Mitä kuuluu - vai kuuluuko mitään

Moni ei kysy ollenkaan ja ne jotka kysyy ei välttämättä pysähdy kuuntelemaan saati reagoimaan kysymyksensä vastaukseen. Ja tuo kysymys on "Mitä kuuluu?". Se pieni mutta jollekin todella suuri kysymys, jonka odottaa kuulevansa että pääsee avaamaan sydäntään ja kertomaan mitä oikeasti kuuluu.

Tuo kysymys on nykykulttuurissa muodostunut lähinnä keskustelun avaukseksi, johon ei odoteta sen kummempaa vastausta. Kuten erinäisissä kokouksissa, työyhteisön palaverissa ja muissa, missä käydään kuulumiskierros ja 95% vastaa ihan ok. Ja tuo siksi että ei palaveripöytäkirjan lukijoita varmaan suuremmin kiinnosta.

Surullista miten tuo kysymys on menettänyt merkitystään tässä hektisessä yhteiskunnassa jossa moni ihminen painii psyykkisten ongelmien kanssa ja tuo kysymys saattaisi pelastaa monen päivän ja jopa enemmänkin.

Joskus sitten tuo kysymys esitetään tarkoittaen sitä ja Kysyjä oikeasti haluaa kuulla mitä sinulle kuuluu. Aivan mahtavaa, vihdoin joku jota kiinnostaa ja haluaa kuunnella. Vai onko sittenkään.

Saattaa nimittäin olla, että kysymyksen kuulija on siinä pisteessä oman tilanteensa kanssa, että ei osaa, pysty tai halua enää vastata. Vaikka viikkoja jopa kuukausia olisi odottanut kuulevansa kysymyksen ihmiseltä jota oikeasti kiinnostaa.

Se fiilis, kun et enää tunnista itseäsi olemisestasi tai tekemisistäsi. Muistat millainen joskus olet ollut, mutta et ole enää edes varjo siitä ja kun katsot peiliin sieltä katsoo vastaan "tuntemattomat" kasvot ja tyhjä katse. Miten tuossa antaa mitään vastausta siitä mitä itselle kuuluu, kun tuntuu, että on itselleen vieraampi, kun joku oikeasti tuntematon ihminen. 

Siinä sitten vaan hiljenee, murenee sisältä ja koittaa pitää sen ulkokuoren kasassa ja "naamarin" päässä, että pääsisi tilanteesta vain pois. Ja kun tilanteesta jotenkuten onnistuu uimaan pois niin vajoaa psyykkisesti entistä syvemmälle, kun alkaa miettiä mitä tai kuka on saati mitä kuuluu. Kun ei muista tosiaan kuka itse on.

Aiemminkin olen sanonut, kun kysytään mitä kuuluu, niin ollaan valmiita kuulemaan vastaus eikä vaan heitetään tuota kysymystä ns tapana ilmaan.  Ja muistetaan se, että koskaan ei voi liian usein kysyä mitä kuuluu, kunhan vain oikeasti tarkoittaa sitä.

Yksin ilman sosiaalista kanssakäymistä jäävä ihminen ongelmiensa ja haasteidensa kanssa kadottaa nopeasti itsensä ja tietoisuuden siitä mitä kuuluu. Eikä noin pitäisi päästä tapahtumaan kenellekään. 

Huomioidaan siis muut ja pidetään itse mielessä kuka on, vaikka joskus joissain tilanteissa joutuisikin olemaan hetkittäin muuta kuin itse on.

Mielipuolet vai MielenPuolet

Ihmisen mieli, ah tuo niin ihana monimutkainen, mutta samalla yksioikoinen koneisto. Jokikinen päivä mieli ihmisellä joutuu koetukselle tavalla tai toisella. Tapahtuu hyvää tai pahaa niin aina mieli raksuttaa puhumattakaan niistä mielen syövereistä.

