Ei aina jaksa olla hyvä/kiltti

 Ihmisluonne on varsin mielenkiintoinen asia ja eroavaisuuksia on lähestulkoon yhtä paljon kuin tallaajia tällä pallolla. Lähestulkoon mahdoton löytää kahta täysin saman luonteista ihmistä. Ja tuo hyvä seikka on, koska viimeistään luonne tekee meistä yksilöitä. Vaikka ulkoisesti voikin ihminen toista kopioida.

Luonteista kuten ihmisistä ylipäätään löytyy vikoja ja luonne kehittyy ihmisen mukana. Ihan sen mukaan mitä ajan luistin uurtaa ihmiseen . Luoeteeltaan kiltit jäävät niiden kovien ja karskiluonteisten jalkoihin. Vaikka kuinka koittaisi niin toiset vaan pärjää paremmin.

Mutta entä sitten, kun näillä kilttiluonteisilla ns tulee raja vastaan eikä enää jaksa vaan olla kiltti. Jotkut tietoviisaat sanovat, että tuollaiset ihmiset ovat ns “vaarallisimpia” ja pahimpia kohdata. 

Pääsääntöisesti kun hyvät ja kiltit ihmiset ovat Hiljaa omista asioistaan, vaikka kuinka olisi vaikeaa ja sattuisi. Annetaan aina anteeksi, vaikka toinen tekisi mitä ja mahdollisuuksia tarjotaan aina uusia. Mieluummin ymmärretään toista ennemmin kuin lähdetään toimintaa kostamaan.

Sitten vaan kun raja ylittyy niin “naps” hyvyys jää niille sijoilleen eikä sana kärsivällisyys kuulu enää sanavarastoon. Kuitenkaan ei järjestetä mitään ylimääräistä draamaa, mutta ei tarjota myöskään varoitusta siitä, että “kiitti mulle riitti”.

Turha odottaa mitään selvittelyä tai asioiden läpikäyntiä enää tuossa vaiheessa. Hyvyys on tiessään kuten ennen niin hyvä/kiltti ihminen toisen elämästä. Tuo pelottavaa on ja vaikea toisen käsittää, että kerran se, joka aina kuunteli, ymmärsi ja auttoi on poissa. Täysin muissa ympyröissä jo katsomatta kertaakaan taakseen.

Kohdellaan toisiamme arvostavasti ja ei ohiteta toista, sen tarpeita tai mielessä olevia asioita. Jokainen ihmisluonne ansaitsee ajan, paikan ja ymmärryksen. Vähän meteliä pitävät vaan usein jäävät paitsioon.

Merkityksellinen kuoleman jälkeen?

Ihmisen elämä varsin vaiherikasta on (tietysti tapauksesta riippuen) ja jokainen ympärilleen tietyn määrän tärkeitä ihmisiä haalii. Lisäksi on olemassa hyvänpäin tuttuja joiden kanssa tervehditään ehkä sana pari vaihdetaan ei enempää. 

Nykyaika vaan rakenteeltaan ja muodoltaan sosiaalisen kanssakäymisen suhteen hiukan ontuvaa on. Tosi elämän kohtaamisia ei juuri tule ja elämä on somessa. Monesti ihminen pysähtyy miettimään mitenköhän paljon sitä toisille merkitsee ja millainen rooli toisen elämässä itsellä on. Ja tuotahan ei voi tietää ellei sitten ihan kysymällä kysy toiselta.

Mutta sitten kun koittaa se viimeinen päivä, kun ihminen siirtyy suorasääristen pataljoonaan ja makaa umpinaisessa puuvuoteessa, niin silloin on useampi kuin tuo oma lähipiiri itkemässä vierelläsi. Ihmiset hamuilee vielä yhtä mahdollisuutta toisen kanssa, yhtä väliin jäänyttä keskustelua, edes Halausta mitä koskakaan ei annettu kun toinen oli fyysisesti vierellä. 

