Pyhäinpäivä vai Halloween

Aiemminkin erinäisiä teemapäiviä ja muita käynyt läpi ja miettinyy niiden olemassaoloa. Nyt, kun lokakuu kohti loppuaan käy niin taasen edessä yksi tuollainen. Tai oikeastaan kaksi, miten sen nyt haluaa mieltää.

Nimittäin Halloween ja Pyhäinpäivä. Luonteeltaa kaksi niin erilaista samaan ajankohtaan ajoittuvaa ns juhlapäivää. Toisen merkitys itselle ainakin vähäinen, mutta jokainen saapi tykätä mistä tahtoo.

Muistan kun pikkupojasta alkaen aina pyhäinpäivänä suvun voimin (ketkä nyt paikalle pääsi) kokoonnuttiin mummolaan syömään ja viettämään aikaa yhdessä. Vähän niinkuin treeni jouluaterialle, mietin joskus. Samana iltana käytiin haudoilla viemässä kynttilöitä ja oli jokseenkin harras tunnelma.

Noita aikoja ja perinteitä kaipaa nykyisin paljonkin, kun sukulaisten määrä harventuu ajan saatossa ja tavat muuttuu myös. Vaikka toisaalta sanonta sanoo " väki vähenee pidot paranee" tiedä häntä sitten. Kokonaisuutena kristillinen juhlapäivä tuo Pyhäinpäivä. Eikä suuremmin omassa lapsuudessa ollut tietoa tai meteliä halloweenista. Ehkä Tenavat sarjassa oli pyhäinpäivä ja suuri lentävä kurpitsa tai jotain.

Nyky ihmisten keskuudessa lienee asia toisinpäin. Ainakin kun katsoo kauppoja, mainoslehtiä, ja muuta niin ei voi välttyä Halloweenilta. Kurpitsa sielä kummitus täällä ja kaikkea tilpehööriä ja härpäkettä on rantautunut teeman mukaisesti myös suomeen.

Joka vuosi kertakäyttöisen luonteen vuoksi hilavitkuttimet ja koristukse uusiksi pitää ostaa, muuttaa itsensä sellaisen näköiseksi että ei itsekään enää itseään tunnista ja naapuri luulee sinun nousseen haudasta. Toki nuo puvut hienoja on, en sitä sano. Mutta meillä on vappu jolloin puvut ja asut ainakin ennenmuinoin oli se juttu.

Ihan kuten joulun ja monen muun juhlimispäivän jälkeen pää on kipeä, roskakatokset pursuaa kalliilla rahalla ostettuja koristuksia ja somet pullollaan sitä miten upeaa ja hienoa on. Sopii joillekin varmasti. Mutta ei ihan kokonaan omaan ymmärrykseen tuo mahdu, lieneekö se keneltäkään pois.

Enkä mikääm harras kristitty ole tai muuta, mutta kuten sanottua vanhoja aikoja ja perinteitä kaipaa. Rauhallista yhdessäoloa, hyvää ruokaa, hersyvää naurua ja sitä kun saa läheisten kanssa olla. Käydä haidoilla viemässä kynttilöitä, katselemassa kuinka kauniit sadat ja taas sadat kyntilät haudoilla on ja vaikka muistella heitä, jotka ei enää täällä ole.

Kaupallinen turhakehämpötys hetkeksi sivuun ja rauha sekä yhdessä olo tilalle. Voisi tehdä monellekin hyvää tässä nykymaalimassa.

Pyhäinpäivää kohti siis, kurpitsoilla tai ilman

Suomenko kielikö

 Suomen kieli tuo ainakin omaan korvaan maaliman kaunein kieli. Silloin joskus muinoin kun ulkomailla kävi niin hyvin nopeasti alkoi kaipaamaan tuttua kielen sointia korvissa. Poislukien tottakai ns turistirysät joissa melkein jokatoinen puhuu Suomea ja ravintoloiden tarjoilijat sekä muut oppineet "lentäviä lauseita".

Kielemme rikkaus, kun on useat eri murteet, jotka värittävät ulosantia ja antaa osviittaa mistä puhuja kotoisin. Esim Tampereella ärrä särähtää ja Kuopion suunnalla viännetään ja kiännetään. Todellinen rikkaus tuo.

Silloin, kun joskus 90-luvulla harjoitteli äidinkielen tunneilla lukemaan niin siitä oli kielen kauneus kaukana, kun ei oppiminen meinannut onnistua. Kirjaimet kuiten upposi kieliopin lisäksi myös umpiluuhun ja oppi pitämään lukemisesta sekä kirjoittamisesta.

Nyttemmin asiat hiukan toisella kantilla, enkä nyt tarkoita omaa lukemistani tai kirjoittamistani. Vaan ylipäätää Suomen kieltä, se kun ei enää ole entisensä. Ja näin keski-ikäisenä ei enää ymmärrä mitä nuorisolaiset puhuu. Joskus The Joulukalenterin aikaan, kun se ensimmäistä kertaa tuli niin Suomi - Englanti yhdistelmäkieli vitsinä kuulosti hauskalta.

Nykyyään tuo Suomi-englanti yhdistelmä ei ole enää niin hauska juttu, mutta vitsiltä kuulostaa edelleen. Ja on sille kai nimikin keksitty Finglish vai mikä lie. Joka toinen sana melkein on Englantia ja joka toinen Suomea. Koita siinä nyt pysyä perässä mitä toinen tarkoittaa jos joku koittaa noin asiaansa kertoa.

Eikä tuo outous ja muutos rajoitu pelkästään puheeseen vaan myös kirjoittamiseen. On lyhenteitä "pari" enemmän kuin OMG ja LOL tai IHQ. Kirjoitus virheistä puhumattakaan (joita itsellekin tulee, mutta perustellusti ne antaa tekstiin luonnetta). Ja sitten kaunokirjoitus on jäänyt pois niin itselle ainakin hämmennys oli suuri, kun tuo huomasin esikoisen aloittaessa koulun.

Paljon on muutosta eikä vain hyvään suuntaa, välillä tuntuu että ei lähellekään. Koitetaan pitää meidän kaunis kiellemme sellaisena, kun se on ollut ja ns kuuluu olla. Luetaan, kirjoitetaan ja puhutaan. Pieni lukuhetki päivässä edes vaikka lapsen iltasatu ei ole pitkä aika tai iso uhraus.

Vielä olisi paljon sanottavaa, mutta jätetään tämä nyt tähän, jos vaikka jossain kohti jatkaisi "paatosta". 

Haaveet vai Muistot

 

Ihminen on monella muotoa mielenkiintoinen ja kompleksinen kokonaisuus. Vuosien kuluessa ihminen muuttuu niin ulkoisesti kuin sisäisestikin monella tapaa. Arvomaailma kehittyy/muokkautuu, tunteet muovautuu ja niin eespäin. 

Yksi tuollainen asia mikä muuttuu, muovautuu ja kehittyy ihmisen mukana vuosien mittaan on haaveet. Lapsena kun saattaa haaveilla karkkipäivän isosta karkkimäärästä tai uudesta lelusta ja vanhempana sitten esimerkiksi uudesta paremmasta työstä. Ikään suhteutettuna varmaan suurin piirtein samanlaisia haaveita nuo. Tai ainakin lapsena uusi lelu oli suurista suurin haave itselle ainakin.

Kuten aiemmin kirjoitettua niin nyky-yhteiskunnassa kovasti työstetään elämää ja haaveillaan sekä tavoitellaan uusia entistä suurempia ja parempia asioita elämään. Eikä tuossa mitään väärää ole tietenkään jokainen rakentaa elämänsä sellaiseksi kuin haluaa. Ja toimii kuten toimii kulloinkin.

Tuossa suorittamispaineisessa haaveilu ja tavoittelurallissa saattaa jäädä niinsanotusti elämä tai ainakin osa siitä elämättä. Eikä ihminen välttämättä osaa nauttia tai tarttua niihin hetkiin tai asioihin jotka merkitsevät ja tekisivät muistoja. Yhden haaveen kun on täyttänyt niin on jo listalla uusia ja useampikin tulossa/tiedossa. Eikä pysähdytä välttämättä siihen että on saavuttanut jotain.