Mieli voi olla hyvä tai huono. Mieli voi järkkyä, sairastua ja eheytyä. Mieli siis vähän niinkuin prosessi toisessa prosessissa eli ihmisen kehossa. Hyvin jännittävää ja mielenkiintoistakin.

Jokainen ihminen jossain kohden elämäänsä painiskelevat mielen haasteiden ja asioiden kanssa, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Nuo haasteet vaan tuppaavat olemaan sellaisia, että niiden kanssa usein jää yksin eikä nuo näy päällepäin.

Vaikka kuinka syvissä vesissä ihminen mielen osalta uisi niin ulospäin voi hymyillä, nauraa ja vitsailla, joka toimii suojamekanismina. Kaikille kun ei halua saati uskalla mainita, että oma mieli temppuilee.

Mielenterveys kuitenkin todella tärkeää ja valtava osa ihmistä sekä sitä millainen hän on. Aluksi pieneltä tuntuva mielen ailahdus saattaa käsittelemättömän kasvaa valtaviin mittoihin ja lamaannuttaa ihmisen täysin ja ajaa peruuttamattomiinkin ratkaisuihin.

Esimerkkinä mielen moninaisista haasteista on se kuinka voi olla ihmisen mieli jakautunut kuin kahteen suuntaan. On se menevä, toimiva, tekevä ja sosiaalinen ns vauhtiveikko. Ja vastaparina vetäytyvä, alamaissa oleva, hiljainen ja mitään tekemätön. Kuin yö ja päivä samassa paketissa.

Edellä mainitut puolet näkyyn muillekin ihmisille, varsinkin jos he osaavat katsoa oikein ja tulkita ihmistä. Mutta se mitä kaksi eri mielen suuntaa omaava ihminen käy läpi itsekseen on mitä kukaan muu ei tiedä.

Tietää kuka oikeasti on, jota ei ole ollut aikoihin. Tunnistaa menovaiheen ja alamaissa olo vaiheen, mutta ei voi niille mitään. On vaan ja koittaa kestää mukana.

Toki lääkitys, terapiat ja muut hoitomuodot auttaa kun vaan hakee ja etenkin pääsee avun piiriin. Pitkä ja haastava on prosessi joka tapauksessa.

Meistä kukaan ei tiedä mitä ja millaisia taisteluita esim paras kaveri päänsä sisällä käy jos ei kokoaikaa niin monesti. Ei pitäisi olettaa ja yleistää ihmisen olevan välttämättä se mitä muille ulospäin näyttää. 

Annetaan läheiselle hetken huomio, aika ja kysytään mitä kuuluu ja kuunnellaan vastaus. Tuntemattomien ihmistenkin kanssa voi vaihtaa sanoja, kassalla toivottaa "hyvää päivänjatkoa", kiittää jos tilaisuus on. Ei me mennä rikki jos puhutaan, päinvastoin voidaan olla hyväksi ja avuksi toiselle ja toisen mielelle.

Kenenkään ei tarvitse olla yksin.

Miesten mielenterveyden kuukausi

Nykymaailmassa ihmisiä ja heillä huolia sekä ongelmia on laidasta laitaan. Enkä tarkoita sitä etteikö ennen noin olisi ollut, mutta nykyään asiat tuodaan kärkkäämmin ja helpommin esille. Varsinkin, kun kanavia asioiden esilletuomiseen on somen muodossa paljon enemmän kuin mitä "vanhaan hyvään aikaan" oli. Ja noista esille tuotavista asioista huomaa helposti sen, että ongelmat ja epäkohdat nostetaan helpommin esiin ja mielipiteet, jotka sitten ihmisten lisäksi riitelevät keskenään syötevirrassa. 

On kuitenkin yksi asia, josta ei ihan hirveästi puhuta tai nosteta pöydälle. Joka lienee asianosaisten opituista tavoista sekä kuvasta jollainen kyseisten ihmisten tulee antaa itsestään ja kuinka toimia yhteiskunnassa. Nimittäin miesten mielenterveysongelmat. Tuo kenttä/nuo asiat helposti ns. painetaan villaisella eikä miehet isommin jaksa saati halua pitää asioistaan ja ongelmistaan meteliä. Poikkeuksia lukuun ottamatta tietenkin.