Tuo sinällään kovin surullista ja jokseenkin outoakin on kuinka kuolema tekee toisesta ihmisestä ja hänen läsnäolostaan niin korvaamattoman. Toisen ollessa elossa kun ei laiteta viestejä tai soitella saati niin, että mentäisiin käymään toisen luona. Eikä monikaan sano toiselle mitä toinen itselle merkitsee. Ja sitten kun aletaan miettiä miksi ei toiseen pidä yhteyttä tai käy kylässä niin yleinen syy on tottakai "kiire", joka kuten sanottua usein itse rakennettua ja helppo tekosyy monelle asialle.

Sitten kun miettii miksi moni ihminen toimii yllämainitulla tavalla toisen kuoltua niin tottakai on sitä surua ja ikävää mitkä itkemään ja kaipaamaan saa. Mutta monella surijalla kuitenkin ihan tietoviisaita lainatakseni kyseessä katumus-heijaste. Joka pohjautuu omaan toimintaan silloin kun toinen ihminen vielä elossa oli. 

Oma toiminta kaduttaa toisen poistumisen hetkellä ja soimataan itseään. Toki myös monesti tuollaiset ihmiset tajuavat toisen arvon vasta, kun menetys tapahtunut (pätee ihmissuhteissakin). 

Ei siis odoteta siihen viimeiseen hetkeen tai sen yli sitä, että ollaan toisen kansaa tai otetaan yhteyttä. Kerrotaan toiselle tämän merkitys vielä, kun molemmat samaa ilmaa hengittää. Ja kukat mukavampi saada ja varmasti antaakin silloin kun saaja ei vielä ole kuollut. Vaikka surullisen usein miehet ainakin saavat kukkia sen ensimmäisen ja viimeisen kerran juuri silloin, kun arkussa makaavat.

Pidetään yhteyttä ja kerrotaan läheisillemme mitä he meille merkitsee. Pienillä sanoilla ja teoilla voi olla suurikin merkitys.

PaniikkiNappula pohjassa

Ihmisiä pullollaan oleva ostoskeskus. Katsot minne vain niin joka suunnalla näkyy kymmenittäin ihmisiä, ääniärsykkeitä tuutataan kaijuttimista ja ihmiset pitää enempi ja vähempi meteliä. Tuon lisäksi on valoa ja välkettä monessa paikassa. Tunnet kuinka syke alkaa kiihtymään, ensi hikoavat kämmenet ja sitten nousee kauttaaltaan kylmä hiki. Hengitys tahti tihenee tihenemistään samalla kun jalat kuten koko muukin kroppa alkaa täristä. Katselet ympärillesi kuin peura ajovaloissa etsien pakopaikkaa ja toivot vaan olevasi jossain ihan muualla. Lopulta silmissä sumenee ja korvat humisee ja romahdat polvillesi maahan ja vastoin toivottua olet kaiken huomion keskipisteenä.

Hyvin monelle edellä kuvatunlainen tilanne eri variaatioissa on varsin tuttu. Eikä tuon paniikkihäiriö reagointi ole esitystä tai muuta vastaavaa huomionhakua. Tuota nimittäin kun vältellä koittaa. Jokainen toki on yksilö tuossakin asiassa ja toimii eri tavalla.

Joillakin vastaavanlainen häiriö on ollut lapsuudesta asti, toisille se voi kehittyä vanhemmalla iällä. Ei selvää kaavaa sinällään ole. Taustalla toki ahdistus ja/tai masennus antavat vahvat rakennuspalikat häiriöön. Halusi sitä sitten itse tai ei.

Ensimmäiset kosketukset häiriöön saattavat mennä ohi huomioimatta vedoten hikoilun suhteen esimerkiksi vallitsevaan ilmanalaan. Eikä tuo ihmekään ole jos ei ole vastaavaa ennen kokenut tai edes kuullut asiasta. Sitten viimein kun paniikki nappula Pohjassa pysyy ja reaktio ns eskaloituu onkin tilanne toinen.

Tuolloin ihminen ei tiedä mitä tehdä, miten olla tai mihin mennä. Vähän niinkuin matkustajan paikalla on ja joku muu on kuski. Pahin vaihe ensimmäistä kettaa saattaa tuntua siltä että kaikki loppuu siihen (ainakin omalla kohdallani). Tilanteen jälkeen sitä helposti miettii, että olenko seonnut lopullisesti ja tullut hulluksi. Samalla kun käy kaikkea tapahtunutta läpi.

