Hyväsydämisyys

Hyväsydämisyys nykypäivän maailmassa on harventumaan päin oleva piirre ihmisissä. Moni keskittyy liialti vain itseensä, omaan tekemiseen, toimimiseen ja minän rakentamiseen. Samalla siinä sitten unohtaa muut ihmiset jopa ne läheisimmät ympäriltä ja keskittyy ns vain omaan napaan, ihan kun maailma vain yhden ihmisen ympärillä pyörisi. Tottakai hyväsydämisyyden väheneminen nyky yhteiskunnassa on senkin tulosta, että ns kovat tyypit maailmassa pärjää ja pääsee nopeammin eteenpäin tavoitteissaan, kun raivaa toiset tieltään.

Kivisydän ja kovana tyyppinä oleminen ei varmasti ole helppoa, vaikka kyllä siihenkin tottuu. Ja varmasti helpottaa omiin henkilökohtaisiin maaleihin pääsemistä, kun keskittyy vain itseensä. Mutta nykymaailmassa pienet teot ja toisten huomiointi on kuitenkin tärkeää, kuten on ollut aikaisemminkin. Lienee nykymaailman kasvatusmetodeissa ja toimintamalleissa paljon tekoa tuon kanssa miten muut huomioi (itsekin vanhempana koitan lapsia kasvattaessa painottaa muiden huomioon ottamisen). Mutta ei se ole helppo hyväsydämisilläkään, joista sitten kivisydämiä helposti tulee. 

Kuulostaa varsin ihanalta jos/kun ihmisellä on hyvä sydän (enkä tarkoita toiminnallisesti) ja kaikki ihmiset huomaavat sinut, kun olet heitä varten ja autat, koska olet hyväsydäminen. Se hinta kuitenkin, jonka hyväsydäminen ihminen joutuu maksamaan on kohtuullisen iso. Eikä hyväsydämisyys ole kyseisenlaisille ihmisille itsestään selvyys. 

Aina tarjoutuu apuun ja on olemassa muita varten oli oma tilanne mikä hyvänsä. Ihminen siis antaa itsestään ihan kaiken huomioidakseen muita, mutta vastineeksi sitten taas ei saan läheskään niin paljon mitä antaa. Joskus vain murto-osan. Siltikin hyväsydäminen ihminen kyseenalaistaa sen tekeekö ja antaako hän oikeasti tarpeeksi.

Kyseisenlainen ihminen on aina paikalla kun tarvitaan tai ainakin ilmestyy paikalle jos joku jeesiä tarvitsee. Useaan kertaan noin kun tapahtuu ympäröivät ihmiset eivät sitten loppuviimein enää arvosta sitä kaikkea mitä toinen itsestään antaa ja muiden eteen tekee kaiken jättäen omat tarpeensa ja asiansa toissijaisiksi. Hyväsydämisestä tulee siis itsestäänselvyys.

Hyväsydämiset ihmiset myös tuntevat kaikkia tunteita sekä asioita niin isosti sekä syvästi, että kaikki eivät sitä välttämättä ymmärrä. Yksi pienikin sana keskustelun lomassa saattaa romuttavasti vaikuttaa ja hyväsydämisen ihmisen päivä ja jopa useampikin päivä saattaa pilalla olla. Tästä huolimatta he antavat anteeksi nopeasti, josta seuraa monesti pettämisen ja hyväksikäytön kierre, jota ei hyväsydäminen huomaa tai halua huomata. Aina vaan luottaa.

Oikeasti läheisten ihmisten piiri hyväsydämisillä ihmisillä on todella pieni. Ajan saatossa he, kun ovat oppineet, että on parempi omata yksi hyvä ystävä kuin 100 morjestustuttua. Tuo heijastuu siitä, että hyväsydämiset ihmiset tiedostavat mitä ystävin tulee sen, että uskollisuus on harvinaista. Vaikka muiden ihmisten eteen tekevätkin paljon.

Hyväsydämisyys ei todellakaan ole heikkoutta vaan päinvastoin se on vahvuutta ja sellainen piirre ihmisessä/ihmiskunnassa mitä tulisi vaalia. Jotkin ihmiset vaan edellä kuvatulla tavalla käyttävät häikäilemättä hyväsydämisiä hyväkseen ja kohtelevat kuin roskaa saatuaan itselleen sen mitä tarvitsevat. Hyväsydämisyys ja kiltteys on siis harvinaisuus nykyajan maailmassa. 

Ei pidetä ketään itsestäänselvänä, eikä anneta hyväsydämisyyden kadota maailmasta.

Mitä kuuluu - vai kuuluuko mitään

Moni ei kysy ollenkaan ja ne jotka kysyy ei välttämättä pysähdy kuuntelemaan saati reagoimaan kysymyksensä vastaukseen. Ja tuo kysymys on "Mitä kuuluu?". Se pieni mutta jollekin todella suuri kysymys, jonka odottaa kuulevansa että pääsee avaamaan sydäntään ja kertomaan mitä oikeasti kuuluu.

Tuo kysymys on nykykulttuurissa muodostunut lähinnä keskustelun avaukseksi, johon ei odoteta sen kummempaa vastausta. Kuten erinäisissä kokouksissa, työyhteisön palaverissa ja muissa, missä käydään kuulumiskierros ja 95% vastaa ihan ok. Ja tuo siksi että ei palaveripöytäkirjan lukijoita varmaan suuremmin kiinnosta.

Surullista miten tuo kysymys on menettänyt merkitystään tässä hektisessä yhteiskunnassa jossa moni ihminen painii psyykkisten ongelmien kanssa ja tuo kysymys saattaisi pelastaa monen päivän ja jopa enemmänkin.

Joskus sitten tuo kysymys esitetään tarkoittaen sitä ja Kysyjä oikeasti haluaa kuulla mitä sinulle kuuluu. Aivan mahtavaa, vihdoin joku jota kiinnostaa ja haluaa kuunnella. Vai onko sittenkään.

Saattaa nimittäin olla, että kysymyksen kuulija on siinä pisteessä oman tilanteensa kanssa, että ei osaa, pysty tai halua enää vastata. Vaikka viikkoja jopa kuukausia olisi odottanut kuulevansa kysymyksen ihmiseltä jota oikeasti kiinnostaa.

Se fiilis, kun et enää tunnista itseäsi olemisestasi tai tekemisistäsi. Muistat millainen joskus olet ollut, mutta et ole enää edes varjo siitä ja kun katsot peiliin sieltä katsoo vastaan "tuntemattomat" kasvot ja tyhjä katse. Miten tuossa antaa mitään vastausta siitä mitä itselle kuuluu, kun tuntuu, että on itselleen vieraampi, kun joku oikeasti tuntematon ihminen. 

Siinä sitten vaan hiljenee, murenee sisältä ja koittaa pitää sen ulkokuoren kasassa ja "naamarin" päässä, että pääsisi tilanteesta vain pois. Ja kun tilanteesta jotenkuten onnistuu uimaan pois niin vajoaa psyykkisesti entistä syvemmälle, kun alkaa miettiä mitä tai kuka on saati mitä kuuluu. Kun ei muista tosiaan kuka itse on.

Aiemminkin olen sanonut, kun kysytään mitä kuuluu, niin ollaan valmiita kuulemaan vastaus eikä vaan heitetään tuota kysymystä ns tapana ilmaan.  Ja muistetaan se, että koskaan ei voi liian usein kysyä mitä kuuluu, kunhan vain oikeasti tarkoittaa sitä.

Yksin ilman sosiaalista kanssakäymistä jäävä ihminen ongelmiensa ja haasteidensa kanssa kadottaa nopeasti itsensä ja tietoisuuden siitä mitä kuuluu. Eikä noin pitäisi päästä tapahtumaan kenellekään. 

Huomioidaan siis muut ja pidetään itse mielessä kuka on, vaikka joskus joissain tilanteissa joutuisikin olemaan hetkittäin muuta kuin itse on.

Roolisuorituksia

Meitä ihmisiä on tässä maailmassa miljardeja ja jokainen omanlaisensa omalla tavallaan. Kahta samanlaista ei siis vastaan tulee, vaikka on tietysti nykymaailman ihailijoita, jotka koittavat muuttaa itsensä esikuvakseen ihan joka tavalla.

Ne suuret ja pienetkin erot luonteessa ja sen piirteissä tekevät meistä uniikkeja ja jokainen täyttää juuri omankokoisensa aukon esim. työpaikassa, kaveriporukassa. Kunhan vain olisi oma itsensä.

Tuo ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista tai helppoa. Moni ihminen kun peittelee joko tietoisesti tai tiedostamatta sitä millainen on tai jotain piirrettä itsessään. Syynä saattaa olla pelko siitä mitä muut ajattelee tai sitten häpeillään jotain piirrettä itsessään.