Omassa nuoruudessa ja aikana jolloin itse kasvoi ei suuremmin nostettu esiin sitä, että miehet voi puhua tunteistaan ja on ihan hyväksyttävää olla heikko (ja myöntää se). Asioita niin hyviä kuin niitä huonojakin tapahtui eikä niihin sen suuremmin kiinnitetty huomioita tai keskusteltu niistä. Saati sitten hakeuduttu avun piiriin. 

Miehen tuli olla kova ja kestää kaikki asiat mitä eteen tuli oli sitten tilanne millainen hyvänsä. "pojat on poikia" sanottiin ja elämä jatkui. Surulle ja murheelle oli hetkensä ja aikansa arjessa, mutta ei sitä käsitelty tai käyty läpi. Lähinnä itse muistaa sen, että kun tapahtui jotain ikävää/mahdollisesti traumaattista niin korvattiin paha olo ja ikävä tunne jollain täytteellä ja kivalla jutulla painaen ikävä asia syvälle mielen sopukoihin ja takaraivoon.

Lieneekö nuo syyt niitä miksi tuntuu nykymaailmassa siltä, että ainakin oma sukupolveni maksaa kovaa hintaa mielenterveyden asioiden suhteen mitä miehiin tulee. Toki aiemmat sukupolvet ja miksei uudemmatkin ongelmien kanssa panivat. Ja kuten sanottua niin miehen malli tai kuva siitä millainen miehen tulee ja pitää olla ei ole suuremmin muuttunut ajan saatossa. Edelleen meidän miesten tulee olla se vankkumaton peruskallio ja kestää tulee mitä vaan, ainakin siltä tuntuu.

Ja nyt kun vietetään miesten mielenterveyden kuukautta kansainvälisesti niin ei voi enempää korostaa sitä miten tärkeää on huolehtia omasta mielenterveydestä. Olla rohkea ja myöntää olevansa heikko ja hakea apua jos sitä tarvitsee, vaikka avun piiriin hakeutuminen ja pääseminen usein kovin vaikeaa on. Ei kenenkään kuulu olla yksin asioidensa kanssa. Koska asioiden painaminen sivuun/takaraivon sopukoihin kostautuu ja saattaa eskaloitua sillä kaikkein ikävimmällä tavalla kuten tilastotkin osoittavat. 

Otanta vain miesten tekemistä itsemurhista (WHO):

noin 520 000 miesten itsemurhaa vuosittain

noin 70% kaikista itsemurhista miesten tekemiä

noin 1440 miesten itsemurhaa päivässä

noin 60 miesten itsemurhaa tunnissa

Lyhyellä matematiikalla 1 miehen tekemä itsemurha sekunnissa.

Ei siis jätetä "veljiä" yksin. Ollaan olemassa toisia varten ja osoitetaan se tekemällä itsensä näkyväksi toisille. Kysytään mitä kuuluu, eikä vaan ohiteta vastausta vaan pysähdytään ja kuunnellaan mitä toiselle oikeasti kuuluu. "Mitä kuuluu" kun ei ole vain totuttu täytekysymys kohdattaessa. Toisille se saattaa olla valtavan suuri mahdollisuus kertoa miltä tuntuu ja mitä oikeasti kuuluu.

Ketään ei ole luotu olemaan ja elämään asioidensa kanssa yksin! Vaikka joskus on vaikeaa ja elämä tuntuu musertavan alleen niin on hyvä muistaa kuten olen jo sanonut "on vahvuutta myöntää heikkoutensa". Puhutaan asioista, tehdään asioita yhdessä, ei jätetä ketään yksin, pidetään yhteyttä kavereihin ja ystäviin (vaikka edellisestä kerrasta olisi aikaa). Me voimme itse vaikuttaa siihen miten me ja kanssaeläjämme voivat.

