta ei ole aina takeita. Varsinkin kun epäonnistuminenkin on omalla tasollaan onnistumista. Eikä siinä, että kaikki päivät olisi alinomaan huanoja tai vastaavaa.

Varsinkin kun nykypäivänä jokseenkin vaikea saada apua tai päästä avun piiriin mitä esimerkiksi tulee mielenterveyden ongelmien kanssa painivien asioihin. Paljon toistetaan "hakeudu avun piiriin" "kyllä apua saa" jne. Tietämättä kuitenkaan sitä millainen prosessi on kyseessä ja millaista/milloin apua ylipäätään alkaa saamaan. Ja apua, kun on tarjolla niin monenlaista/monelta taholta. 

Pelkästään se että joka ikinen päivä koittaa selvitä ja löytää sen "kultaisen keskitien" jota kulkea saattaa olla vaikeaa ja lannistaa monet. Eikä tuon seurauksena sitten jaksa enää yrittää, vaikka korvissa kaikuu monien sanat "kyllä kaikki järjestyy" "täytyy vaan yrittää". Täysin toinen luku/asia on sitten se, että miten ja mistä lähtee apua hakemaan, sitten kun siihen voimavaroja ihmisellä riittävästi on. On yksityinen sektori ja  julkinen sektori ja noillakin tahoilla ns matalan kynnyksen palvelut joihin "helppo" hakeutua.

Yksityinen sektori raastaa lompakkoa siihen malliin, että tikkaukset ei meinaa kestää, joten se olkoon niille, joilla on pinkka kunnossa tai tukiverkkoja, jotka auttaa taloudellisesti. Kun esim työterveydenkään kautta ei apuja loputtomiin tule (riippuen sopimuksesta). Joten tavantallaajalle vaihtoehto on julkinen puoli joka usein pitkässä juoksussa viimeistään tuottaa jotain tulosta.

Matalalla kynnyksellä MT-palveluihin useissa kaupungeissa helppo hakeutua ja kertoa haasteistaan. Sitten odotellaan kotona (tai missä nyt majaansa pitää) kuukauden päivät, että saa puhelun hoitavalta taholta. Puhelussa sitten käydään toistamiseen samat asiat läpi, jotka jo kerran kertonut suusanallisesti ja kirjoittanut terapianavigaattoriin. Seurauksena keskusteluapua joko etänä tai paikan päällä. Ja se kylmä toteamus "ei meillä muita palveluita ole kuin keskustelu, hakeudu itse lääkäriin".

Joten aloitetaan sama hakeutumisrumba uudelleen ja koitetaan saada aika lääkäriin, joka ei ihan niin helppoa ole, kun "ei akuutti/päivystyksellinen asia ole". Lääkärille sitten kun sinne pääsee niin kerrotaan taas kaikki mitkä jo moneen kertaan ennenkin, vaikka tiedot löytyy kyllä kirjauksista. Eikä aina noiden asioiden läpikäyminen ole ihmiselle helppoa, jos/kun ne repii haavat auki jotka ajaneet siihen pisteeseen missä on MT-asioiden kanssa. 

Vihdoin sitten saa lähetteen erikoissairaanhoitoon, jossa mahdollinen lääkitys laitetaan jiiriin, saa seurannan itselleen ja psyykepuolen asioiden kehitykselle, (julkisen puolen)terapia oikeus astuu kuvioihin ja asiat on lähtökuopissaan siihen että voisi alkaa järjestymään.

Enkä nyt millään muotoa sano, että kaikilla olisi asioiden kulku tuollainen, mutta piiitkän kaavan kautta mentäessä tuollaista usean kuukauden taistelua se on. Johon suurelta osin vaikuttaa oma jaksaminen sekä voimavarat. Suora tie on toki psykiatrian päivystys, jos tilanne äityy sellaiseksi, että ei muu auta tai on itselleen ja muille kanssakulkijoille vaaraksi/haitaksi.

Nyt sitten päätä vähän pinnalle ja ylös syvästä päästä, jossa käväistiin ja kohti jälleen niitä uusia petty...onnistumisia.