Tuossa kohtaa vedetään ns naamari päähän ja astutaan johonkin tiettyyn rooliin.

 Joista esimerkkeinä: "johtaja/mikromanageeraaja", joka peittää epävarmuuttaan tekemällä itsestään suuremman kuin on, "vetäytyjä", joka on vaan taustalla tarkkailee ja kuuntelee ollen sanomatta mitään, koska saattaa olla niin ujo tai arka, "hupiukko", joka ottaa ryhmässä roolia vitseillä, kaskuilla ja huumorilla, koska ehkä pelkää vastuuta, on arka eikä pidä itseään osaavana tai asiasta jotain tietävänä ja on myös ujo.

On kuitenkin surullista, että ihmiset joutuvat noin tekemään (itseni mukaanlukien). Kenenkään, kun ei tulisi peitellä tai häpeillä omaa luonnettaan tai sen piirteitä. Vaikka joskus roolin vetäminen saattaa tuntua helpommalta, kuin omana itsenä oleminen. 

Koitetaan heittää roolit sekä naamarit edes kokeilumielessä roskiin ja ollaan omia itsejämme. Että ei loppuviimein unohdu se kuka oikeasti on, koska silloin on sillassa ja hukassa itsensä kanssa. 

Pakopaikassa - viimein

Joskus aiemmin kirjoitin siitä, että jokaisella ihmisellä on ns Pakopaikka elämässä, jossa mieli lepää ja on oikeasti kaukana siitä kaikesta häsästä ja "kiireestä", jota elämässä on. On aikaa (edes hetki) vain itselle ja rakkaimmille jotka läsnä on jos on. 

Jokaiselle tuo hetki ja paikka elämässä koittaa. Lähtee suuntaamaan kohti pakopaikkaa tuntien sisällään kuinka helpotus valtaa kehoa ja mieltä. Tiedostaa, että kohta on siinä paikassa johon useammin kaipaisi.

Matkalla jossain kohden mieli tyhjenee täysin asioista joita pyörittää mielessään arjen keskellä 24/7. Hengitys kevenee, kun fyysisesti etääntyy arkihulinasta. Ajatukset on jo vahvasti määränpäässä, mieli on tasaisempi kuin hetkeen ja lopulta edessä aukeaa viimeiset mutkat, suorat ja nurkat joiden takana määränpää on.

Ja vihdoin edessäsi aukeaa se ihana rauhan ja seesteisyyden tyyssija. Kaikki aistit heräävät uudella tavalla eloon, tunnet olevasi yhtä pakopaikkasi kanssa. Näät rakkaat ihmiset (jos mahdollista) ja saat vaan olla.

Pakopaikka-aika voi alkaa. Tuntuu kuin olisit syntynyt uudelleen. Jokainen hengenveto on syvempi, silmät ja muut aistit ahmii sitä kaikkea mitä olet kaivannut ja jota Pakopaikka tarjoaa.

Toki teet normaaleja asioita pakopaikassa joita kotonakin ja töissä. Kaikki vaan tuntuu moninverroin ihmeellisemmältä. Kävelet ulkona jossa näet aamukosteuden haihtuvan, auringon nousevan ja jossain käki kukkuu. Otat kahvikupin käteen ja hörpyn siitä. Taivaallinen maku (vaikka olisikin ihan perus sumppi).

Oli kyseessä pidempi visiitti tai nopea pyrähdys. Tunnet kuinka voimavarastosi täyttyy, mieli lataa itseään uudelleen ja heräät arkeen uudella tarmolla. Jaksat taas hieman paremmin kantaa taakkaa joka kannettavana ja tiedät pystyväsi asioihin.

Toki paikasta lähteminen on haastavaa ja herättää tunteita moneen suuntaa. Eikä kyyneliltä voi välttyä. 

Mutta summasummaarum: jokaisella ihmisellä olisi hyvä olla "pakopaikka" , jossa voi vaan olla ja kerätä voimaa. Ei tarvitse olla suurta huvilaa porealtaineen ja muineen tai edes pientä mökkiä. Pienen pieni luontopläntti ja teltta on ihan passeli. Tai mikä vaan kullekin yksilölle on hyvä ja tuntuu oikealta.

           

 Ei anneta arjen musertaa meitä.

Mielipuolet vai MielenPuolet

Ihmisen mieli, ah tuo niin ihana monimutkainen, mutta samalla yksioikoinen koneisto. Jokikinen päivä mieli ihmisellä joutuu koetukselle tavalla tai toisella. Tapahtuu hyvää tai pahaa niin aina mieli raksuttaa puhumattakaan niistä mielen syövereistä.

Mieli voi olla hyvä tai huono. Mieli voi järkkyä, sairastua ja eheytyä. Mieli siis vähän niinkuin prosessi toisessa prosessissa eli ihmisen kehossa. Hyvin jännittävää ja mielenkiintoistakin.

Jokainen ihminen jossain kohden elämäänsä painiskelevat mielen haasteiden ja asioiden kanssa, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Nuo haasteet vaan tuppaavat olemaan sellaisia, että niiden kanssa usein jää yksin eikä nuo näy päällepäin.

Vaikka kuinka syvissä vesissä ihminen mielen osalta uisi niin ulospäin voi hymyillä, nauraa ja vitsailla, joka toimii suojamekanismina. Kaikille kun ei halua saati uskalla mainita, että oma mieli temppuilee.

Mielenterveys kuitenkin todella tärkeää ja valtava osa ihmistä sekä sitä millainen hän on. Aluksi pieneltä tuntuva mielen ailahdus saattaa käsittelemättömän kasvaa valtaviin mittoihin ja lamaannuttaa ihmisen täysin ja ajaa peruuttamattomiinkin ratkaisuihin.

Esimerkkinä mielen moninaisista haasteista on se kuinka voi olla ihmisen mieli jakautunut kuin kahteen suuntaan. On se menevä, toimiva, tekevä ja sosiaalinen ns vauhtiveikko. Ja vastaparina vetäytyvä, alamaissa oleva, hiljainen ja mitään tekemätön. Kuin yö ja päivä samassa paketissa.

Edellä mainitut puolet näkyyn muillekin ihmisille, varsinkin jos he osaavat katsoa oikein ja tulkita ihmistä. Mutta se mitä kaksi eri mielen suuntaa omaava ihminen käy läpi itsekseen on mitä kukaan muu ei tiedä.

Tietää kuka oikeasti on, jota ei ole ollut aikoihin. Tunnistaa menovaiheen ja alamaissa olo vaiheen, mutta ei voi niille mitään. On vaan ja koittaa kestää mukana.

Toki lääkitys, terapiat ja muut hoitomuodot auttaa kun vaan hakee ja etenkin pääsee avun piiriin. Pitkä ja haastava on prosessi joka tapauksessa.

Meistä kukaan ei tiedä mitä ja millaisia taisteluita esim paras kaveri päänsä sisällä käy jos ei kokoaikaa niin monesti. Ei pitäisi olettaa ja yleistää ihmisen olevan välttämättä se mitä muille ulospäin näyttää. 

Annetaan läheiselle hetken huomio, aika ja kysytään mitä kuuluu ja kuunnellaan vastaus. Tuntemattomien ihmistenkin kanssa voi vaihtaa sanoja, kassalla toivottaa "hyvää päivänjatkoa", kiittää jos tilaisuus on. Ei me mennä rikki jos puhutaan, päinvastoin voidaan olla hyväksi ja avuksi toiselle ja toisen mielelle.

Kenenkään ei tarvitse olla yksin.

Kun aika on

Aika tuo aina niin mielenkiintoinen asia, joka oikealla hetkellä kuluu liian nopeaan ja väärällä hetkellä ei meinaa kulua ollenkaan.

Moni ihminen sanoo/puhuu, että ei ole aikaa tehdä jotain tai tehdään sitten kun on aikaa. Varsinkin pienten lasten kanssa kuulee usein "ei nyt ole aikaa" lausahduksen. Vaikka toisaalta kokoajanhan on ns aikaa, koska aikahan kuluu kokoajan. Tekee jotain tai ei.

Mutta ei nyt aleta hiuksia halkoa. Usein tuntuu, että aika sotii ja taistelee meitä ihmisiä vastaan. Kuten Joskus joku vanhempi herra sanoi "Eilinen on muistoja, huominen on haaveita, tämä hetki tässä ja nyt on todellista".