Kuten jo sanottua paniikkihäiriö tai vastaava ei ole esitystä tai leikkiä, vaan ihan todellinen asia mistä moni kärsii. Eikä siitä puhuminen tutuille ja läheisille välttämättä helppoa ole, kun saattaa pelätä saavansa hullun leiman. Yksin asian kanssa ei kuitenkaan kannata jäädä vaan rohkeasti avata suunsa ja hakea apua.

Apua kun on monenlaista, niin omatoiminnallista kuin ihan ammattilaisen tarjoamaa. Voi omatoimisesti esim pyytää jonkun läheisen hitaasti edeten siedättämään itseään paikkoihin jossa paniikki aktivoituu. Sitten toki on terapiakeskustelut joihin yhdistettynä siedätyshoito ahdistavassa paikoissa ammattilaisen kanssa. Ja lääkkeet myös vaihtoehto, mutta yksin lääkkeet ei helpotusta tuo tai auta ihmistä siedätyksen kanssa jos ei itse toimi. 

Oikein pahaksi päästessään ja pitkään jatkuessaan paniikkihäiriö ilman hoitoa ja ahdistus lamaannuttavat ihmisen. Normaalit arki asiat muuttuvat hiljalleen mahdottomiksi ja kodista tulee linnoitus josta ei poistu enää. Ei töihin, kauppaan tai ystäviä tapaamaan.

Ei siis jäädä yksin, ollaan rohkeita ja puhutaan, vaikka se aluksi olisi vaikeaa. Apua kyllä saa kun sitä jaksaa hakea.

Ihmissuhteettomuusteoria

Yksinäisyys ja yksin oleminen nykypäivänä varsin puhuttava ja yleinen asia valitettavasti Suomessa on. Yksinäisyys kuten jo sanottua on vaarallista ja saattaa ajaa ihmisen jopa itsetuhon partaalle pahimmassa mahdollisessa skenaariossa. Eikä apua välttämättä saa juuri silloin, kun tarve olisi kaikkein suurin ja akuutein. Yksin olemisen loppuminen ja muiden seuraan liittyminen sekä ihmissuhteiden muodostaminen ei sekään pitkän yksin olemisen jälkeen millään tavalla mutkatonta ole, kun asiaa miettii.

Kun ajattelee ihmistä joka jo pidemmän aikaa ehkä kuukausia jopa vuosia yksin ollut ilman kestäviä ja kantavia ihmissuhteita niin kyllä siinä kynnys uusien suhteiden luomiseen kasvaa todella suureksi. Vaikka syyt tuolle vaikeudelle ovat melko selvät ei niistä kuitenkaan paljon puhuta. 

Esimerkiksi, kun vuosia viettää itsekseen omissa oloissaan tehden niitä asioita joita itse haluaa tehdä rakentaa väistämättäkin elämän sellaiseksi, joka sopii vain ja ainoastaan itselle. Eikä siihen silloin ole tilaa muilla. Muodostuu tiettyjä rutiineja arkeen joiden mukaan toimii, tavat toimia alkaa hiljalleen vakiintua juuri itselle sopiviksi, oma tila on aina taattu ja rauha, jonka yksin ollessa kokee on sitä oikeaa rauhaa ja hiljaisuutta. Jokainen asia elämässä ja omassa arjessa toimii juurin niillä pelimerkeillä millä pelaat eli itse haluat.

Ja jos tuohon omaan ns "kuplaan" tuleekin yhtäkkiä jotain tai joku uusi tekijä ihmisen muodossa sotkee se kaiken mitä olet kehittänyt ja millainen elämäsi on. Eikä tuo sotkeminen johdu siitä, että toinen ihminen olisi tungetteleva tai kyselisi liikaa tunkien nenäänsä sinun asioihisi. Ihminen vaan yksinkertaisesti ajan saatossa unohtaa kuinka olla tekemisissä toisen/toisten ihmisten kanssa ja kuinka tehdä tilaa muille.