Toki “haaveet elättää” kuten sanottua, mutta mutta. Entäs sitten kun elättäminen/eläminen kääntyy ehtoopuolelle tai muutoin loppu syystä tai toisesta lähenee. Silloinkin monella vain haaveita on kymmenittäin joita kohti pitäisi mennä. 

Mutta on jatkuva haaveilu ja suorittaminen tavoitteisiin pääsemiseksi sen arvoista että viimeisinä hetkinä ei olis muuta kuin haaveet. Kuten esimerkiksi muistot.

Joskus joku kysyi: “kuolisitko Mieluummin haaveiden vai muistojen kanssa”

Pysäyttävä kysymys ja ajatus. Varsinkin kun nykymaailma on millainen on. Se eläminen ja asioiden kokeminen joilla muistoja luodaan ei välttämättä ole niin suuressa arvossa/merkityksessä. Muistot kun on jotain sellaista mitä läpi käydessä voi elää hetkiä uudelleen ja nuorta edes hetkeksi ainakin mielessään. Eikä kaikkea tarvitse kameralle ikuistaa, vaan voi pitää itsellään muistoissa.

Itse ainakin Mieluummin viettäisin viimeiset hetkeni muistellen vanhoja aikoja, nuoruutta ja elettyä elämää tehden/kokien asioita, kuin surkutellen sitä että vielä on haaveita joita ei pystyisi täyttämään. 

Valintojen maailma, kuten sanotaan. 

Mies flunssassa vai MiesFlunssassa ?

 

Syksy kovaa kyytiä painaa päälle ja oikeastaan on jo hyvää vauhtia käynnissä. Tuon vuodenajan mukana tulee tottakai ah niin ihanat lieveilmiöt kuten kausiflunssat. Jotka melkoisen räjähdyksen lailla leviiä varsinkin lapsiperheissä päiväkotien ja koulujen kautta ja miksei Muutenkin. 

Eikä tuo mikään ihme sinällään ole. Mutta mitä flunssaan tulee niin lapsesta asti itse olen kuullut puhuttavan “miesflunssasta”, jota en ihan nuorempana ymmärtänyt. Kun tuntuu siltä että pieni flunssa vetää miehen kanveesiin ja sängyn pohjalle kun vastaavassa tilanteessa naiset toipuvat nopeasti ja esim flunssat saattaa lievempi olla.

Enemmän kun usein sanotaan kuitenkin että ei pieni flunssa voi miestä kaataa. Mutta voiko ja on siihen joku syy. Pieni ihminen päänsä puhki saa miettiä miksi noin on vai onko tosiaan niin että flunssarooli meillä miehillä vaan teatraalisempi.

Kun toisinaan mies pystyy fyysisestä vammasta kuten käden tai jalan murtuma huolimatta tekemään asioita ja toimimaan. Mutta sitten kurkkukipu ja köhä vie meidät sairasvuoteen armoille. Jotenkin hämmentävää. Ja monen mielestä varmasti kuulostaa vitsiltä tuo reagoiminen. Mutta tuohon on olemassa syy ja selitys. Miehen kehossa kun on kaksi eri systeemiä, jotka toimivat.

Nimittäin fyysisen suuremman vamman sattuessa miehen kehossa erittyy runsaasti adrenaliinia sekä endorfiinia. Jotka toimivat luonnollisina kivun poistajina eli kipulääkkeinä. Josta seurauksena murtuneella jalalla voi kävellä vaikka pitkänkin matkan ennenkuin kipu ja sattumus pysäyttää.

Tuo tila on niinsanottu selvitymistila, joka hyvin pitkälti on Testosteronin ylläpitämä sekä aikaansaama. Ja miehillä pääsääntöisesti korkeampi testosteroniarvo jopa 20% on kuin naisilla.

Mutta äläpä hätäile…tuo sama fyysisissä vammoissa auttava testosteroni, kun voi heikentää ja heikentääkin immuunijärjestelmää. Jolloin keho alttiimpi viruksille ja ne pidempään kestää rajumpina. Naisilla monesti samaiset virukset lieviä ja nopeasti ohimeneviä, johtuen matalasta testosteronitasosta sekä estrogeenista. Nuo kaksi edellämainittua tekijää, kun auttavat ja helpottavat kehon puolustautumista viruksia vastaan. Tottakai poikkeuksia on.

Kun joku meistä miehistä nujertuu flunssan kourissa sängyn pohjalle, kyseessä ei ole esitystä tai show (välttämättä). Miesten keho ja puolustusjärjestelmä vaan on hiukan erilainen ja erikoinenkin. Fyysinen vamma ei välttämättä pysäytä mutta pieni virus vie päiväkausiksi petiin.

Jännä juttu, mutta tutkittavaa totta. Potekaamme siis “miesflunssiamme” huoleti.

Lapsuus lapsuutena

 

Jokainen ihminen elää itse oman elämänsä ja tekee itse omat valintansa mitä elämältään haluaa. Tuohan olisi aivan ihanne tila noin toteutuessaan. Mutta tuskin kukaan haluaa vapaaehtoisesti esim mielenterveysongelman tai jäädä yksin ja syrjäytyä muista.

Lapsena ihminen ei hirveämmin itse tee päätöksiä elämästään vaan pitkälti vanhemmat vastaavat päätöksenteosta. Mikä hyvä asia on. Toisinaan päätökset menevät kuitenkin vikaan eikä lapsen mielipidettä kuunnella tai ajatella välttämättä lapsen parasta. 

Eikä tuossa mitään väärää ole, jokainen kun kasvattaa lapsensa omalla tavallaan ja tapoja yhtä monta kuin ihmisiä. Joskus vaan tuntuu siltä että vanhemmat elää omaa ns ohi mennyttä lapsuuttaan omien lapsien kautta. 

Muistellaan vanhempana mitä itse lapsena halusi ja sen pohjalta toimitaan oman lapsen kanssa. Haalitaan harrastuksia ja oheistoimintaa lapsen arkeen niin paljon että saattaa lapsuus mennä ohi. Joka päivä koulun jälkeen joku suorite tai laji jota pitää suorittaa. 

Tuossa kuten sanottua ajaa nopeasti lapsuus ohi ja upotaan “kiireen” verkkoon jo varhaisessa iässä. Eikä tuota toivo/haluaa lapselle, koska aikuisiällä ehtii suorituskeskeisessä “kiire"yhteiskunnassa elää sekä toimia. 

Itse vanhempana varmasti olen sortunut liialliseen aikataulutukseen ja suorittamiseen ei käy kieltäminen. Mutta välillä hyvä pysähtyä itsekin miten toimii ja mitä lapselta/lapselleen haluaa. Lapsuus kun on vain kerran elämässä eikä sitä saa takaisin, edes elämällä sitä omien lasten kautta.

Annetaan lasten olla lapsia ja tehdä lasten juttuja. Tottakai iän karttuessa vastuuta tulee ottaa/Antaa lapselle. Kohtuuden rajoissa kuitenkin. 

Harjoittelemalla oppii ja kukaan ei osaa toimia oikein tai oikealla tavalla heti ensimmäisellä kerralla. Ja ilman epäonnistumisen tunnetta ei opi arvostamaan onnistumista. 

Ja onhan meissä aikuisissakin se sisäinen lapsi jossain sisällä piilossa. Toisilla syvemmällä kuin toisilla. Sille kun välillä Antaa tilaa joko omien lasten kanssa touhuten tai ilman niin oppii uusia juttuja ja oppii ehkä miltä nykymaailma vipstaakeineen näyttää lapsen näkökulmasta.

Oman elämänsä majakka

 

Aika kun kuluu eteenpäin ja vuodetkin vierii etiäpäin niin ihmiset muuttuu. Siinä samalla muuttuvat ihmissuhteet ja se ketä ihmisiä omaan ns lähipiiriin kuuluu. Kuten aiemmin kirjoitettua niin vaan harvat pysyy pitkiä aikoja saata loppuun asti ihmisen elämässä.

Itse olen pidemmän aikaa mieltänyt asian niin että ihmiset on kuin majakoita. Majakat kun ei seuraa tai jahtaa laivoja saati vaadi niitä jäämään luokseen. Majakat ovat sielä missä ovat. Kuten jokainen ihminenkin tavallaan Majakka loistaa valoa. Ja tuon valon osa laivoista näkee ja löytää täten kotiin.