Hyvää miesten mielenterveyden kuukautta!

Kodin vanki

Koti tuo monen ihmisen turvapaikka ja rauhan tyyssija, jossa on helppo sekä hyvä olla. Kuulostaa ihanalta ajatukselta ja monelle ihan käytännönkin asiana tuo. Mutta on olemassa myös niitä ihmisiä, joille kodista tulee iso mörkö, joka haastaa psyykkistä sekä fyysistä toimintakykyä. Nuo haasteet ja vaikeudet saattavat monen ihmisen latistaa alleen, varsinkin kun nykypäivänä mielenterveysongelmien määrä kasvussa ja tarjolla olevan avun tarjonta ei todellakaan kohtaa vallitsevaa jatkuvasti kasvavaa kysyntää.

Monessa tapauksessa mitä enemmän ihminen aikaa kotonaan viettää sieltä lainkaan poistumatta, sitä vähemmän hän enää haluaa sieltä poistua. Eikä tuo poistuminen enää lainkaan ole pidemmän ajan kuluttua niin helppoa kuin aikaisemmin. Lisäksi mitä pidempään neljän seinän sisällä ihminen aikaa viettää sitä vaikeammaksi ylipäätään muuttuu normaalien arjen asioiden sekä askareiden hoitaminen/tekeminen. Eikä lopulta enää halua edes aloittaa mitään asioita tai askareita. Helvetillinen noidankehä siis.

Pitkässä juoksussa pienenä lepäilynä alkanut "lepäily" muuttaa muotoaan ja  todellisuudessa ihmisen elämä valuu hiljalleen ohi ja hukkaan. Tuossa tilanteessa ihminen ajautuu loppuviimein siihen pisteeseen, että ei enää oikeasti halua mitään tehdä. Tätä edellä kuvailtua tilaa tietoviisaat ihmiset kutsuvat ajatusten märehtimiseksi = negatiiviset asiat pyörivät taukoamatta mielessä ilman minkäänlaista hyötysuhdetta.

Ihmisen mieli siis kotiin jumituttuaan toimii ja pyörii ja ajatukset kulkee. Ajatukset kuten sanottua negatiivissävytteisiä: ollaan huolissaan tulevasta ajasta, ollaan totaalisen väsyneitä ja loppu vallitsevaan nykyhetkeen tai sitten murehditaan ja stressataan tulevaa. 

Noiden ajatusten jyllätessä mielessä ja neljän seinän ympäröimänä ihan pieni arkinen kävelylenkkikin on ja tuntuu aivan mahdottomalta. Jopa niinkin arkinen asia kuin hampaiden peseminen saattaa nopeasti muodostua liian haastavaksi ja vaikeaksi asiaksi, johon ei todellakaan energiaa ole. Monesti ihminen hienosti itselleen vakuuttelee ja sanoo, että hoitaa asioita kuten suihkussa käyminen ja syöminen. Mutta todellisuudessa neljän seinän vanki makaa kippurassa sohvalla tai sitten kääriytyneenä peittoon skrollaa puhelinta. 

Edellä mainitussa tilassa oleva ihminen ei siis ole sinällään laiska. Vaan hermostossa on tila, joka on selvitymismoodi. Pitkittyessään tuo tila ja noidankehän pysyminen vaikuttaa ihmiseen niin, että entiseen "normaaliin" elämään ja arkeen palaaminen on lähinnä mahdottomuus eikä edes haavekuva enää. Saati se, että kykenisi hoitamaan niitä pieni arjen asioita. 

Kuten jo kirjoitin laiskuudesta ei ole kyse vaan ihminen on psyykkisesti ja mieleltään väsynyt ja joissain tapauksissa aivan loppu. Ahdistuksesta kun tulee uusi normaali niin ihmisen toipuminen tai paranemisprosessikaan ei tunnu hyvältä ja vaikuttaa mahdottomalta.