Toisin sanoen ajan kuluessa itsenäisyydestä ja yksin olemisesta tulee ihmiselle suojamuuri. Mutta toisen ihmisen tullessa kuvioihin mukaan alkaa yksin ollut ihminen peilata tekemistään heikkouksiensa kautta ja tuolloin noista heikkouksista tulee vaarallisia, joiden kautta ihmistä voidaan "haavoittaa". Ja koska ihminen noin alkaa ajatella automaattisestikin pitää edelleen muut ihmiset etäällä itsestään ja itsensä oman yksikkönä. Jos jotain vakavampia ihmissuhteita alkaa muodostua ihminen vetäytyy jälleen askeleita taaksepäin.

Yksin oleminen on ihan ok, vakuutellaan sitten itselleen joka hetki. Pelätään sitä että tullaan satutetuksi toisen/toisten toimesta ja, että yksin oleminen on turvallisempaa. Tuo taasen johtuu siitä kuten mainittua omasta tilasta, rauhasta ja muusta tulee ihmiselle ns turva-alue, jota kohtaan muiden ihmisten läsnäolo on uhka tai ainakin tunnetaan uhkana. Eikä millään ihminen suostu näkemään sitä tulokulmaa, että elämään voisi ihmissuhteiden myötä tulla jotain lisää ja hyvää. 

Mikään yllämainituista ei kuitenkaan johdu siitä, että ihminen olisi jotenkin pohjimmiltaan etäinen tai ei välittäisi muista ihmisistä vaan siitä, että itsesuojelusta tulee yksin olemisen aikana vahva tapa. Kuitenkin jossain syvällä sisimmässään jokainen ihminen (ihan sama onko kuinka pitkään ollut yksin) kaipaa yhteyttä muihin ja varsinkin sellaista yhteyttä, joka ei ajan mittaan hiivu lopulta häviten kokonaan. Tuo kaikki majailee jossain ajan kovettaman mielen sekä sydämen suojakuoren alla.

Annetaan toisillemme siis mahdollisuus olla sellaisia kuin jokainen on ja toimia parhaaksi näkemällään tavalla uusia ihmissuhteita luodessaan. Kaikki kun eivät ole sosiaalisia taitoniekkoja.

Roolisuorituksia

Meitä ihmisiä on tässä maailmassa miljardeja ja jokainen omanlaisensa omalla tavallaan. Kahta samanlaista ei siis vastaan tulee, vaikka on tietysti nykymaailman ihailijoita, jotka koittavat muuttaa itsensä esikuvakseen ihan joka tavalla.

Ne suuret ja pienetkin erot luonteessa ja sen piirteissä tekevät meistä uniikkeja ja jokainen täyttää juuri omankokoisensa aukon esim. työpaikassa, kaveriporukassa. Kunhan vain olisi oma itsensä.

Tuo ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista tai helppoa. Moni ihminen kun peittelee joko tietoisesti tai tiedostamatta sitä millainen on tai jotain piirrettä itsessään. Syynä saattaa olla pelko siitä mitä muut ajattelee tai sitten häpeillään jotain piirrettä itsessään.

Tuossa kohtaa vedetään ns naamari päähän ja astutaan johonkin tiettyyn rooliin.

 Joista esimerkkeinä: "johtaja/mikromanageeraaja", joka peittää epävarmuuttaan tekemällä itsestään suuremman kuin on, "vetäytyjä", joka on vaan taustalla tarkkailee ja kuuntelee ollen sanomatta mitään, koska saattaa olla niin ujo tai arka, "hupiukko", joka ottaa ryhmässä roolia vitseillä, kaskuilla ja huumorilla, koska ehkä pelkää vastuuta, on arka eikä pidä itseään osaavana tai asiasta jotain tietävänä ja on myös ujo.

On kuitenkin surullista, että ihmiset joutuvat noin tekemään (itseni mukaanlukien). Kenenkään, kun ei tulisi peitellä tai häpeillä omaa luonnettaan tai sen piirteitä. Vaikka joskus roolin vetäminen saattaa tuntua helpommalta, kuin omana itsenä oleminen. 

Koitetaan heittää roolit sekä naamarit edes kokeilumielessä roskiin ja ollaan omia itsejämme. Että ei loppuviimein unohdu se kuka oikeasti on, koska silloin on sillassa ja hukassa itsensä kanssa. 

Yksinkö?