Osa laivoista lipuu ohi vaan ja niitä ei koskaan enää nää, kuten on ihmisilläkin. Toisilla on vaan hetki toisen elämässä ja sitten heitä ei enää nää. Majakka ei tuosta kuitenkaan ota itseensä tai pahoita mieltään vaan jatkaa eloaan sekä oloaan. Osalla ihmisistä myös noin on, toki sitten on niitä jotka ottavat itseensä ja tulee riitoja.

Summasummaarum elämä hyvin paljon tuollaista samanlaista. Ihmisiä tulee ja menee, osa säilyy osa lähtee. Sellainen kiertokulku jatkaa vaan eteenpäin. Kaikkia poiskäveleviä ei tarvitse jahdata tai vaatia jäämään, heillä pienempi rooli ihmisen elämässä. 

Elämässä niitä oikeita ihmisiä ei tarvitse pakottaa jäämään tai olemaan elämässäsi. He kyllä näkevät sen “valosi” ja tulevat lähemmäs. 

Ollaan siis oman elämämme majakoita.

Ei aina jaksa olla hyvä/kiltti

 Ihmisluonne on varsin mielenkiintoinen asia ja eroavaisuuksia on lähestulkoon yhtä paljon kuin tallaajia tällä pallolla. Lähestulkoon mahdoton löytää kahta täysin saman luonteista ihmistä. Ja tuo hyvä seikka on, koska viimeistään luonne tekee meistä yksilöitä. Vaikka ulkoisesti voikin ihminen toista kopioida.

Luonteista kuten ihmisistä ylipäätään löytyy vikoja ja luonne kehittyy ihmisen mukana. Ihan sen mukaan mitä ajan luistin uurtaa ihmiseen . Luoeteeltaan kiltit jäävät niiden kovien ja karskiluonteisten jalkoihin. Vaikka kuinka koittaisi niin toiset vaan pärjää paremmin.

Mutta entä sitten, kun näillä kilttiluonteisilla ns tulee raja vastaan eikä enää jaksa vaan olla kiltti. Jotkut tietoviisaat sanovat, että tuollaiset ihmiset ovat ns “vaarallisimpia” ja pahimpia kohdata. 

Pääsääntöisesti kun hyvät ja kiltit ihmiset ovat Hiljaa omista asioistaan, vaikka kuinka olisi vaikeaa ja sattuisi. Annetaan aina anteeksi, vaikka toinen tekisi mitä ja mahdollisuuksia tarjotaan aina uusia. Mieluummin ymmärretään toista ennemmin kuin lähdetään toimintaa kostamaan.

Sitten vaan kun raja ylittyy niin “naps” hyvyys jää niille sijoilleen eikä sana kärsivällisyys kuulu enää sanavarastoon. Kuitenkaan ei järjestetä mitään ylimääräistä draamaa, mutta ei tarjota myöskään varoitusta siitä, että “kiitti mulle riitti”.

Turha odottaa mitään selvittelyä tai asioiden läpikäyntiä enää tuossa vaiheessa. Hyvyys on tiessään kuten ennen niin hyvä/kiltti ihminen toisen elämästä. Tuo pelottavaa on ja vaikea toisen käsittää, että kerran se, joka aina kuunteli, ymmärsi ja auttoi on poissa. Täysin muissa ympyröissä jo katsomatta kertaakaan taakseen.

Kohdellaan toisiamme arvostavasti ja ei ohiteta toista, sen tarpeita tai mielessä olevia asioita. Jokainen ihmisluonne ansaitsee ajan, paikan ja ymmärryksen. Vähän meteliä pitävät vaan usein jäävät paitsioon.

Motivaatioko? Hukassako?

Kaikenaikaa ihmiset ympäri tätä palloa suunnittelevat asioita, niiden tekemistä ja aloittamista. Nuo asiat voivat olla pieniä tai suuria, jokaiselle oman mittapuun mukaan. Ja syitä asioiden suunnittelulle on loputon lista aivan yksilöstä riippuen. Esimerkiksi omasta kunnosta ja terveydestä huolehtiminen on yksi mitä varmasti hyvin moni ihminen suunnittelee aloittavansa.

Aloittaminen ei sinällään se prosessin vaikein askel ole ja sen voi/saakin tehdä juuri niin monta kertaa kuin tarve vaatii. Ehkä suurin kompastuskivi on se kuinka jatkaa alun jälkeen. Motivaatiotahan se kysyy paljon ja itsekuria, että pystyy suoriutumaan suunnitelmansa toteutumisesta. 

Motivaation odotteluun vaan monella ihmisellä kaatuu uuden aloitus ja ensimmäisen askeleen ottaminen. Odottavan aika kun tuppaa pitkä olemaan sanonnankin mukaan ja tuossa ajassa ensimmäisen askeleen lisäksi monta muuta askelta esim treeniä väliin jää. Ja loppuviimein ihminen aloittaa saman asian kerta toisensa jälkeen aina uudelleen ja uudelleen ilman jatkumoa. Ja väistämättään alkaa miettiä onko kyse itsekurin puutteesta tai onko ihminen jotenkin vaillinainen.

Kuitenkin loppuviimein motivaatio ei ole tekemiselle lähtöviiva tai alku vaan prosessin aikana syntyvä ns sivutuote. Joka tekemällä ja menemällä vahvistuu sekä kasvaa lopulta kantaen toivottua hedelmää. Täytyy vaan mennä ja tehdä sekä toimia, vaikka olo tai hetki (sää esim) Ei välttämättä se otollisin olisi suunnitelman toteutukselle. Tuosta sitten askel kerrallaan alkaa motivaation ryydittämänä muodostua uudet toivotunlaiset rutiinit. 

Hyvin suunniteltu sanonnan mukaan on puoliksi tehty, mutta vaatii se muutakin. Toisinsanoen eihän puolimaratonkaan ole juostu jos suunnittelee hyvin että joskus juoksee maratonin...vai? Hienot uudet ja vimosen päälle olevat varusteet ehkä parantaa tulosta ehkä ei. Tärkein kuitenkin on aloittaa ja uskaltaa ottaa se ensimmäinen askel.

Suunnitelmia toteuttamaan siis ja niitä kohti rohkeasti. Motivaatio tulee kyllä jos ei sitä vielä valmiiksi ole ja kantaa kyllä. Pitää vaan olla rohkea ja yrittää.

Vanhemman Rakkaus

Omat lapset, nuo ainakin oman elämäni rakkaimmat ja tärkeimmät ihmiset joiden eteen valmis tekemään mitä vain. Eikä ole suotta sanottu se, että vanhemmaksi ei vaan tulla vaan siihen kasvetaan. Opintie kuljetaan lapsien kanssa yhdessä. Eikä ole sen vahvempaa sidettä maailmassa kuin isän/äidin rakkaus lapseen.

Mutta sitten, kun alkaa asiaa tarkemmin miettiä lähinnä siltä kannalta että miten rakkaus näkyy/kuuluu niin huomaa (itse ainakin) eroja. Niin toiminnassa, olemisessa ja tekemisessä mitä tulee äidin ja isän rakkauteen. Eikä tosiaan rakkauden ilmenemismuoto millään tavalla toisen rakkaudesta vähäpätöisempää tee.

Isien tapa osoittaa rakkautta saattaa tosiaan monesti hieman erota äidin tavasta. Vaikka tosiaan kyse ei siitä ole, että rakastaisi lastaan/lapsiaan vähemmän. Tai vastaavasti että yhteys lapseen olisi heikompi tai etäisyys pidempi.

Monesti isät osoittavat rakkauttaan itse ominaisemmilla tavoilla, jotka ei välttämättä ole tapa sanoittaa "Rakastan sinua/olet rakas". Välittäminen ja rakkaus isältä lapselle tulee tekemisen ja olemisen kautta. Rakennetaan majoja, korjataan pyörää, pelataan palloa/kiekkoa jne.

Kuten yllä mainittu niin rakkautta ei välttämättä paljon sanoiteta, vaan ollaan paikalla silloin kun tarvitaan, muutenkin tottakai ja ollaan se järkähtämätön peruskallio: tuki sekä turva. Isän rakkaus ei siis pienempää tai vähäisempää ole, rakkauden kieli ja ilmenemismuoto vaan hieman eri mihin jotkut tottuneet.