Juuri nuo kaksi tekijää saattavat olla syy siihen että ei mukamas ole aikaa. Tottakai pitää hoitaa arjen velvoitteet ja ns pakolliset asiat. Mutta jokaisessa päivässä kyllä jää sitä ns luppoaikaakin. Vaikka kuinka hektistä elämää eläisi.

Täytyisi vaan ihmisen osata pysähtyä kun siihen tulee mahdollisuus ja nauttia siitä kun aikaa on, edes se hetki. Etenkin lasten kanssa eläessä ja miksei ilmankin niin jokainen hetki on tärkeä ja pieni hetkikin voi olla suuri seikkailu.

Ei ole väärin muistella menneitä tai haaveilla tulevasta, Kunhan muistaa tämän hetken. Ottaa siitä kaiken irti mitä on kullakin hetkellä elämässä. Aikaa tulee ja menee kyllä, mutta me ihmiset ei olla ikuisia täällä kukaan.

Varsinkin nyt kun on kesä "lyhyt ja vähäluminen" niin nautitaan siitä, ollaan rakkaiden ihmisten kanssa, kerrotaan läheisille mitä he merkitsevät ja Eletään.

Aika aikaansa kutakin sanos pässi kun päätä vietiin.

Miesten mielenterveyden kuukausi

Nykymaailmassa ihmisiä ja heillä huolia sekä ongelmia on laidasta laitaan. Enkä tarkoita sitä etteikö ennen noin olisi ollut, mutta nykyään asiat tuodaan kärkkäämmin ja helpommin esille. Varsinkin, kun kanavia asioiden esilletuomiseen on somen muodossa paljon enemmän kuin mitä "vanhaan hyvään aikaan" oli. Ja noista esille tuotavista asioista huomaa helposti sen, että ongelmat ja epäkohdat nostetaan helpommin esiin ja mielipiteet, jotka sitten ihmisten lisäksi riitelevät keskenään syötevirrassa. 

On kuitenkin yksi asia, josta ei ihan hirveästi puhuta tai nosteta pöydälle. Joka lienee asianosaisten opituista tavoista sekä kuvasta jollainen kyseisten ihmisten tulee antaa itsestään ja kuinka toimia yhteiskunnassa. Nimittäin miesten mielenterveysongelmat. Tuo kenttä/nuo asiat helposti ns. painetaan villaisella eikä miehet isommin jaksa saati halua pitää asioistaan ja ongelmistaan meteliä. Poikkeuksia lukuun ottamatta tietenkin.

Omassa nuoruudessa ja aikana jolloin itse kasvoi ei suuremmin nostettu esiin sitä, että miehet voi puhua tunteistaan ja on ihan hyväksyttävää olla heikko (ja myöntää se). Asioita niin hyviä kuin niitä huonojakin tapahtui eikä niihin sen suuremmin kiinnitetty huomioita tai keskusteltu niistä. Saati sitten hakeuduttu avun piiriin. 

Miehen tuli olla kova ja kestää kaikki asiat mitä eteen tuli oli sitten tilanne millainen hyvänsä. "pojat on poikia" sanottiin ja elämä jatkui. Surulle ja murheelle oli hetkensä ja aikansa arjessa, mutta ei sitä käsitelty tai käyty läpi. Lähinnä itse muistaa sen, että kun tapahtui jotain ikävää/mahdollisesti traumaattista niin korvattiin paha olo ja ikävä tunne jollain täytteellä ja kivalla jutulla painaen ikävä asia syvälle mielen sopukoihin ja takaraivoon.

Lieneekö nuo syyt niitä miksi tuntuu nykymaailmassa siltä, että ainakin oma sukupolveni maksaa kovaa hintaa mielenterveyden asioiden suhteen mitä miehiin tulee. Toki aiemmat sukupolvet ja miksei uudemmatkin ongelmien kanssa panivat. Ja kuten sanottua niin miehen malli tai kuva siitä millainen miehen tulee ja pitää olla ei ole suuremmin muuttunut ajan saatossa. Edelleen meidän miesten tulee olla se vankkumaton peruskallio ja kestää tulee mitä vaan, ainakin siltä tuntuu.

Ja nyt kun vietetään miesten mielenterveyden kuukautta kansainvälisesti niin ei voi enempää korostaa sitä miten tärkeää on huolehtia omasta mielenterveydestä. Olla rohkea ja myöntää olevansa heikko ja hakea apua jos sitä tarvitsee, vaikka avun piiriin hakeutuminen ja pääseminen usein kovin vaikeaa on. Ei kenenkään kuulu olla yksin asioidensa kanssa. Koska asioiden painaminen sivuun/takaraivon sopukoihin kostautuu ja saattaa eskaloitua sillä kaikkein ikävimmällä tavalla kuten tilastotkin osoittavat. 

Otanta vain miesten tekemistä itsemurhista (WHO):

noin 520 000 miesten itsemurhaa vuosittain

noin 70% kaikista itsemurhista miesten tekemiä

noin 1440 miesten itsemurhaa päivässä

noin 60 miesten itsemurhaa tunnissa

Lyhyellä matematiikalla 1 miehen tekemä itsemurha sekunnissa.

Ei siis jätetä "veljiä" yksin. Ollaan olemassa toisia varten ja osoitetaan se tekemällä itsensä näkyväksi toisille. Kysytään mitä kuuluu, eikä vaan ohiteta vastausta vaan pysähdytään ja kuunnellaan mitä toiselle oikeasti kuuluu. "Mitä kuuluu" kun ei ole vain totuttu täytekysymys kohdattaessa. Toisille se saattaa olla valtavan suuri mahdollisuus kertoa miltä tuntuu ja mitä oikeasti kuuluu.

Ketään ei ole luotu olemaan ja elämään asioidensa kanssa yksin! Vaikka joskus on vaikeaa ja elämä tuntuu musertavan alleen niin on hyvä muistaa kuten olen jo sanonut "on vahvuutta myöntää heikkoutensa". Puhutaan asioista, tehdään asioita yhdessä, ei jätetä ketään yksin, pidetään yhteyttä kavereihin ja ystäviin (vaikka edellisestä kerrasta olisi aikaa). Me voimme itse vaikuttaa siihen miten me ja kanssaeläjämme voivat.

Hyvää miesten mielenterveyden kuukautta!

Yksinkö?

Pienen ihmisen pientä suurta pohdintaan näin viikon alkuun.

Ihminen voi ihan jokapäiväisessä elämässä kerran jos toisenkin ja miksi sitten ei kolmannenkin pysähtyä miettimään montaa erinäistä asiaa. Mutta kuitenkin yksi on sellainen mikä ymmärtääkseni on nyky-yhteiskunnassa nostanut päätään. Tyhjä tunne valtaa ihmisen mielen, kun pysähtyessään tajuaa, että ei ole jokapäiväisessä elämässä välttämättä edes yhtä ihmistä, jonka kanssa voisi puhua tai keskustella asioista. Huolimatta sosiaalisesta mediasta ja erinäisistä yhteydenpito sovellutuksista. 

Tokihan ihmisellä saattaa olla ja onkin kavereita sekä tuttuja. Mutta noilla ihmisillä on omat ympyränsä, asiat hoidettavana, rutiinit sekä "omat" ihmiset ympärillä joiden kanssa vuorovaikuttaa. Lisäkis on ryhmävistit ja erinäiset viestiryhmät sekä suosikki ihminen jolle ASAP infotaan jos jotain tapahtuu. Tuo tilanne ja olotila entisestään korostuu jos sattuu olemaan kavereihin pidempi välimatka ja etäisyys kartalla huomattavan pitkä. 

Tuosta jää sitten jäljelle se yksi ihminen sinä tai minä, ihan kuka vaan. Katsomassa puhelintaan useita kertoja päivän aikana. Odottamassa sitä yhtä viestiä tai viestin merkkiääntä, jota ei välttämättä koskaan tai ainakaan päivän aikana tule. Vaikka itse olisit ensin laittanut viesti.

Ihminen voi olla kyllä osa porukkaa tai joukkoa kuten harrastusryhmä tai työyhteisö. Mutta oikeasti/kunnolla ei ole osa niitä tai vastaavasti kuulu syvällisemmin niihin. Helposti tulee sellainen tunne kuin katselisi muiden ihmisten elämää ollen itse ulkopuolinen tekijä. Ja tuon ulkopuolisen tekijän huomaaminen muiden toimesta siellä jossain taustalla on "työlästä".

Tuollaisen kokeminen saa ihmisen tuntemaan itsensä todella pieneksi lähes mitättömäksi. Ja alkaa nopeastikin pohtimaan omaa merkityksellisyyttään muiden ihmisten silmissä ja arjessa. Saattaa mieleen hiipiä jopa ajatus siitä, että jos itse seuraavan tai miksi ei tänäkin päivänä katoasi niin muuttaisiko se mitään kenenkään elämässä tai seuraisiko siitä mitään. 