Ei kukaan halua olla yksin ja mielenterveyden ongelmat ovat asia, joka monet kaataa. Pidetään huoli lähimmäisistämme ja rakkaistamme, osallistetaan tekemiseen ja haetaan vaikka toinen ulos. Ei aina kannata tyytyä siihen, kun toinen sanoo jatkuvasti "kaikki ok". 

Yksin vai yksinäinen

Toisinaan ihminen mielessään käy pohdintaa noiden kahden pienen samanlaisen, mutta kuitenkin niin erilaisen sanan välillä. Eikä oikein osaa aina hahmottaa kummasta oikein on kyse. Toinen kuitenkin on ihmisen tietoinen valinta, johon voi itse vaikuttaa suurelta osin ja toinen ei niinkään.

Tietoisesti valittava olemisen ilmenemismuoto on yksin oleminen. Joka määritellään yksinkertaisuudessaan fyysisenä erillään olemisena muista ihmisistä. Tuon valinnan ihminen tekee itse ja usein syynä yksin olemiselle on tavoitteet joita kohden mennä, kuten urakehitys. Yksin oleminen voi ihmiselle hyvin usein olla arjesta palauttavaa(lyhytaikaisena yksin olemisena) ja voimaannuttavaakin aikaa. 

Lisäksi ihmisen tietoisesti yksin vietetty aikaa mahdollistaa itsetutkiskelun lisäten itsetuntemusta, kun on aikaa tuumailla asioita. Itsenäisyys sekä hyvinvointi siis usein lisääntyy kun ihminen valitsee yksin olemisen erillään kiireestä sekä häsästä ja voi milloin tahansa ns. palata halutessaan muiden saataville ja normaaliin vuorovaikuttavaan ihmiseloon.

Yksinäisyys puolestaan on ihmiselle usein haitallinen ja kivuliaskin kokemus siitä, että vuorovaikutusta muiden kanssa ei ole ja sosiaaliset suhteet puutteellisia tai huonolaatuisia. Yksinäisyys on ihmiselle negatiivinen kokemus, joka saattaa pitkään jatkuessaan ajaa ihmisen radikaaleihinkin tekoihin oman elon/olon suhteen. Kuten sanontakin sanoo: "yksinäisyys on vaarallisempaa kuin ylipaino".

Ihmisen ollessa yksinäinen tulee voimakkaasti kokemus siitä, että ei ole itse riittävä muiden silmissä. Jolloin alkaa syyllistämään itseään eikä pääse pois noidankehästä, jonka seuraukset kuten sanoin voivat olla mitä vain. Tuollainen ulkopuolisuuden tunne ihmiselle voi olla joko sosiaalista tai emotionaalista. Seurauksena terveysriskit, kuten mielenterveysongelmat.

Kuka tahansa voi ja saakin olla yksin omasta tahdostaan niin halutessaan. Mutta yksinäinen ei kuuluisi kenenkään olla, mutta Suomessa noin 1/5 ihmisistä kokee yksinäisyyttä eristäytyen yhteiskunnasta. Tukitoimia yksinäisyyden ehkäisemiseksi on jonkin verran ja keskusteluapua tarjolla esim kriisipuhelimen toimesta. Puhelimeen tarttuminen ei vaan aina ole niin helppoa. Varsinkin kun kokee jo valmiiksi ulkopuolisuutta eikä ihminen esim. halua myöntää, että on yksinäinen/heikko. On kuitenkin vahvuutta se, että myöntää heikkoutensa. 

Pidetään siis yhteyttä kavereihin, tuttuihin sekä sukulaisiin, eikä anneta keneenkään olla yksinäinen tai tuntea olevansa. Jokaisella on mahdollisuus auttaa ja tukea toista. Ihan vaikka vaan kysymällä mitä kuuluu ja antamalla ajan kertoa/vastata kuulumisensa. 

Suoraan syvään päähän

 Jokainen aamu on uusi mahdollisuus sanotaan, mutta mahdollisuuden laadusta ei ole aina takeita. Varsinkin kun epäonnistuminenkin on omalla tasollaan onnistumista. Eikä siinä, että kaikki päivät olisi alinomaan huanoja tai vastaavaa.