Tuollainen rakkaus on vahvimmillaan, kun ollaan yhdessä ja tehdään asioita. Vaikka sitten ihan hiljaa sanaakaan sanomatta mutta isä sekä lapsi tietää, että toinen on siinä eikä häviä mihinkään. Tuollainen aito rakkaus niin isältä ei kaipaa korostusta tai hehkutusta saati ylimääräistä huomiota eikä edes sanoja.

Kyllä lapsi tuntee ja tietää, kun on rakastettu. Ilmaisee sen kuinka vain.

PaniikkiNappula pohjassa

Ihmisiä pullollaan oleva ostoskeskus. Katsot minne vain niin joka suunnalla näkyy kymmenittäin ihmisiä, ääniärsykkeitä tuutataan kaijuttimista ja ihmiset pitää enempi ja vähempi meteliä. Tuon lisäksi on valoa ja välkettä monessa paikassa. Tunnet kuinka syke alkaa kiihtymään, ensi hikoavat kämmenet ja sitten nousee kauttaaltaan kylmä hiki. Hengitys tahti tihenee tihenemistään samalla kun jalat kuten koko muukin kroppa alkaa täristä. Katselet ympärillesi kuin peura ajovaloissa etsien pakopaikkaa ja toivot vaan olevasi jossain ihan muualla. Lopulta silmissä sumenee ja korvat humisee ja romahdat polvillesi maahan ja vastoin toivottua olet kaiken huomion keskipisteenä.

Hyvin monelle edellä kuvatunlainen tilanne eri variaatioissa on varsin tuttu. Eikä tuon paniikkihäiriö reagointi ole esitystä tai muuta vastaavaa huomionhakua. Tuota nimittäin kun vältellä koittaa. Jokainen toki on yksilö tuossakin asiassa ja toimii eri tavalla.

Joillakin vastaavanlainen häiriö on ollut lapsuudesta asti, toisille se voi kehittyä vanhemmalla iällä. Ei selvää kaavaa sinällään ole. Taustalla toki ahdistus ja/tai masennus antavat vahvat rakennuspalikat häiriöön. Halusi sitä sitten itse tai ei.

Ensimmäiset kosketukset häiriöön saattavat mennä ohi huomioimatta vedoten hikoilun suhteen esimerkiksi vallitsevaan ilmanalaan. Eikä tuo ihmekään ole jos ei ole vastaavaa ennen kokenut tai edes kuullut asiasta. Sitten viimein kun paniikki nappula Pohjassa pysyy ja reaktio ns eskaloituu onkin tilanne toinen.

Tuolloin ihminen ei tiedä mitä tehdä, miten olla tai mihin mennä. Vähän niinkuin matkustajan paikalla on ja joku muu on kuski. Pahin vaihe ensimmäistä kettaa saattaa tuntua siltä että kaikki loppuu siihen (ainakin omalla kohdallani). Tilanteen jälkeen sitä helposti miettii, että olenko seonnut lopullisesti ja tullut hulluksi. Samalla kun käy kaikkea tapahtunutta läpi.

Kuten jo sanottua paniikkihäiriö tai vastaava ei ole esitystä tai leikkiä, vaan ihan todellinen asia mistä moni kärsii. Eikä siitä puhuminen tutuille ja läheisille välttämättä helppoa ole, kun saattaa pelätä saavansa hullun leiman. Yksin asian kanssa ei kuitenkaan kannata jäädä vaan rohkeasti avata suunsa ja hakea apua.

Apua kun on monenlaista, niin omatoiminnallista kuin ihan ammattilaisen tarjoamaa. Voi omatoimisesti esim pyytää jonkun läheisen hitaasti edeten siedättämään itseään paikkoihin jossa paniikki aktivoituu. Sitten toki on terapiakeskustelut joihin yhdistettynä siedätyshoito ahdistavassa paikoissa ammattilaisen kanssa. Ja lääkkeet myös vaihtoehto, mutta yksin lääkkeet ei helpotusta tuo tai auta ihmistä siedätyksen kanssa jos ei itse toimi. 

Oikein pahaksi päästessään ja pitkään jatkuessaan paniikkihäiriö ilman hoitoa ja ahdistus lamaannuttavat ihmisen. Normaalit arki asiat muuttuvat hiljalleen mahdottomiksi ja kodista tulee linnoitus josta ei poistu enää. Ei töihin, kauppaan tai ystäviä tapaamaan.

Ei siis jäädä yksin, ollaan rohkeita ja puhutaan, vaikka se aluksi olisi vaikeaa. Apua kyllä saa kun sitä jaksaa hakea.

Tunteeton tunteellinen

Jokapäiväisessä elämässä ihmiselle tapahtuu erinäisiä asioita, jotka saavat ihmisen tuntemaan tietyllä tavalla. Toiset ihmiset reagoivat asioihin enemmän tunteella kuin toiset, mutta jokaisella ihmisellä kuitenkin tunteet on. Ja tunteethan ovat asioita/reaktioita joilla ihminen ymmärtää tilanteita ja tekee meidät tietoiseksi tarpeistamme. 

Tunteet kuten jo sanottua aiheuttavat tietynlaisia reaktioita ihmisissä. Joko kehollisia tai mielessä tuntuvia. Noista kahdesta mielessä tapahtuva tunteiden liike ei välttämättä ulospäin ihmisestä näy. Mutta entäs sitten kehollinen puoli, se nimittäin näkyy ja saattaa kuuluakin kanssaeläjille. Tunteiden näyttämisessä ei todellakaan ole mitään väärää tai ei pitäisi olla.

Mutta nykypäivänä kuten aikojen saatossa esimerkiksi miehien tunteiden näyttäminen on ollut jonkinlainen tabu tai "kynnyskysymys". Mies kun vuosisatojen ajan ollut ainakin kuvainnollisesti fyysistä työtä tekevä, voimakas peruskallio, joka ei horju tai ailahtele. Mutta entäs sitten jos/kun mies tunteekin asioita ja näyttää tunteitaan tai jopa haluaa niistä puhua.

Moni sanoo tosiaan, että miehet ei itke tai puhu tunteistaan. Mutta täysin samanlaiset oikeudet kuitenkin kaikilla on tuntea sekä puhua. Rohkeutta se tosin vaatii. Eikä ihminen ole heikko vaikka tuntee tai puhuu tunteistaan. Ja yleensähän puhutaan ns hyvistä tunteista ilosta, onnesta, rakkaudesta jne ja nuo teemoina helpompia.

Kuitenkin ne ikävämmätkin tunteet ansaitsevat tulla näytetyksi ja käsitellyiksi. Pitkään ihminen jos surun, ahdistuksen, pelon tai masennuksen kanssa joutuu "sallassa" muilta olemaan niin seuraukset eivät välttämättä hyviä ole. Negatiivisten tunteiden taakkaa kun nopeasti lytistää ihmisen alleen murskaten palasiksi. Joista takaisin eheäksi kursiminen on haastavaa ellei mahdotonta.

Miesten kuten toki muidenkin oikeus on tulla tunteidensa kanssa nähdyksi ja kuulluksi. Itkeminen kun esimerkiksi ns puhdistaa ja vapauttaa, kun ikävän tunteet saa sisältä tuolla tavalla pois. Muutkin tunteiden ilmaisutavat ovat yhtä oikeita. Eikä voi määrittää että näin kuuluu tai ei kuulu tunteitaan ilmaista. Toki tunteiden varjolla esim tehdyt rikokset ja vastaavat ovat luku erikseen, jotka eivät sallittuja ole.

Jokainen ihminen tietää tai jos ei tiedä niin löytää tavan ilmaista sekä käsitellä tunteitaan. Ja tuohon jokaisella on oikeuskin. Eikä tunteidensa kanssa ihmisen tarvitse yksin olla. Puhuu läheisilleen tai jos pelkää esim heitä kuormittavansa niin ammattiapua on myös. Jonka saaminen ja jonka piiriin pääseminen onkin ihan oma tarinansa.

Summasummaarum tunteiden tunteminen on sallittua ja ihan ok. Eikä tee ihmisestä heikkoa jos näyttää tunteitaan  tai on jotain toista tunteellisempi. Tunnetaan tunteemme niin kuin ne on ja ollaan sellaisia kuin ollaan.