Kenenkään ihmisen ei tulisi joutua miettimään tuollaisia saati kokemaan tuollaisia asioita elämässään. Aina elämä ja oleminen ole helppoa tai kivaa, mutta ei ylitsepääsemätöntäkään. Jokainen ihminen tarvitsee elämäänsä muita ihmisiä joiden kanssa vuorovaikuttaa, vaikka kuinka olisi itsenäinen. Toiset sitä osaa hakea, mutta osalle se haastavampaa on. Muistetaan siis arjessa huomioida ja huomata myös muita kuin vain itseään. Ihan vaikka vaan kysymällä se pieni suuri kysymys: Mitä kuuluu?

Kodin vanki

Koti tuo monen ihmisen turvapaikka ja rauhan tyyssija, jossa on helppo sekä hyvä olla. Kuulostaa ihanalta ajatukselta ja monelle ihan käytännönkin asiana tuo. Mutta on olemassa myös niitä ihmisiä, joille kodista tulee iso mörkö, joka haastaa psyykkistä sekä fyysistä toimintakykyä. Nuo haasteet ja vaikeudet saattavat monen ihmisen latistaa alleen, varsinkin kun nykypäivänä mielenterveysongelmien määrä kasvussa ja tarjolla olevan avun tarjonta ei todellakaan kohtaa vallitsevaa jatkuvasti kasvavaa kysyntää.

Monessa tapauksessa mitä enemmän ihminen aikaa kotonaan viettää sieltä lainkaan poistumatta, sitä vähemmän hän enää haluaa sieltä poistua. Eikä tuo poistuminen enää lainkaan ole pidemmän ajan kuluttua niin helppoa kuin aikaisemmin. Lisäksi mitä pidempään neljän seinän sisällä ihminen aikaa viettää sitä vaikeammaksi ylipäätään muuttuu normaalien arjen asioiden sekä askareiden hoitaminen/tekeminen. Eikä lopulta enää halua edes aloittaa mitään asioita tai askareita. Helvetillinen noidankehä siis.

Pitkässä juoksussa pienenä lepäilynä alkanut "lepäily" muuttaa muotoaan ja  todellisuudessa ihmisen elämä valuu hiljalleen ohi ja hukkaan. Tuossa tilanteessa ihminen ajautuu loppuviimein siihen pisteeseen, että ei enää oikeasti halua mitään tehdä. Tätä edellä kuvailtua tilaa tietoviisaat ihmiset kutsuvat ajatusten märehtimiseksi = negatiiviset asiat pyörivät taukoamatta mielessä ilman minkäänlaista hyötysuhdetta.

Ihmisen mieli siis kotiin jumituttuaan toimii ja pyörii ja ajatukset kulkee. Ajatukset kuten sanottua negatiivissävytteisiä: ollaan huolissaan tulevasta ajasta, ollaan totaalisen väsyneitä ja loppu vallitsevaan nykyhetkeen tai sitten murehditaan ja stressataan tulevaa. 

Noiden ajatusten jyllätessä mielessä ja neljän seinän ympäröimänä ihan pieni arkinen kävelylenkkikin on ja tuntuu aivan mahdottomalta. Jopa niinkin arkinen asia kuin hampaiden peseminen saattaa nopeasti muodostua liian haastavaksi ja vaikeaksi asiaksi, johon ei todellakaan energiaa ole. Monesti ihminen hienosti itselleen vakuuttelee ja sanoo, että hoitaa asioita kuten suihkussa käyminen ja syöminen. Mutta todellisuudessa neljän seinän vanki makaa kippurassa sohvalla tai sitten kääriytyneenä peittoon skrollaa puhelinta. 

Edellä mainitussa tilassa oleva ihminen ei siis ole sinällään laiska. Vaan hermostossa on tila, joka on selvitymismoodi. Pitkittyessään tuo tila ja noidankehän pysyminen vaikuttaa ihmiseen niin, että entiseen "normaaliin" elämään ja arkeen palaaminen on lähinnä mahdottomuus eikä edes haavekuva enää. Saati se, että kykenisi hoitamaan niitä pieni arjen asioita. 

Kuten jo kirjoitin laiskuudesta ei ole kyse vaan ihminen on psyykkisesti ja mieleltään väsynyt ja joissain tapauksissa aivan loppu. Ahdistuksesta kun tulee uusi normaali niin ihmisen toipuminen tai paranemisprosessikaan ei tunnu hyvältä ja vaikuttaa mahdottomalta.

Ei kukaan halua olla yksin ja mielenterveyden ongelmat ovat asia, joka monet kaataa. Pidetään huoli lähimmäisistämme ja rakkaistamme, osallistetaan tekemiseen ja haetaan vaikka toinen ulos. Ei aina kannata tyytyä siihen, kun toinen sanoo jatkuvasti "kaikki ok". 

Ohi kiitävä lapsuusaika

Lasten kanssa eläminen, oleminen ja kasvattaminen on kertakaikkisen ihmeellistä sekä monimuotoista. Kuten asiasta aiemminkin olen jo kirjoittanut. Jokainen päivä ja hetki näissä päivissä on omanlaisensa ja pienetkin hetket voi olla suuria seikkailuja. Aina ei ole helppoa, mutta ei sen kuulukaan olla. Onhan kyse kuitenkin siitä, että kasvatat pientä ihmisen taimea oppimaan ja tekemään asioita oikealla tavalla. Jokainen kuitenkin on oma yksilönsä ja toimii sekä oppii asioita eri tavalla, näin kahden lapsen isänä kokemuksesta voin sanoa. 

Mutta harvoin oikeasti pysähtyy miettimään sitä asiaa, että aika niin päivät, kuukaudet kuin vuodetkin menevät hirmuista vauhtia. Ja jokainen hetki/tapahtuma on ainutlaatuinen, eikä niitä tule vain ohittaa.

Tottakai lapsen syntymä on ainutlaatuinen ja ihmeellinen tapahtuma, joka mullistaa maailman eikä sen merkitys vähene tippaakaan, vaikka lapsia useampi tulisi. Se ensimmäinen huudahdus, jonka lapsi päästää on jotain niin ihmeellistä ja ensimmäisen kerran kun lapsen syliin saa niin siinä maailma muuttuu. Seuraava ohikiitävä hetki on ensimmäinen syntymäpäivä, joka tosiaan vain kerran tulee eikä sitä takaisin saa, kuten muutkin hetket, joita ensimmäisen kerran lapsen kanssa kokee.

Ja lapsi ikänsä puolesta lapsi on vain kahdeksantoista vuoden ajan, eli on vain kahdeksantoista kesää, jotka saat lapsen kanssa viettää ja ottaa niistä ikätasoisesti kaikki mahdollinen irti. Ja jouluja jolloin voit olla joulupukki tai ylipäätään joulupukkiin uskotaan tulee noin kymmenen, eikä näistäkään yksikään ole samanlainen. 

Pieni ihminen oppii vain kerran ajamaan pyörällä, joka todella iso hetki pienen ihmisen elämässä on ja avaa uusia ovia liikkumiseen. Kuten sekin, kun lapsi oppii sanomaan ja puhumaan sanoja/lauseita "oikealla" tavalla ilman sanavirheitä, jotka eivät todellakaan virheitä ole vaan tekevät lapsen kielestä ihanan ainutlaatuisen. Ja mitä puhumiseen tulee niin vain yhden kerran tulee ensimmäinen kerta, kun kuulet pienen ihmisen sanovan sinulle Rakastan Sinua.

Sitten on myöhäisemmän lapsuuden merkkipaalut, kuten vain kerran olevat mahdolliset rippijuhlat ja peruskoulun päättyminen, jonka jälkeen otetaan ne ensimmäiset askeleet kohti aikuisuutta valitessaan opiskelupaikkaa. Mikä kuitenkin omasta mielestä merkityksellistä niin sinulla on yksi mahdollisuus näyttää lapsella millainen on rakkaudellinen koti ja rakastava vanhempi, joka on olemassa lasta varten. Kaiken kun voi yhdellä teolla pienen silmillä rikkoa.

Joskus lapsen kasvatuksessa ja vanhemmuudessa päivät ja jopa hetket saattavat tuntua todella pitkiltä ja toistavat itseään useaan kertaan. Vuodet kuten jo kirjoitin niin menee kuitenkin todella nopeasti, niin ettei aina edes ymmärrä mihin aika menee. Ja kun tuon äärelle pysähtyy voi olla jo monen asian suhteen "myöhäistä".