Pienen ihmisen pientä suurta pohdintaan näin viikon alkuun.

Ihminen voi ihan jokapäiväisessä elämässä kerran jos toisenkin ja miksi sitten ei kolmannenkin pysähtyä miettimään montaa erinäistä asiaa. Mutta kuitenkin yksi on sellainen mikä ymmärtääkseni on nyky-yhteiskunnassa nostanut päätään. Tyhjä tunne valtaa ihmisen mielen, kun pysähtyessään tajuaa, että ei ole jokapäiväisessä elämässä välttämättä edes yhtä ihmistä, jonka kanssa voisi puhua tai keskustella asioista. Huolimatta sosiaalisesta mediasta ja erinäisistä yhteydenpito sovellutuksista. 

Tokihan ihmisellä saattaa olla ja onkin kavereita sekä tuttuja. Mutta noilla ihmisillä on omat ympyränsä, asiat hoidettavana, rutiinit sekä "omat" ihmiset ympärillä joiden kanssa vuorovaikuttaa. Lisäkis on ryhmävistit ja erinäiset viestiryhmät sekä suosikki ihminen jolle ASAP infotaan jos jotain tapahtuu. Tuo tilanne ja olotila entisestään korostuu jos sattuu olemaan kavereihin pidempi välimatka ja etäisyys kartalla huomattavan pitkä. 

Tuosta jää sitten jäljelle se yksi ihminen sinä tai minä, ihan kuka vaan. Katsomassa puhelintaan useita kertoja päivän aikana. Odottamassa sitä yhtä viestiä tai viestin merkkiääntä, jota ei välttämättä koskaan tai ainakaan päivän aikana tule. Vaikka itse olisit ensin laittanut viesti.

Ihminen voi olla kyllä osa porukkaa tai joukkoa kuten harrastusryhmä tai työyhteisö. Mutta oikeasti/kunnolla ei ole osa niitä tai vastaavasti kuulu syvällisemmin niihin. Helposti tulee sellainen tunne kuin katselisi muiden ihmisten elämää ollen itse ulkopuolinen tekijä. Ja tuon ulkopuolisen tekijän huomaaminen muiden toimesta siellä jossain taustalla on "työlästä".

Tuollaisen kokeminen saa ihmisen tuntemaan itsensä todella pieneksi lähes mitättömäksi. Ja alkaa nopeastikin pohtimaan omaa merkityksellisyyttään muiden ihmisten silmissä ja arjessa. Saattaa mieleen hiipiä jopa ajatus siitä, että jos itse seuraavan tai miksi ei tänäkin päivänä katoasi niin muuttaisiko se mitään kenenkään elämässä tai seuraisiko siitä mitään. 

Kenenkään ihmisen ei tulisi joutua miettimään tuollaisia saati kokemaan tuollaisia asioita elämässään. Aina elämä ja oleminen ole helppoa tai kivaa, mutta ei ylitsepääsemätöntäkään. Jokainen ihminen tarvitsee elämäänsä muita ihmisiä joiden kanssa vuorovaikuttaa, vaikka kuinka olisi itsenäinen. Toiset sitä osaa hakea, mutta osalle se haastavampaa on. Muistetaan siis arjessa huomioida ja huomata myös muita kuin vain itseään. Ihan vaikka vaan kysymällä se pieni suuri kysymys: Mitä kuuluu?

Rentoutuisiko

Osa meistä ihmisistä ei kykene rentoutumaan edes niissä rauhallisimmissa ja tyynimmissä hetkissä joita elämä välillä tarjoilee. Tämä ei ole sitä, että he eivät haluaisi rentoutua. Vaan tällaisten ihmisten aivot yksinkertaisesti eivät tiedä kuinka rentoutua. Tuota tilaa kutsutaan kirjanoppineiden ja tietomiesten kesken hermoston säätelyhäiriöksi.

Edellä mainittu tila kehittyy ihmiselle, kun kaaoksen tilasta mielessä tulee se uusi normaali ja ns. perusrytmi. Kun vietät pitkiä aikoja joissain tapauksissa jopa vuosia jatkuvassa selviytymisitilassa, kovaäänisen huudon, toistuvan hylkäämisen tunteen, kotrolloinnin ympäröimänä ihmisen keho lopettaa rauhaan ja rauhallisuuteen luottamisen.