Hetki yössä

Lomalla tai ei niin ihmisen elämä sekä arki on täynnä touhua ja toimintaa. Aistiärsykkeidenkin määrä nykymaailmassa aivan valtava, kuten aiemmin jo todettu. Päivät täyttyy aikatauluista ja niiden suoritteista enemmän tai vähemmän. Hengähdystaukoihin ei välttämättä ole ihan hirveästi aukkoja.

Sitten koittaa ilta, joka hyvin nopeasti ajelehtii kohti yötä rauhalliseen tahtiin. Päivän askareet on taputeltu ja pitäisi suunnata unta kohti. Mutta ah tuo niin ihanan kamala mobiililaite piippaa ja jollakulla asiaa. Koita siinä sitten rauhoittua.

Viimein koittaa se maaginen hetki vuorokautta, joka on yöllä noin klo 01-03 välillä. Tuolloin ihminen, kun vielä kukkuu hereillä ei kyse välttämättä ole uniongelmasta. Tuossa hetkessä monille ihmisille on jotain erikoista lähes taianomaista. 

Tuo hetki ja kellonlyömä on vuorokaudessa vihdoin sitä omaa aikaa ihan itsekseen. Ei tule viestejä tai soittoja eikä kukaan vaadi tai odota ihmiseltä mitään. Pitkä päivä vihdoin takana ja seurana vain hiljaisuus tai  korkeintaan kellon tikitys tai sateen ropina.

Tuollaisessa täydellisen seesteisessä hetkessä rauhoittuu, rentoutuu ja ihminen voimaantuu. Ei tarvitse sitä päiväsaikaista suorittamisen kierrettä miettiä tai esittää mitään. Joillekin ihmisille tuollainen yön hetki voi olla se ainoa jolloin tuntee olevansa oikeasti elossa ja olemassa. Ja tuosta olemassaolon tunteesta haluaa pitää kiinni.

Jokaisella meistä on omat aikansa ja paikkansa omille hetkille. Nuo yön hetket allekirjoittaneelle hyvin tuttuja, toimivia ja rauhoittavia. Muistetaan siis pysähtyä häsän keskellä. 

Loma-Ajatuksia

Lomalle lompsis, sanotaan me mukamas maailman "hauskimmat" ihmiset, kun töistä lomalle lähdetään. Mutta mitä loma ja lomalla oleminen tarkoittaa, kuinka se muuttaa olemista ja tekemistä sekä ihmistäkin. Siinä vasta onkin miettiminen. Jos sitä vähän pintaa raapaisisi aiheesta.

Lapsena, kun koulusta kesäloma (tai mikä muu loma tahansa) alkoi niin maailma oli auki eikä ollut koulujuttuja mielessä ja sai vain olla sekä touhuta niinkuin halusi. Ai, että kyllä noita aikoja on ikävä. Varsinkin kun nykypäivänä ja työssäkäyvänä loma kuin loma hiukan erilainen on.

Ensin, kun lähtee töistä lomalle menee hyvä tovi (ehkä muutama päivä) siihen, että työasioista kokonaan tai ainakin lähes kokonaan irti pääsee. Mutta voiko sitä sitten vaan olla leväten laakereillaan? Nykymaailmassa, kun kaikki tuppaa olemaan aikataulutettua ja itse luotu kiire varjostaa tekemistä.

Hyvissä ajoin jo ennen lomaa suunnitellaan tarkasti (ehkä liiankin) se mitä lomalla tulee tehdä, missä käydä ja ketä nähdä. Kalenteri pursuaa merkintöjä melkein koko loma-ajan. Siinä sitä sitten ihminen alkaa suorittaa to do-listaansa ja nopeammin kuin huomaakaan loma on lusittu ja töihin paluu edessä.

Surullista tuo jos loma noin kuluu eikä oikeasti ehdi lomailla (mitä se sitten kenellekin tarkoittaa). Hetki kun olisi vaan olla, hengähtää ja päästää irti "oravanpyörästä". Ehkä hiukan nollata (enkä nyt tarkoita mitään ryyppyputken tai vastaavaa). Nollaminen, kun onnistuu esim tekemällä asioita joista nauttii tai olemalla ystävien tai lasten kanssa tehden asioita joissa unohtaa kaiken arjen kohkotuksen, edes hetkeksi.

Toisaalta on niitäkin ihmisiä joille loma jo ajatuksen tasolla aiheuttaa tuskaa sekä ahdistusta. Toisille kun työ ja töissä käyminen tuo arkeen rytmiä sekä järjestystä auttaen pitämään ns palettia kasassa. Varsinkin jos ihminen yksinäinen on eikä sosiaalisia kontakteja paljon niin tuossa mielessä työssä käyminen tuki ja apua jossa voi/pitää olla sosiaalinen.

Lomalla sitten nuo ihmiset vetäytyvät ja eristäytyvät muista. Ollen yksin ihan vaan omissa oloissaan omien ajatustensa kanssa. Odottaen vaan, että loma loppuu ja pääsee arkeen kiinni ja tapaa muita ihmisiä. Neljä seinää kun helposti ja nopeasti alkaa kaatua päälle jos itsekseen vaan on.

Meitä ihmisiä on niin moneen junaan, että malleja loma-toimille on useita, joista yllä vain kaksi esimerkkiä.Eikä mikään ole ns väärä tai oikea tapa viettää lomaa, jokainen taaplaa tyylillään, kuten sanontakin sanoo. 

Koitetaan kuitenkin nauttia lomasta, tehdä itselle mielekkäitä asioita ilman että kokoajan pitäisi kelloa katsoa tai kalenteria tuijottaa. Kyllä puhelin, kello ja kalenteri sen kestää jos ihminen hetken vaan oikeasti lomailee.

Hyvää ja rentouttavaakin lomaa jokaiselle, vuorollaan. 

Ihmissuhteettomuusteoria

Yksinäisyys ja yksin oleminen nykypäivänä varsin puhuttava ja yleinen asia valitettavasti Suomessa on. Yksinäisyys kuten jo sanottua on vaarallista ja saattaa ajaa ihmisen jopa itsetuhon partaalle pahimmassa mahdollisessa skenaariossa. Eikä apua välttämättä saa juuri silloin, kun tarve olisi kaikkein suurin ja akuutein. Yksin olemisen loppuminen ja muiden seuraan liittyminen sekä ihmissuhteiden muodostaminen ei sekään pitkän yksin olemisen jälkeen millään tavalla mutkatonta ole, kun asiaa miettii.

Kun ajattelee ihmistä joka jo pidemmän aikaa ehkä kuukausia jopa vuosia yksin ollut ilman kestäviä ja kantavia ihmissuhteita niin kyllä siinä kynnys uusien suhteiden luomiseen kasvaa todella suureksi. Vaikka syyt tuolle vaikeudelle ovat melko selvät ei niistä kuitenkaan paljon puhuta. 

Esimerkiksi, kun vuosia viettää itsekseen omissa oloissaan tehden niitä asioita joita itse haluaa tehdä rakentaa väistämättäkin elämän sellaiseksi, joka sopii vain ja ainoastaan itselle. Eikä siihen silloin ole tilaa muilla. Muodostuu tiettyjä rutiineja arkeen joiden mukaan toimii, tavat toimia alkaa hiljalleen vakiintua juuri itselle sopiviksi, oma tila on aina taattu ja rauha, jonka yksin ollessa kokee on sitä oikeaa rauhaa ja hiljaisuutta. Jokainen asia elämässä ja omassa arjessa toimii juurin niillä pelimerkeillä millä pelaat eli itse haluat.

Ja jos tuohon omaan ns "kuplaan" tuleekin yhtäkkiä jotain tai joku uusi tekijä ihmisen muodossa sotkee se kaiken mitä olet kehittänyt ja millainen elämäsi on. Eikä tuo sotkeminen johdu siitä, että toinen ihminen olisi tungetteleva tai kyselisi liikaa tunkien nenäänsä sinun asioihisi. Ihminen vaan yksinkertaisesti ajan saatossa unohtaa kuinka olla tekemisissä toisen/toisten ihmisten kanssa ja kuinka tehdä tilaa muille.