Tämä teksti ja pohdinta ylipäätään on ihan vain muistutukseksi itselleni ja myös muille siitä, että elää hetkessä lapsen kanssa(miksei muutenkin). Ottaa kaikki mahdollinen irti ihan kaikesta tekemisestä ja olemisesta, pienelle ihmiselle, kun olet koko maailma hetken aikaa ainakin. 

Jossain kohtaa näitä hetkiä ei enää tule tai ole. Eikä niitä saa takaisin, vaikka kuinka tahtoisi. Ja jos "virheitä" tehnyt niin niiden korjaaminen voi olla haastavaa, kuten rypistynyt paperi, sitä vaikea suoraksi enää saada. 

Ollaan siis täysillä mukana jokaisessa hetkessä jonka vanhempana koemme lapsen kanssa. Vuosien päästä voi sitten yhdessä lapsen kanssa muistella miten kivaa oli ja mitä teitte yhdessä. Ja lapsen kanssa vietetyt päivät ovat niitä elämän tärkeimpiä päiviä. On sitten lähivanhempi tai etävanhempi.

Apua vailla

Moni ihminen nykypäivänä painii erinäisten ongelmien sekä haasteiden kanssa. Toisten kohdalla haasteet vievät voiton ja ihminen lamaantuu niiden alle. Eikä tuossa tilanteessa ole kysymys siitä, että ei hakisi apua vaan, kun sitä ei yksinkertaisesti saa. Vaikka ympärillä olisi paljon ihmisiä ja osa heistä sanoisi välittävänsä niin ei apu ole aina saatavilla. Sinällään surullista, kun moni ihminen lähimmäisiinsä luottaa ja olettaa saavansa apua elämän haasteiden edessä. 

Apua ei kuitenkaan kannata pitää itsestäänselvyytenä, koska silloin unohtaa itse hyvin helposti sen kuinka toimia hädän hetkellä ja jää toimettomaksi vaan odottamaan apua, kun kohtaa ongelmia. Tuollainen toimettomuuden tila ei nyky-yhteiskunnassa ole mitenkään kummallinen, koska moni ihminen on tottunut saamaan asioita kuin Manu illallisen. Kasvatuksestahan tuo kaikki lähtee, mutta voinee jokainen itsekin opetella ja harjoitella asioita sekä toimimista.

Kuten kirjoitinkin jo niin ihminen, kun kohtaa haasteita elämässään niin voi olla vaikea apua pyytää. Tässä ilmiössä ei kuitenkaan ole kyse itsenäisyydestä tai siitä, että olisi jotenkin super ihminen. Moni apua pyytämätön ihminen vaan yksinkertaisesti väsyy siihen, että saa odottaa apua liian kauan. Ja lopulta sitten sitä apua ei tule ollenkaan. 

Sitä vaan lopulta tajuaa (niin surullista kuin se onkin), että joissain elämän kohdissa ihminen vaan on ja tulee olla itsekseen ja omillaan. Pyynnöistä huolimatta sitä vaan saa taistella yksin omat taistelut ja muille kelpaa vain silloin, kun on hauskaa ja kivaa. Aivot ihmisellä pitkässä juoksussa ja usean kerran pettymyksen jälkeen muovautuu ja kehittyy niin, että oikeasti opit aina toimimaan itse. Avun pyytämisen korvikkeeksi ihmisen mieli ja aivot treenaavat itsensä sellaiseen toimintamoodiin, että oikeasti yksin on parempi.

Sitten kun aikaa kuluu saattaa saadakin yhtäkkiä apua ja avuntarjouksia toisen havaittua ihmisen painivan ongelmien kanssa. Mutta tuossa kohtaa treenin vaikutuksesta avun saaminen saati vastaanottaminen tuntuu epämiellyttävältä ja hankalalta. Tuo ei ole siksi, että yksin olisit jotenkin super vahva ja voittamaton, vaan olet oppinut, että muiden avusta riippuvaisena oleminen ei ole turvallista. 

Olethan itse selvittänyt aiemmatkin haasteet elämässäsi niin miksi nyt sitten tarvitsisit apua. Tuo on kysymys, joka mielessä pyörii.

Ei päästetä ketään lähimmäistämme tuohon pisteeseen. Ollaan toisiamme varten ja saatavilla, kun joku oikeasti apua tarvitsee. Sen pienen Mitä kuuluu- kysymyksen kysyminen ei paljon vaadi. Eikä sekään, että odottaa vastausta ja kuuntelee mitä toiselle oikeasti kuuluu. 

Yhdessä me ollaan vahvempia, vaikka pitkän kaavan kautta asioista ehkä selviää yksinkin.

Rentoutuisiko

Osa meistä ihmisistä ei kykene rentoutumaan edes niissä rauhallisimmissa ja tyynimmissä hetkissä joita elämä välillä tarjoilee. Tämä ei ole sitä, että he eivät haluaisi rentoutua. Vaan tällaisten ihmisten aivot yksinkertaisesti eivät tiedä kuinka rentoutua. Tuota tilaa kutsutaan kirjanoppineiden ja tietomiesten kesken hermoston säätelyhäiriöksi.

Edellä mainittu tila kehittyy ihmiselle, kun kaaoksen tilasta mielessä tulee se uusi normaali ja ns. perusrytmi. Kun vietät pitkiä aikoja joissain tapauksissa jopa vuosia jatkuvassa selviytymisitilassa, kovaäänisen huudon, toistuvan hylkäämisen tunteen, kotrolloinnin ympäröimänä ihmisen keho lopettaa rauhaan ja rauhallisuuteen luottamisen.

Tuossa kyseisessä moodissa ihmisen aivojen osa pysyy jatkuvassa pitkäkestoisessa hälytystilassa skannaten jatkuvasti ympäriltä vaaraa tai uhkaa, joka todellisuudessa ei ole olemassa.  Ihmisen sympaattinen hermosto eli taistele tai pakene hermosto/hermoston toiminta ei koskaan ole off-tilassa. Tuosta seuraa se, että ihmisen rauhoittava hermosto toimii turhaan ja tulee ns. huteja rauhoittamisen suhteen, koska ei ole todellista uhkaa tai rauhoitettavaa tilaa.

Elikkäs vaikka mikään asia ihmisellä ei todellisuudessa olisi huonosti sydän saattaa hakata ja olla ylikierroksilla, rintakehää kiristää (kuin siinä olisi vanne) ja ajatukset harhailee missä sattuu. Tuosta tilasta johtuen ihmisen mieli alkaa väistämättä ns. sabotoida rauhallisia hetkiä, joita kokee. Seurauksena työntää tajuamattaan ne hyvät sekä turvalliset ihmiset pois läheltä, etsii ja löytääkin virheitä asioista jotka "tuntuvat liian hyvältä".

Tuo mielen toimintamalli pohjautuu siihen, että ihmisen mieli pitkässä juoksussa oppii alitajuisesti sen, että välteltävä rauhallinen onnellisuuden hetki/aika on vain sekunnin päässä seuraavasta isosta räjähdyksestä. Kyse ei millään muotoa ole ahdistuksesta tai ahdistuneisuudesta vaan juurikin trauman muovaamasta ihmisen hermostosta, joka on vuosien saatossa oppinut, että kaaos on hyväksi ja rauha sekä rauhallisuus on varoitusmerkki.

Jos tuollaisen tilan itsessään tai jossain läheisessään tunnistaa ei tarvitse olla huolissaan. Koska tuosta toimintamallista voi oppia ja kehittyä pois. Ei kuitenkaan pidä olettaa että "paranemisprosessi" tuntuisi alusta asti ilon riemuvoitolta. Hyvin pitkälti se tuntuu epämukavuudelta, tylsistymiseltä tai rauhattomuudelta. Tuo vain ja ainoastaan siksi, että prosessissa keho koittaa oppia pois siitä yhdestä ainoasta oikeasta toimintamallista jonka on tiennyt.

Ihminen ei tuossakaan tilassa ole lopullisesti rikki. Vaatii vaan huomattavan määrän päivityksiä ja toimi kehittyäkseen "normaaliksi".

Kokemuksesta vain kerron.

Taikauskoako

Ihmisillä on olemassa monenlaisia uskomuksia ja taikauskoasioita liittyen hyvään ja huonoon onneen. Nykypäivänä nuo vanhat uskomukset tuntuvat valitettavasti olevan katoavaa luonnonvaraa. 

Toiset ihmiset kuitenkin visusti pitävät vanhoista uskomuksista kiinni ja kertovat niistä tuleville sukupolville. Ei sillä, että noudattaisivat taikauskon asioita välttämättä, mutta vaalivat kuitenkin vanhaa kansanperinnettä.