Varsinkin kun nykypäivänä jokseenkin vaikea saada apua tai päästä avun piiriin mitä esimerkiksi tulee mielenterveyden ongelmien kanssa painivien asioihin. Paljon toistetaan "hakeudu avun piiriin" "kyllä apua saa" jne. Tietämättä kuitenkaan sitä millainen prosessi on kyseessä ja millaista/milloin apua ylipäätään alkaa saamaan. Ja apua, kun on tarjolla niin monenlaista/monelta taholta. 

Pelkästään se että joka ikinen päivä koittaa selvitä ja löytää sen "kultaisen keskitien" jota kulkea saattaa olla vaikeaa ja lannistaa monet. Eikä tuon seurauksena sitten jaksa enää yrittää, vaikka korvissa kaikuu monien sanat "kyllä kaikki järjestyy" "täytyy vaan yrittää". Täysin toinen luku/asia on sitten se, että miten ja mistä lähtee apua hakemaan, sitten kun siihen voimavaroja ihmisellä riittävästi on. On yksityinen sektori ja  julkinen sektori ja noillakin tahoilla ns matalan kynnyksen palvelut joihin "helppo" hakeutua.

Yksityinen sektori raastaa lompakkoa siihen malliin, että tikkaukset ei meinaa kestää, joten se olkoon niille, joilla on pinkka kunnossa tai tukiverkkoja, jotka auttaa taloudellisesti. Kun esim työterveydenkään kautta ei apuja loputtomiin tule (riippuen sopimuksesta). Joten tavantallaajalle vaihtoehto on julkinen puoli joka usein pitkässä juoksussa viimeistään tuottaa jotain tulosta.

Matalalla kynnyksellä MT-palveluihin useissa kaupungeissa helppo hakeutua ja kertoa haasteistaan. Sitten odotellaan kotona (tai missä nyt majaansa pitää) kuukauden päivät, että saa puhelun hoitavalta taholta. Puhelussa sitten käydään toistamiseen samat asiat läpi, jotka jo kerran kertonut suusanallisesti ja kirjoittanut terapianavigaattoriin. Seurauksena keskusteluapua joko etänä tai paikan päällä. Ja se kylmä toteamus "ei meillä muita palveluita ole kuin keskustelu, hakeudu itse lääkäriin".

Joten aloitetaan sama hakeutumisrumba uudelleen ja koitetaan saada aika lääkäriin, joka ei ihan niin helppoa ole, kun "ei akuutti/päivystyksellinen asia ole". Lääkärille sitten kun sinne pääsee niin kerrotaan taas kaikki mitkä jo moneen kertaan ennenkin, vaikka tiedot löytyy kyllä kirjauksista. Eikä aina noiden asioiden läpikäyminen ole ihmiselle helppoa, jos/kun ne repii haavat auki jotka ajaneet siihen pisteeseen missä on MT-asioiden kanssa. 

Vihdoin sitten saa lähetteen erikoissairaanhoitoon, jossa mahdollinen lääkitys laitetaan jiiriin, saa seurannan itselleen ja psyykepuolen asioiden kehitykselle, (julkisen puolen)terapia oikeus astuu kuvioihin ja asiat on lähtökuopissaan siihen että voisi alkaa järjestymään.

Enkä nyt millään muotoa sano, että kaikilla olisi asioiden kulku tuollainen, mutta piiitkän kaavan kautta mentäessä tuollaista usean kuukauden taistelua se on. Johon suurelta osin vaikuttaa oma jaksaminen sekä voimavarat. Suora tie on toki psykiatrian päivystys, jos tilanne äityy sellaiseksi, että ei muu auta tai on itselleen ja muille kanssakulkijoille vaaraksi/haitaksi.

Nyt sitten päätä vähän pinnalle ja ylös syvästä päästä, jossa käväistiin ja kohti jälleen niitä uusia petty...onnistumisia.