Toisin sanoen ajan kuluessa itsenäisyydestä ja yksin olemisesta tulee ihmiselle suojamuuri. Mutta toisen ihmisen tullessa kuvioihin mukaan alkaa yksin ollut ihminen peilata tekemistään heikkouksiensa kautta ja tuolloin noista heikkouksista tulee vaarallisia, joiden kautta ihmistä voidaan "haavoittaa". Ja koska ihminen noin alkaa ajatella automaattisestikin pitää edelleen muut ihmiset etäällä itsestään ja itsensä oman yksikkönä. Jos jotain vakavampia ihmissuhteita alkaa muodostua ihminen vetäytyy jälleen askeleita taaksepäin.

Yksin oleminen on ihan ok, vakuutellaan sitten itselleen joka hetki. Pelätään sitä että tullaan satutetuksi toisen/toisten toimesta ja, että yksin oleminen on turvallisempaa. Tuo taasen johtuu siitä kuten mainittua omasta tilasta, rauhasta ja muusta tulee ihmiselle ns turva-alue, jota kohtaan muiden ihmisten läsnäolo on uhka tai ainakin tunnetaan uhkana. Eikä millään ihminen suostu näkemään sitä tulokulmaa, että elämään voisi ihmissuhteiden myötä tulla jotain lisää ja hyvää. 

Mikään yllämainituista ei kuitenkaan johdu siitä, että ihminen olisi jotenkin pohjimmiltaan etäinen tai ei välittäisi muista ihmisistä vaan siitä, että itsesuojelusta tulee yksin olemisen aikana vahva tapa. Kuitenkin jossain syvällä sisimmässään jokainen ihminen (ihan sama onko kuinka pitkään ollut yksin) kaipaa yhteyttä muihin ja varsinkin sellaista yhteyttä, joka ei ajan mittaan hiivu lopulta häviten kokonaan. Tuo kaikki majailee jossain ajan kovettaman mielen sekä sydämen suojakuoren alla.

Annetaan toisillemme siis mahdollisuus olla sellaisia kuin jokainen on ja toimia parhaaksi näkemällään tavalla uusia ihmissuhteita luodessaan. Kaikki kun eivät ole sosiaalisia taitoniekkoja.

Vuorovaikuttamattomuusko

Keskusteleminen ja sosiaalinen vuorovaikutus niiden aidoimmassa muodossaan on nykypäivän maailmassa jokseenkin vähäistä. Kun kuten aiemminkin sanottua sosiaalinen media on ottanut valtaa. Keskustelut ja vuorovaikutus muiden kanssa käydään ruutujen takaa näppäimistöä näpyttäen. 

Ei siinä, että tuollainen vuorovaikutus huonosta olisi (kaikki vuorovaikutus ja sosiaalisuus kun hyvsätä on). Mutta oikea ihmisen kohtaaminen, eleet, ilmeet ja olemus keskustelun aikana on niitä jotka tekevät kohtaamisesta ainutlaatuisen. Ruudun takaa kun ei toista nää kun vain kirjoittelee. Toki joku näppärä sanoo että onhan video puhelut ja facetime tai mikä lie onkaan, mutta ei nyt hiuksia aleta halkoa.

Moneen ihmiseen vaikuttaa suuresti se, että sosiaalinen kanssakäyminen aidoimmillaan on vähentynyt ja muita ei enää tavata ja jutella/paranneta maailmaa kuten ennen.  Tuolloin joissain tapauksissa ja miksei muutenkin keskustelut aletaan käydä itsekseen itsensä kanssa (jota itsekin teen).

Tuohon tilaan ajauduttaessa hyvin suurena vaikuttavana tekijänä on Yksinäisyys, joka monella muullakin tavalla nyky-yhteiskunnassa näkyy. Ja miksei toisaalta sekin, että jotkut ihmiset eivät vain tunne tulevansa muiden toimesta ymmärretyksi ja heidän asiansa mitä kertovat menevät kuuroille korville.

Itsensä kanssa keskustellessa ihminen on ns turvallisessa tilassa joka samalla yksityinen on eikä siihen väliin kukaan muu pääse tulemaan tai huutelemaan. Eikä Tuolloin yliajattele tai ala väärin tulkitsemaan toisen sanomista, eleitä tai ilmeitä. Ja kuuntelemisen/ymmärryksen taso on taattu kun yksi ihminen hoitaa molemmat roolit.

 

Yksinäisyys puhuessa mieli pysyy rauhallisena eikä pääse esim edellämainitun yliajattelun toimesta järkkymään. Kaikki tunteet ja tuntemukset ovat tuolloin sallittuja ja niiden esiin tuomista on lupa harjoitella ilman, että tulee tuomituksi. 

Yksin voi sanoa asioita ja käydä sellaisia keskusteluja joita ei syystä tai toisesta halua/uskalla toisten kanssa käydä. Eikä tarvitse alkaa selittelemään omia sanomisiaan kenellekään kun itse tietää mitä tarkoittaa.

Ei kuitenkaan ajeta ketään siihen pisteeseen, jossa ainoa keskustelukumppani löytyy omasta itsestä. Otetaan muut huomioon ja oikeasti lähdetään ulos, pois koneelta ja laitetaan puhelin sivuun. Oikeat aidot ihmisten kohtaamiset ovat mahtavia ja tekevät hyvää ihan jokaiselle, vaikka sitten pieninä annoksin. 

Tulevaisuus hukassa

Jos sitä sitten kävisi sukelluksella sielä asioiden ns syvässä päässä, lähes pohjakosketuksen ottamassa. Aina kun ei ihmisen elämä ja arki ole yhtä ruusuilla tanssimista saati yhtä hurmosta. Väliin mahtuu niitä ei niin mairittelevia ajanjaksoja, jotka toisilla ovat lyhyempiä ja toisilla pidempiä. Saattaen johtaa peruuttamattomiinkin ratkaisuihin.

Syvän pään asioista napataan kiinni ah nykypäivänä sanana niin yleiseen, eli masennukseen. Ei mikään pieni aihe tai pala purtavaksi näin äkkiseltään. Eikä nyt mennä niihin juurisyihin tai muihin syventäviin asian haaraumakohtiin. Vaan pureudutaan tulevaisuuden suunnitteluun ja näkemiseen, kun masentunut on.

Masennus kun lyö ihmisen todella alamaihin ja kanveesiin, kun oikein puskee päälle. Se ei pelkästään tee tulevaisuuden näkemisestä pimeää tai synkkää, vaan voi pahimmillaan ns pyyhkiä tulevaisuuden kokonaan pois. Eikä tuossa kohden ole kysymys pessimismistä eli ajattelusta "kaikki kuitenkin menee pieleen". Kyseessä jotain "oudompaa".

Tulevaisuus yksiselitteisesti lakkaa olemasta ihmiselle. Eikä sitä ole tuolloin edes pelkona tai ajatuksen tasolla. Voisi sanoa, että tulevaisuus ja sen hahmottaminen tuntuu kuin mahdottomalta matemaattiselta kaavalta tai vieraalta kieleltä. 

Ihmisellä ei ole mitään parempaa mitä tavoitella eikä käsitettä myöhemmin mitä asioiden tekemiseen tulee. On vain tämä hetki, nyt. Ja tuo vallitseva nyt-hetki on kaikkialla ja kaikenaikaa. Eikä siitä ole tai ei näe minkäänlaista pakokeinoa. 

Masennus tai sen oireet voivat siis muuttaa sitä kuinka aivot käsittelee ja hahmottaa aikaa. Elämässä eteenpäin meneminen tai tulevaisuus ei ole enää vaihtoehto. Mutta siltikään kyse ei ole heikkoudesta tai siitä että ihminen olisi luovuttanut. 

Mutta vaikka ihminen ei masennuksen aallonpohjalla näkisi/tuntisi tulevaisuutta. On se kuitenkin olemassa. Ihan jokaisella ihmisellä. Aivot ei vaan sitä ns sumussa löydä, vaikka kuinka hakee. On tärkeä vaikeinakin aikoina pitää kiinni ei niinkään tunteesta vaan siitä faktasta, että huominen on huomena ja tulee kyllä.

Muista: Olet olemassa ja tarinasi jatkuu.

Ihmiset ympärillämme

Jokainen päivä jokainen ihminen kohtaa ihmisiä elämässään. Oli kyseessä sitten kasvotusten tapahtuva sosiaalinen kanssakäyminen tai somen kautta "tapaaminen". Sitten on tottakai ulkomaailmassa meitä vastaan tulevat ihmiset ja ohikulkijat. Joiden rooli ei välttämättä merkittävä ihmiselle ole. 