Sitten on niitä ihmisiä, jotka menevät pitkin seinä, kun esim. on perjantai 13, joka on "epäonnenpäivä". Saati sitten muiden uskomusten suhteen, joista muutaman ajattelin hiukan avata seuraavaksi.

• 13 perjantai: ns. epäonen päivä, koska vanhan uskomuksen mukaan perjantai on epäonnen päivä ja 13 epäonnen luku. Ja kun ne yhdistää ei voi tulla kuin ultimaattista epäonnea.
• Suola kaatuu pöydälle: ennenmuinoin suola oli arvokasta ja sen haaskaaminen oli kiellettyä/pahasta. Niin jos suola kaatuu tietää se huonoa onnea.
• Tikapuiden alta kävely: tikkaat seinän kanssa muodostavat kolmion, joka ilmentää pyhää kolminaisuutta eikä sitä saa rikkoa kävelemällä läpi. Kolmio egyptissä jumalainen muoto ja joissain uskossa kirottu tila, johon ei saa mennä. Noista syistää tuottaisi huonoa onnea.
• Peilin rikkoutuminen: sielu rikkoutuu, koska peilistä näkee itsensä. Sielun uusiutuminen kestää 7vuotta, jonka huono onni kestää.
• Musta kissa: joissain uskoissa kissa paholaisen välikappale maailmassa. Jos musta kissa ylittää tien tulee huonoa onnea.
• Sateenvarjo auki sisällä: juuret egyptissä, jossa auringolta suojaavia varjoja ei saanut avata sisällä. Muutoin tuli huonoa onnea.

Siinä tosiaan vain pari itsellä muistissa olevaa, mutta kyllä jos noitakin noudattaisi niin ei välttämättä ihan kauheasti hyvää onnea olisi. Ja voihan uskomusten mukaan noista edellämainituista "pelastua" tekemällä jonkin vastatoimen.

Jokainen ihminen on erilainen, kuten aiemmin kirjoitin ja kuten mielipiteidenkin suhteen saa kukin vaalia millaista esim. taikauskoa hyvänsä. Pukea esim saman jalan sukka aina ensin ja sitten toinen. 

Ei nuo uskomukset ketään satuta tai tee kenestäkään huonompaa saati parempaa ihmistä. Omasta mielestäni vaan hyvä, että vanhat uskomukset ja tarinat kulkee vielä nykypäivänä mukana.

Toivotan siis ihan vaan hyvää perjantaita, mutta ollaan silti varovaisia...jos vaikka olisikin epäonnea mukana päivässä.

Mielipideasioita

Tässä maassa ja koko maailmassa on miljardeja ihmisiä, jotka kaikki ovat yksilöitä ja erilaisia, kun peilataan toisiin. Eikä kahta samanmoista pulliaista palloile tällä pallolla, vaikka moni siihen pyrkiikin tehden esim. kauneusoperaatioita. Ulkoisten seikkojen lisäksi ihmiset eroavat toisistaan mielipiteiden, vakaumusten sekä asenteen kautta. Noissa seikoissa tosin monien kanssa yhtäläisyyksiä, jotka mahdollistavat erinäisten ryhmien ja joukkojen muodostumisen.

Tuolla lahoamispisteessä olevalla aasinsillalla hypätään erilaisuuden maailmaan ja siihen miten nykymaailmassa painostetaan ja tuputetaan omaa agendaa ja "samanlaisuutta". Omassa nuoruudessa, kun ei ainakaan niin näkyvästi ollut tämän ajan malliin ryhmittymien agendan ajamista. Ehkä koulumaailmasta huonona esimerkkinä tuputtamisesta tulee mieleen tupakkajengit, jotka "värväsi" jäseniä: "tuu röökille niin hengataan ja oot kova jätkä, näin kuuluu tehdä". 

Ylipäätään 90-luvulla nuoruutta eläneenä muistan miten sai ja jopa kuului olla erilainen. Sai sanoa oman mielipiteensä asioista ja esim. vitsailla asioista ilman, että olisi pelko persiissä siitä että joku nyt pahoittaa mielensä ja nostaa äläkän. Ihmiset suurin piirtein seisoivat sanojensa takana ja tekivät sen mitä sanoivat, verrattuna nykypäivän sanahelinään ilman tekoja.

Tässä ajassa miettiessä noi "tupakkajengit" on tullut mukaan aikuisten maailmaan eri agendojen ja teemojen sekä uskomusten muodossa. Tai noh tuo on oma mielipiteeni, mutta kuitenkin. Kuten jo sanottua jokaisella ihmisellä on mielipiteitä asioista, mutta moni jättää äänensä käyttämättä ja vakasta kannen kiinni ollen hiljaa. Peläten sitä, että joku kuitenkin vaientaa heidät tai pahoittaa mielensä siitä mitä sanoo tai on mieltä.

Sitten nämä "tupakkajengit" huusaa ja häärää omia asioitaan julistaen oikeanlaista toimintamallia ihan yllin kyllin. On juhlia, kulkueita, teemaviikkoja jopa kuukausia, jolloin kaikki tulee olla kuten tietty taho haluaa. Muuna aikana sitten nämä tehot sitten älähtää nostaen metelin jos joku "uskaltaa" olla heitä vastaan tai sanoa oman mielipiteensä.

Pitkässä juoksussa turmiollista tuollainen toiminta ja "tupakkajengien" ajama agenda hukkuu/on hukkunut, eikä enää välitetä niin paljon siitä mitä asiaa on ajettu kunhan vaan päästään sanomaan asioista ja pahoittamaan mielensä korkeallakin taholla yhteiskunnassa. Eihän tuo nyt kai sentään ole alunalkaen ollut tarkoitus, tai mistä minä tiedän kunhan mietin.

On sitten olemassa ihmisiä ja muita ryhmittymiä, jotka uskaltavat tuoda oman äänensä kuuluviin sanoen mielipiteensä. Eikä alistu siihen mitä muut ihmiset tahoillaan haluavat. Toki lokaa tulee niskaan ja nyky termein maalitetaan sekä canceloidaan, vain mikä se termi ikinä onkaan. 

Jokaisen tulisi saada olla omaa mieltään asioista eikä elää siinä pelossa, että nyt jos sanon näin tai olen tätä mieltä niin joku suuttuu tai vetää herneen nenään. Mielipiteiden erilaisuus kun on suuri rikkaus ja kuten itse aina sanon "jokaisella oma mielipide ja parhaat keskustelut saa eri mielipiteiden välillä". Ollaan siis rohkeasti omaa mieltä, ei siis aina eri mieltä ja edustetaan sekä eletään sen mukaan mikä on oma uskomus/vakaumus.

Enkä nyt millään muotoa tarkoita tätä tekstiä jollekin tietylle ryhmittymälle, vaan ylipäätään kaikille mielipide asioille ja ryhmille. Noussut vaan viime aikoina tietty teema ja ryhmittymä mediasta pinnalle. Siitä aihe tekstiin. Kiitos ja anteeksi jos joku mielien pahoittaa.

Pukeutumiskysymyksiä

 Jokapäiväisessä elämässä ihminen tekee monenlaisia päätöksiä, jotka tavalla tai toisella vaikuttavat elämään. Kaikki ei kuitenkaan mittakaavaltaan suuria ole ja vaikutuksetkin pinenlaisia. Uhrataanpa siis hetki pienoinen pukeutumiskysymyksille ja mitä ne saattaa ihmisestä kertoa enemmän kuin mitä ulospäin näkyy.

Jos joku ihminen usein pukeutuu mustaan vaatetukseen kyse ei kaikissa tapauksissa ole muodin seuraamisesta tai tyylikkyydestä. Kyseessä saattaa olla se, että mielesi haluaa kertoa asioita ja puhuu täten vaatetuksesi kautta. Ei siis ihan yksinkertainen/yksioikoinen juttu ole pukeutuminen ja vaatteiden valinta. Varsinkin, kun noita valintoja tekee tiedostamattaan tai niihin enempää syventymättä.

Värinä musta on voiman, kontrollin sekä tunnesuojelun väri. Kirjanoppineet puolestaan tahtovat sanoa, että mustaan pukeutuvat ihmiset eivät ole kylmiä ja etäisiä ihmisiä. Mitä tulee muiden kanssa toimimiseen ja vuorovaikutukseen. Mustaan pukeutuvat ihmiset ovat omaa rauhaansa suojelevia ja sitä rauhaa arvostavia.

Tuollaiset ihmiset ovat oppineet pysymään ulkokuoreltaan rauhallisina silloinkin, kun pään sisällä on hirveä hulabaloo ja meteli. Nuo ihmiset eivät pukeutumisellaan halua huomiota vaan päinvastoin he haluavat suojaa/suojelua. Musta väri on heidän niin kutsuttu suojakilpi.