Sitten on ihmiset joiden merkitys elämiimme on suurempi kuin toisilla. Tällaisia ihmisiä ovat ystävä, kaverit, tutut, työkaverit ja niin edelleen. Heitä kohtaamme säännöllisen epäsäännöllisesti arjessa ja osalla heistä vaikutus elämiimme isompi on.

Sinällään tutut, työkaverit, harrastustuttavat jne menevät samaan ryhmään joiden kanssa vietetään aikaa vain vähän tai ns pakon sanelemana. Ja heistä jokainen tahollaan erilainen ja heidän oleminen sekä toiminta tahollaan/tavallaan vaikuttaa meihin. Mutta ei nyt tästä ryhmästä enempää.

Ihmiset joiden rooli, vaikutus ja asema elämissämme suurempi on ovat kaverit sekä ystävät. Toisilla noita on enemmän ja toisilla vähemmän, kullakin itselle sopiva määrä. Ja nyt lasketaan pois some-kaverit joita saattaa satoja olla.

Ystäviä sekä kavereita monenlaisia on, minkä olen elämäni ainakaan oppinut ja muilta myös kuullut. Nopealla seulalla nuo ihmist voi jakaa ainakin neljään ryhmään (varmasti useampaankin, mutta nyt näin).

Ensin tulee Tyynen sään ystävät/kaverit, jotka ilmestyvät ja ovat enemmän elämässäsi sekä yhteyksissä, kun oma elämäsi on ns tyyntä. Asiat rullaa ja hommat sujuu. Mutta auta armias kun vähän elämän aallokko kuohahtaa niin aallokon mukana katoavat hetkeksi tuo ryhmittymäkin.

Sitten tulee pilkunnus...-viilaajat. He tietävät kaiken sinua paremmin ja jakavat neuvoja asiaan kuin asiaan vaikka ei se olisikaan huonosti. Lisäksi kyseisillä ihmisillä on tapana toisinaan olla neuvojen ohessa hyvin tuomitsevia. "Mitä sinä noin teit, tee näin", vaikka jokaisen elämä on omanlaisensa ja jokainen tekee itse valintansa olivatpa ne hyviä tai huonoja.

Kolmantena ns ryhmänä kadehtivat kilpailijat. Hyvin mielenkiintoinen ja raskaskin ihmisjoukko. Joka on kanssasi ja elämässäsi, mutta kaikki mitä sinulla on tai tapahtuu hyvän merkissä tulee olla heillä paremmin. Oli kyseessä sitten tavarasta tai ihan vaan elämän saavutuksesta. Toki pieni kilpailu kavereiden/ystävien kesken kivaakin on, mutta rajansa kaikella. Ei elämä ole kilpajuoksu...paitsi ehkä aikaa vastaan, siltä ainakin toisinaan tuntuu.

Viimeinen ja tärkein ryhmä on ne oikeat aidot ystävät. Oli tilanne tai elämänvaihe tyrskyineen ja tyveninaan sinulla millainen hyvänsä, nämä ihmiset seisovat rinnallasi. Kuuntelevat surut, murheet, huolet ja ilot niissä myös tukien ja auttaen. Eikä ole pakko jokapäivä nähdä tai olla yhteyksissä. Kun pitkänkin ajan kuluttua kohtaa aidon ystävän, on kuin eilen olisitte tavanneet ja voitte jatkaa juttua siitä mihin viimeksi jäitte.

Jokainen ihminen toki muodostaa ystävistä, kavereista ja muista ihmisistä sellaisen joukon kuin haluaa. Kaikki ihmiset kuten aiemminkin sanottua ovat erilaisia ja jokaisella paikkansa on. Eikä onneksi kahta samanlaista ihmistä ole. 

Pidetään läheisistämme huoli ja ollaan heitä varten, toki unohtamatta itseämme.  Kaikki tarvitsevat ihmisiä elämäänsä, eikä kenenkään kuuluisi olla yksinäinen. 

Vanhemmuuden haikeus

Vanhemmuus (omassa tapauksessani isyys) on asia mikä todella muuttaa elämää ja antaa aivan uuden suunnan. Kuten aiemmin kirjoittanut olen, prioriteetit elämässä muuttuu ja asioita oppii katsomaan uudesta perspektiivistä. Lapsen kanssa oppii ja kehittyy itse ihmisenä ja vanhempana jatkuvasti ja oppii uutta. Pienistä asioista tulee suuria ja merkityksellisiä, joita ei aikaisemmin ole osannut välttämättä ajatella. Lapsen kanssa vietetty aika teki sitten mitä hyvänsä on korvaamatonta ja ihaninta aikaa mitä saattaa kuvitella.

On kuitenkin tapauksia, joissa vanhempi ei lapsen kanssa voi/pysty kaikkea aikaa viettämään syystä tai toisesta. Tottakai on aikuisilla työt ja muut velvoitteet mitkä syövät aikaa lapsen kanssa vietetystä ajasta, mutta sitten nykymaailman trendin mukaisesti on myös paljon eroperheitä. Joissa sitten lapsella on kaksi kotia, jossa viettää aikaa, olla sekä elää. Vuoroviikoin tai muutoin sovitulla menettelyllä.

Kyseinen toimintamalli ja menettely vanhempien lisäksi vaikuttaa suuresti lapseen. Molemmissa kodeissa, kun toimintamallit ei välttämättä aivan samanlaiset ole, jonka mukaisesti toimitaan erilailla ja rajat asetetaan eri tavalla. Saattaa lapselle muodostua kuva siitä, että toinen vanhempi olisi se kiva ja toinen se "tiukkis" ns tylsä vanhempi, joka rajoittaa ja pitää säännöistä kiinni. Lapsen kasvatusta ja kehitystä ajatellen tottakai. 

Vanhemman näkökulmasta asia myös monitahoinen on. Kiva vs "tiukkis" asetelma laittaa toisen vanhemman hiekompaan valoon, kun rajaa. Varsinkin kun lapsi ei asiaa välttämättä iästä riippuen käsitä tai sisäistä, miksi vanhempi niin toimii. Tottakai molemmat vanhemmat haluaa toimia ja tehdä lapsen kanssa asioita, mutta toisen pään rajattomuus heijastuu toisessa päässä enemmän rajojen asettamiseen sekä tilanteen rauhoittamiseen.

Ei nyt enempää rajoista tai vastaavasta, vaikka tärkeitä asioita todellakin ovat. Asia mikä pahalta ja haikealta sekä raastavaltakin tuntuu vanhemman näkökulmasta on se, kun lapsi ei itsellä ole. Tahto ja halu lapsen kanssa olemiseen olisi kova, mutta sovitut vuoroviikot tai aikataulut muuten haastavat ja vaikuttavat asiaan. 

Aamut yksin tyhjässä asunnossa, syödä yksin aamupala hiljaisuuden vallitessa ympärillä. Koittaa keksiä tekemistä itselleen, kun ei lapsi ole paikalla eikä töitä tai muuta suunnitelmia välttämättä ole. Katsoo ympärilleen ja näkee lapsen leluja, pelejä sekä tavaroita siellä täällä ja samalla muistaa kuinka vasta hetki sitten yhdessä leikittiin ja pelattiin. 

Päivä kulkee omaa tahtiaan ja ikävä lasta on joissain hetkissä enemmän ja joissain vähemmän. Mutta kokoajan lapsi mielessä sekä sydämessä mukana kulkee. Pienet asiat arjessa muistuttavat yhteisistä tekemisistä ja esimerkiksi lapsen sanoista ja jutuista. Saaden hymyn nousemaan vanhemman kasvoille. Ulkona liikkuessa lasten äänet puistoista ja muualta ovat kuin musiikkia korville, kun kuulee iloisia leikkivien lasten ääniä. Aivan kuten lapsen itkukin saa aikaan suojeluvaiston vanhemmassa. 

Sitten koittaakin ilta-/yöaika. Joka muutenkin toisille ihmisille vaikeaa on, kun päivän touhut loppuu ja hiljaisuus laskeutuu antaen mielelle vallan kaivautua syviinkin vesiin. Kun itse saan iltapuhteet tehtyä ja päivä paketissa niin ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun vanhempi hakeutuu lastenhuoneen ovelle ja katsoo haikeasti hiljaisuutta, joka huoneessa on. Lelut edelleen paikallaan, ääntäkään ei kuulu ja kaipuu sydämessä kasvaa. Jopa sitä lapsen pientä unituhinaa kaipaa.

Vanhempi istuu yksin sohvalla tai unta koittaa hakea vuoteessa ajatellen ja kaivaten lastaan/lapsiaan. Kyynel jos toinenkin nousee silmäkulmaan aika-ajoin. Kunnes uni sitten viimein vie voiton ja vierellä vanhemmalla saattaa olla lapsen antama unikaveri "tämän kanssa voit olla kun ikävä on" saatesanoin. Tuo kaikki edellä mainittu saattaa lyhyeenkin erossa oloon lapsesta sisältyä saati sitten, kun esimerkiksi loma-aikoina lapsi/lapset pidempään poissa vanhemman luota on.

Hyvä kuitenkin muistaa, että sitten kun lapsen kanssa saa ja voi taas aikaa viettää on se aika kaikista parasta mitä kuvitella saattaa, eikä yhdestäkään sekunnista halua jäädä paitsi. Eletään ja ollaan jokaisessa hetkessä täysillä niin lapsen kanssa kuin ilmankin ollessa. Kaikkeen, kun aika on rajallinen.

Ahdistuksen Aika vai Aika-ahdistus

Aika tuo asia mikä kuluu, tuntuu pitkältä, matelee tai kiitää. Eikä se kuitenkaan mihinkään lopu vaan aina aika kulkuaan eteenpäin jatkaa. Vaikka ihmisillä tällä pallolla jokaisella vain rajallinen määrä aikaa on kullakin käytettävissä vuorollaan.  Kuten aiemmin mainittua niin ajan suhteen nykymaailmassa "kiire" on suuri tekijä ja muutenkin moni painii sen kanssa, että riittääkö aika kaikkeen ja useasti joutuu jättämään asioita tekemättä sen vuoksi.

Tietoviisaiden mukaan tuollaiset ihmiset, jotka painivat "aikakauhun" kanssa ja ylipäätään ahdistuvat ajasta jo käsitteenäkin niin potevat aika-ahdistusta. Tuossa tilassa ja tilanteessa ihmisestä tuntuu siltä, että aika jokaiseen tekemiseen tuntuu vaan yksinkertaisesti loppumaan. Tai vastaavasti ihminen tuntee itse niin, että on tiettyä aikataulua jäljessä elämässään. Lisäksi kuten sanottua aikataulutus ja niiden suunnittelu päiviin ja viikkoihin ei helpota asiaa laisinkaan, koska alitajuisesti ahdistuu ajasta ja on mielestään jäljessä.

Kyseiset ihmiset jatkuvasti vertaavat itseään muihin kanssaeläjiin, joko ihan tavan tallaajiin tai sitten vastaavasti julkisuudesta tunnettuihin ihmisiin (kiitos sosiaalinen media). Tuossa vertailussa ihminen aina tuntee itse olevansa hopeasijalla ja häviöllä siihen henkilöön tai ihmisryhmään nähden kehen vertaa kulloinkin. Vaikuttavan tekijän vertailun lisäksi ahdistukselle voi olla lapsuuden aikainen paine tai ns trauma, jolloin lapsuudessa saavutuksilla sekä onnistumisilla elämässä vain sai huomioita sekä rakkautta. 

Aletaan useasti peilata omaa ikäänsä siihen mitä olisi "pitänyt" jo saavuttaa. Eikä tuota tilaa paranna toisten sanonnat "sinun iässäsi minulla oli jo...". Ihminen pelkää jatkuvasti tuossa ahdistuksen tilassa sitä, että elämänsä ajan on tuhlannut aikaa ja tuhlaa sitä edelleen parhaillaan. Eikä välttämättä saavuta omasta mielestään mitään, vaikka kuinka yrittää. Tuolloin joissa ajatuksissa sitten omaa polkua kivittäen jää ihminen "paikalleen" pähkimään asioiden kanssa.

Varsin on monimutkaista ja haastavaa aika-ahdistusta potevan ihmisen arki. Jatkuvasti, kun elää epätietoisuudessa tai tietämättömyydessä siitä, että oikeasti on saavuttanut asioita eikä muihin tarvitse itseään verrata. Vaikka joku tuollaiselle ihmiselle asiasta kerran sanoisi ei se käännä päätä, vaan päinvastoin saattaa aiheuttaa lisää ongelmia/ahdistusta. 

Totuus kuitenkin ihan jokaisen ihmisen kohdalla on se, että ei ole yhtä kiveen hakattua mallia siitä kuinka elämä pitäisi elää tai mitä pitäisi tehdä missäkin kohden elämää ja missä ajassa. Ei tuota helposti ehkä ymmärrä jos pitkään ajatellut toisin. Mutta jokaisen ihmisen polku elämässä on yksilöllinen, saattaa olla hidas tai nopea saavutusten suhteen ja monin muinkin tavoin erilainen kuin muilla. 

Summasummaarum, vaikka kuinka ahdistaisi aika ja sen riittäminen olet ihmisenä kuitenkin juuri siinä pisteessä elämääsi kuin sinun kuuluukin. Et ole mistään myöhässä tai jäljessä aikataulusta. Jokainen ihminen on yksilö ja niin on jokaisen ihmisen elämäkin. Muistetaan se ja tehdään niitä asioita joista nautimme, vaikka joskus aikarauta tuntuu päähän potkivan.

Syntymän muistopäivä

 

Tunti tunnilta, päivä päivältä ja niin edelleen ihminen vanhenee, kun aika kulkee. Sitten kerran vuodessa halusi sitä tai ei niin on syntymäpäivä. Jolla hyvin erilainen merkitys on eri ihmisten keskuudessa.

Lapsena se oli ihan parasta, kun koitti syntymäpäivä. Etukäteen oli tehnyt kutsuja, jotka vienyt kavereille ja tiesi saavansa lahjoja. Tarjolla oli herkkuja, kakkua, sipsiä limua jne. Leikittiin touhuttiin ja vietettiin kavereiden kanssa kivaa aikaa.

Ennen aikuisuuteen astumista syntymäpäivä ja niiden juhlinta muuttaa muotoaan. Teininä ei jaksaisi ei kiinnostaisikaan sukulaisjuhlia viettää pönöttäen tai muuta. Lahjaraha käteen ja siinä se taitaa olla nykymaailman kuvio.
Täysi-ikäisyyden jälkeen sitten "kaveri synttärit" tai juhliminen ylipäätään kiinnostelee todella paljon. Synttärit kun yksi hyvä syy nauttia ölppönen jos toinenkin kavereiden kanssa kun lahjarahan saanut. Eikä sitten seuraavana aamuna välttämättä muista synttäreistä muuta, kun sen että taas on vuoden vanhempi.

Vanhemmalla iällä sitten taas syntymäpäivä monelle vain päivä muiden joukossa. Tiedostetaan kyllä, että vuosi tulee ikää lisää, mutta miksikö siitä numeroa tehdä. Eikä lahjatkaan enää roolia näyttele saati juhla muutenkaan.

Ylipäätään syntymäpäivä on ja sen viettäminen on jokaiselle oma päätös sekä mieltymys. Toiset ihmiset kuukausia ennen saattaa kysellä miten juhlit ja missä, mutta ei sellainen ole kaikkien juttu. Toisille toki sitä ominta omaa.

Ja kun miettii nyky yhteiskuntaa ja ihmisten yksinäisyyttä tai vetäytymistä sosiaalisista tilanteista niin ymmärtää kyllä jos ei halua olla kaikkien ihmisten huomion keskipisteenä. Kyselyt ja painostus syntymäpäivistä saattaa alkaa ahdistaa, josta voi seurata lisää vetäytymistä.

Jokainen juhlikoot tai olkoon juhlimatta tyylillään. Mukava on toki lähimmäisiä ja rakkaita muistaa merkkipäivänä, mutta kortti tai ihan viesti tai puhelu on riittävästi. Samalla jos soittaa niin voi kysyä muutenkin mitä kuuluu toiselle.

Vuosia tulee mittariin lisää ja aika kulkee. Ollaan toisiamme varten ja muistetaan toiset muulloinkin kun vain kerran vuodessa tai kun se liian myöhäistä.

Hyvää syntymän muistopäivää jokaiselle taholle.