Tuo kilpi suojaa jatkuvalta kaaokselta, pitää tunteet ja tunneilmaisun kurissa/järjestyksessä ja auttaa navigoimaan elämän tuulissa ilman, että se näkyy ulospäin muille kanssakulkijoille. Värin tuoman tyynen ulkokuoren alla on ihmisen herkkyys, tunteiden syvyys ja sisäinen voima. 

Ihmiset, jotka rakastavat mustaa väriä pukeutumisessaan tuntevat kaiken todella vahvasti ja syvästi. Kuitenkin valitsevat hiljaisuuden mieluummin kuin draaman, jota tunnemyrskyt aiheuttaa. Nuo ihmiset vaatetuksellaan viestittävät tyyneyttä sekä rauhallisuutta, mieluummin kuin kertoisivat tunteistaan sekä asioistaan muille ihmisille, jotka eivät kuitenkaan ymmärtäisi.

Mustan vaatteen/vaatteiden pitäminen ei kaikissa tapauksissa kerro pimeydestä tai synkkyydestä. Mutta mustan värin käyttäminen kertoo vakaudesta ja halusta sen ylläpitämiseen tässä hullunkurisessa maailmassa, joka on jatkuvassa turbulenssissa ja muutoksessa. Aivosi siis valitessaan mustan vaatteen haluavat kertoa tarvitsevansa: rauhaa, hiljaisuutta sekä tasaisuutta ja kontrollia asioista.

Ja tuossa vaan oli yksi vaivainen väri. Ei siis todellakaan ole yksisellitteistä vaatteet ja väripaletti niiden ympärillä. Pukeutumiskysymykset on mielen kysymyksiä.

Suuret pienet sanat

Puhekieli on täynnä jos jonkinmoisia sanoja sekä sanontoja ja lisää tulee kovaa vauhtia kun nuorisolaiset uusia keksii. Näin keski-ikäisenä ei nuorten puhekieltä enää ymmärrä ja on tippunut itse kärryiltä jääden tylysti asemalle.

Sanotuilla sanoilla ja tuotetulla puhella on monenmoisia vaikutuksia. Helposti saattaa huomaamattaan loukata toista ihmistä sitä tarkoittamatta. Päinvastaisesti kivat ja mukavat sanat tuovat hyvän mielen niiden kohteelle. Joskus vaan jotkut tietyt pienet, mutta niin suuret sanat loistavat poissaolollaan tai unohtuvat.

Itselleni ja varmasti monelle muullekin tuollaisia pieniäsuuria tärkeitä sanoja ihan arjessa ovat KIITOS ja ANTEEKSI sekä HYVÄÄ PÄIVÄNJATKOA. Noita kuten jo mainitsin kuulee nykyään aivan liian harvoin. Ei sillä että liika anteeksipyytely olisi hyvä asia, koska tuolloin sana menettää merkityksen ja siitä tulee tapa/tavan vuoksi käytetty.

Mene ja tiedä onko noiden sanojen vähyys seurausta kasvatuksesta ja ajan muutoksessa. Nykypäivänä, kun ei isommin tuntemattomien kanssa vuorovaikutusta vaan ollaan omassa kuplassa kuulokkeet päässä tai ilman. On kuitenkin kohteliasta ja hyvien tapojen mukaista kiittää jos joku esim ovea pitää auki. 

Eikä noiden sanojen sanominen mitään maksa tai ketään riko. Päinvastoin saattavat pelastaa/piristää toisen päivää ja olla avaus vaikka keskustelulle. Jollaiseen itse olen useasti törmännyt, kun olen "kiitos" lausunut, josta seurannut vastakommentti ja siitä pieni ah niin harvinainen keskustelu.

Jos kaikki tai ainakin moni koittaisi arjessa toimiessaan: tervehtiä bussikuskia, kiittää kun siihen aihetta ja toivottaa hyvät päivänjatkot esim kaupassa niin voi itsellekin hyvä mieli tulla, kun näkee toisen ihmisen reaktion. 

Ei muuta, kun rohkeasti kokeilemaan ja toteamaan, että ei se niin vaikeaa ole eikä ketään vahingoita.

Kiitos ja hyvää päivänjatkoa 

Eksistenssikriisi

Eksistenssikriisi on jokaisen ihmisen sisäinen kamppailu oman elämän tarkoituksesta, vapaudesta olla sekä elää niin kuin elää ja oman olemassaolon merkityksestä. Jokainen ihminen yksilönä siis luo omat merkityksensä ja tuo aiheuttaa puolestaan ahdistusta sekä vastuun taakkaa. Ilmenee pääsääntöisesti elämänmuutoksissa ja niiden kuluessa, jos niikseen tulee.

Jokainen ihminen tässä maailmassa on yksilö ja ei kahta samanlaista tallaajaa löydy tämän pallon päältä. Välillä jokainen ihminen painii ja puntaroi olemisen sekä elämisen kanssa ja sen millainen on ja miten itsensä muiden edessä kantaa. Toiset onnistuu olemaan sellainen kuin haluaa ja toiset taas tekevät enemmän töitä sen kanssa, että "hakevat paikkaansa".

Vuosia sitten, kun itse olin nuori niin ei ollut muuta "todellisuutta" ja olemisen muotoa kuin se millainen ihminen on ja kuinka on. Nyttemmin interneetin myötä some sekä muut äpit ja vastaavat luovat painetta. Monesti nyky yhteiskunnassa törmää siihen, että ihminen on kaksi eri ihmistä. Fyysinen ihminen ja somessa oleva/elävä ihminen. 

Somessa hyvin useasti tuodaan esiin niitä elämän hyviä puolia ja hyviä asioita, mutta jätetään huonommat asiat kertomatta. Nuo asiat kuitenkin ovat olemassa ja ihmisen elämässä eikä niitä pääse pakoon, vaikka kuinka eläisi kiiltokuvaa somessa. Somessa sitten seuraajat ja muut ihmiset ihailevat ja ihmettelevätkin, että kuinka joku voi olla noin osaava, kaunis/komea, menestynyt jne. Vaikka todellisuus olisi aivan toinen ruudun toisella puolella.

Elämä tosiaan saattaa olla ihan eri somessa kuin "siviilissä" eikä rajoitu ainoastaan esim. ulkonäön korostamiseen tai vaatteilla komeiluun jne. Ehkä räikein esimerkki johon olen törmännyt on somessa korostettava vanhemmuuden toimiminen ja kaikkien arkihommien yhdistäminen helposti, vaikka todellisuudessa vanhemmuus ei kiinnosta ja kaikki muu ajaa vanhempana toimimisen ohi.

Ja onhan tuo varmasti aivan helkkarin rankkaa pyörittää kahta ihan toisistaan erilaista elämää. "Normaali" ihminen kun ei välttämättä saa onnistuneesti/kunnolla elettyä yhtäkään elämää. Pitää varmasti tarkkaan miettiä mitä kertoo, on kertonut ja tulee kertomaan somessa = laatia somesuunnitelma, että ei vahingossakaan jää "valheesta" kiinni. 

Tuo edellä mainittu kulissin ylläpitäminen sitten puolestaan ihan varmasti vaikuttaa somen ulkopuoliseen elämään lisäten stressiä ja muuta. Kun pitää arkiaskareiden ja työn sekä muiden aktiviteettien ohella korostaa some-elämää. Tai mistä sitä tietää, voi helppoakin olla.

Itse en somea juurikaan käytä tai siellä asioita/elämääni jaa. Joskus somessa aikaa vietin ja koitin siellä olla yhtä aito oma itseni, kuin somen ulkopuolellakin. Sitten pikkuhiljaa ajauduin hiljalleen ulos somekuplasta, kun aloin asiaa miettiä ja tajusin sekä sisäistin sen, että elämä on nyt. Tässä hetkessä mikä nyt on ja mitä nyt tekee, kenen kanssa tekee.

Enkä nyt tahdo millään muotoa sanoa, että kaikki somettajat noin edellä kerrotulla tavalla toimisivat. Päin vastoin, moni somettaja joita olen seurannut on upealla tavalla ollut "oma itsensä" tuoden esiin ihan koko värikirjon mikä arkeen kuuluu iloineen ja suruineen sekä muine seikkoineen. 

Summa summarum somettaa tai ei niin muistetaan elää hetkessä, nauttia siitä mitä on ja jakaa elämä rakkaiden ja tärkeiden ihmisten kanssa. Pienessä välähdyksessä kaikki saattaa olla ohi tai vanhainkodissa sitten kaduttaa, kun ei elänyt elämää tehden asioita vaan keskittyi luomaan jotain mitä ei oikeasti ole.   

Luurin vanki

Aamun matka ruuhkametrossa ja ratikassa on varsin silmiä avaava kokemus. Ihan jo pelkästään siitä syystä, että aamuherätykset ei kaikkien juttu ole ja "herääminen" tapahtuu vasta hyvän tovin jälkeen siitä kun on noussut ylös. Mutta tarkoitin kanssamatkustajien vähäistä vuorovaikutusta ja etenkin sitä kuinka ollaan kiinni puhelimessa.

Huvikseni laskeskelin että yli joka toisella ihmisellä oli nenä kiinni puhelimessa ja niska kyyryssä siinä metrovaunussa jossa itse olin. Ymmärtäähän tuon jos oikeasti on jotain tärkeitä esim. työasioita hoidettavana. Mutta muuten mietin mitä ihmiset teki ennen älypuhelinten tuloa.

Kun ihan kaikkialla moni on kasvanut kiinni puhelimeen tai oikeastaan puhelin ihmisen käteen. Ihan kadulla kävellessäkin katsotaan puhelinta eikä huomioida muuta kevyttä liikennettä saati autoja. 

Jotkut ihmiset tosin ovat niitä säännön vahvistavia poikkeuksia, jotka esim. matkalla kirjaa lukevat tai ottavat kontaktia muihin. Vaikka moni kieroon katsoo jos tuntematon alkaa puhumaan.

Voisi vaikka kehittää jonkun kännykkälukon tai vastaavan, jonka avulla ihminen eläisi tässä maailmassa eikä some/mobiilimaailmassa. Tai jos pääsisi niin käymään, että kaikki mobiiliverkot kaatuisi...Aaaapuva, mitä sitten tehtäisiin!

Ennen otettiin sanonnan mukaan pää pois pensaasta, mutta nykyään voisi nostaa pään pois luurista. Elää ja nauttia tästä mitä ympärillä on ja tapahtuu. Some ja muut kyllä odottaa, mutta tämä hetki elämässä on nyt ja siihen tulee osata tarttua ja nauttia siitä. Ei tämä taivallus pallolla ikuisesti kestä tai ole itsestäänselvyys.

Jätetään puhelin siis taskuun ja annetaan aika "oikeille" asioille. Eikä esim. kasvatetaan lapsia puhelimen kautta tai takaa.

Suojeleva muisti

Ihmisen muisti tuo ikiaikainen kiusan tekijä ja toisille turvakeino. Toisinaan muisti toimii kuin junan vessa ja toisinaan taas tuntuu siltä, että kääntäessään pään oikealta vasemmalle unohtaa mitä oikealla oli. Omaan muistiini en kyllä luota ellen asioita ylös kirjoita, mutta jokainen omalla kohdallaan tehkööt omat ratkaisunsa. Tuossa pieni ontuva alustus sille, että olen pidemmän aikaa (muistiongelmien kanssa painiessa) miettinyt mitä ja miten muisti toimii.

Toiset ihmiset, jotka tuppaavat unohtamaa toistuvasti asioita ja painivat huonon muistin tai sitten muistiongelmien kanssa eivät välttämättä ole unohtavaisia perusluonnoltaan tai tee sitä tahallaan. Tuollaiset ihmiset saattavat olla eläneet tai kokeneet elämänsä aikana asioita, joita mieli automaattisesti blokkaa. Koska nuo kyseiset asiat ovat liian kipeitä tai pahoja muistettavaksi.

Kun joku ihminen jossain kohden elämäänsä kokee traumaattisia, ikäviä ja pahojakin asioista. Aivot omatoimisesti oppivat välttelemään noihin kokemuksiin linkittyviä asioita ja täten suojelemaan itseään kuin itsepuolustuksena. Kyseisessä moodissa aivot siis blokkaavat tai vaihtoehtoisesti pirstaloittavat tietyt muistot. 

Tuo on suojelumekanismi, jota ihan kirjanoppineet kutsuvat Dissosiatiiviseksi muistin menetykseksi. Eli ei muista tärkeitä asioita, jotka tavalla tai toisella linkittyvät ennen koettuun traumaan. 

Ajan kuluessa ja edetessä tuo tila/mekanismi voi tehdä normaaleista arjen helpoistakin asioista ihmiselle todella vaikeita. Koska ihminen ei enää vuosien kuluttua muista tärkeitä päivämääriä, nimiä tai keskusteluja. Syynä tuohon aivojen tietoinen joidenkin asioiden välttely. 

Suomen kielelle käännettynä tuossa tilassa ihmiselle unohtamisesta tulee tapa. Kyse siis ei ole huomion tai mielenkiinnon puutteesta. Se on yksinkertainen suojelumekanismis, joka aikaisemmin on joskus auttanut ihmistä ikävien traumaattisten ajatusten pakoilusta.

Kun edellä mainitun kaltainen ihminen varttuu ja vanhenee, hän alkaa ajan kuluessa unohtaa suuriakin kokonaisuuksia menneisyydestään. Ihminen siis saattaa muistaa tunteita tai tunnetiloja menneisyydestä ilman, että yhdistää niihin mitään tapahtumaa. Tai sitten muistaa tapahtumia ilman, että niihin linkittyy mitään tunnetilaa.

Joten jos joku ihminen sanoo, että ei muista paljoakaan menneisyydestään tai ei muista tiettyjä ajanjaksoja, ei ole kyse siitä, että mitään ei olisi tapahtunut tai olisi huono muisti. Vaan heidän mieli on pakotettu/pakottanut unohtamaan asioita. Tämä yksinkertaisesti vain siksi, että ihminen jaksaisi/pystyisi toimimaan ja olisi ylipäätään ihminen ja elossa.

Miettikääpä sitä...Muisti on jännä juttu. 

Kun suru koskettaa

Ihmisillä on halki aikojen ollut monenlaista surua sekä murhetta mielen päällä. Nyky maailmassa tosin usea ihminen ns. uhriutuu  tai on mielensäpahoittaja. Keräten itselleen "keksittyä" surua/murhetta joskus jopa huomionhakuisesti.

Surun niin kutsutut tasot tai vaiheet ovat yksinkertaisuudessaan shokki, reaktio, käsittely ja uusiutuminen. Nuo vaiheet jokainen ihminen käsittelee ja jaottaa sen mukaan mikä itselle kulloinkin hyvältä tuntuu. Eikä mitään kiveenhakattua aikataulua ole olemassa.

Edelliseen tekstiin viitaten esimerkiksi surusta käytän läheisen, rakkaan tai ystävän menettämistä ja sen aiheuttamaa surua/tuskaa.

Vaikka nuo ns. tieteellisesti nimetyt vaiheet on olemassa ja hienosti luokiteltu, toimii ihmiset surun hetkellä eri tavoin. Joista itse olen havainnut kolme: toimija, murtuja, tunteeton (nimitykset ihan oma keksimiä).

Ensiksi tunteeton, joka saattaa ulospäin monelle vaikuttaa siltä, että kaikki on kuten ennenkin. Arki rullaa, asiat tulee hoidettua ja juttu luistaa entiseen malliin. Kyse ei ole siitä, että ei suru missään tuntuisi vaan henkilö ei osaa käsitellä kaikkea sitä tunnetta, joka sisällä. On siis tunnelukossa sisältä.

Murtaja puolestaan hajoaa alta aikayksikön pieniksi palasiksi samalla hetkellä, kun suru-uutinen hänet tavoittaa. Kaikki tekeminen loppuu eikä kyetä mihinkään muuhun kuin itkemään ja purkamaan pahaa oloa. Ulospäin näyttää ja onkin todella raadollinen ja lohduton näky.

Toimija taas on ihminen joka esim. kuolemantapauksen hetkellä alkaa järjestää, organisoida ja aikatauluttaa asioita, jotka on hoidettava vainajan saattamiseksi haudan lepoon. Pysähtyminen ei tule kysymykseenkään ja jos joku sitä ehdottaa niin toimija saattaa suuttua. Vastaavasti toimija saattaa suruaan purkaa/käsitellä tekemällä mielettömästi töitä ja kaikkia oheistoimintoja kuten harrastukset tai remontointi. Pääasia kunhan tekee.

Kaikki tavat käsitellä surua ovat yhtälailla oikeita ja ajavat asiansa kyllä. Tunteeton ja tekijäkin käsittelevät tavallaan surua. Ja kun tekijän tekeminen loppuu ja oikeasti pysähtyy tulee se murtuminen ja tunne ulos.

Ollaan rohkeasti erilaisia ja oma itsemme ihan kaikissa asioissa ei pelkästään surun suhteen.