Tuossa kyseisessä moodissa ihmisen aivojen osa pysyy jatkuvassa pitkäkestoisessa hälytystilassa skannaten jatkuvasti ympäriltä vaaraa tai uhkaa, joka todellisuudessa ei ole olemassa.  Ihmisen sympaattinen hermosto eli taistele tai pakene hermosto/hermoston toiminta ei koskaan ole off-tilassa. Tuosta seuraa se, että ihmisen rauhoittava hermosto toimii turhaan ja tulee ns. huteja rauhoittamisen suhteen, koska ei ole todellista uhkaa tai rauhoitettavaa tilaa.

Elikkäs vaikka mikään asia ihmisellä ei todellisuudessa olisi huonosti sydän saattaa hakata ja olla ylikierroksilla, rintakehää kiristää (kuin siinä olisi vanne) ja ajatukset harhailee missä sattuu. Tuosta tilasta johtuen ihmisen mieli alkaa väistämättä ns. sabotoida rauhallisia hetkiä, joita kokee. Seurauksena työntää tajuamattaan ne hyvät sekä turvalliset ihmiset pois läheltä, etsii ja löytääkin virheitä asioista jotka "tuntuvat liian hyvältä".

Tuo mielen toimintamalli pohjautuu siihen, että ihmisen mieli pitkässä juoksussa oppii alitajuisesti sen, että välteltävä rauhallinen onnellisuuden hetki/aika on vain sekunnin päässä seuraavasta isosta räjähdyksestä. Kyse ei millään muotoa ole ahdistuksesta tai ahdistuneisuudesta vaan juurikin trauman muovaamasta ihmisen hermostosta, joka on vuosien saatossa oppinut, että kaaos on hyväksi ja rauha sekä rauhallisuus on varoitusmerkki.

Jos tuollaisen tilan itsessään tai jossain läheisessään tunnistaa ei tarvitse olla huolissaan. Koska tuosta toimintamallista voi oppia ja kehittyä pois. Ei kuitenkaan pidä olettaa että "paranemisprosessi" tuntuisi alusta asti ilon riemuvoitolta. Hyvin pitkälti se tuntuu epämukavuudelta, tylsistymiseltä tai rauhattomuudelta. Tuo vain ja ainoastaan siksi, että prosessissa keho koittaa oppia pois siitä yhdestä ainoasta oikeasta toimintamallista jonka on tiennyt.

Ihminen ei tuossakaan tilassa ole lopullisesti rikki. Vaatii vaan huomattavan määrän päivityksiä ja toimi kehittyäkseen "normaaliksi".

Kokemuksesta vain kerron.

Eksistenssikriisi

Eksistenssikriisi on jokaisen ihmisen sisäinen kamppailu oman elämän tarkoituksesta, vapaudesta olla sekä elää niin kuin elää ja oman olemassaolon merkityksestä. Jokainen ihminen yksilönä siis luo omat merkityksensä ja tuo aiheuttaa puolestaan ahdistusta sekä vastuun taakkaa. Ilmenee pääsääntöisesti elämänmuutoksissa ja niiden kuluessa, jos niikseen tulee.

Jokainen ihminen tässä maailmassa on yksilö ja ei kahta samanlaista tallaajaa löydy tämän pallon päältä. Välillä jokainen ihminen painii ja puntaroi olemisen sekä elämisen kanssa ja sen millainen on ja miten itsensä muiden edessä kantaa. Toiset onnistuu olemaan sellainen kuin haluaa ja toiset taas tekevät enemmän töitä sen kanssa, että "hakevat paikkaansa".

Vuosia sitten, kun itse olin nuori niin ei ollut muuta "todellisuutta" ja olemisen muotoa kuin se millainen ihminen on ja kuinka on. Nyttemmin interneetin myötä some sekä muut äpit ja vastaavat luovat painetta. Monesti nyky yhteiskunnassa törmää siihen, että ihminen on kaksi eri ihmistä. Fyysinen ihminen ja somessa oleva/elävä ihminen. 

Somessa hyvin useasti tuodaan esiin niitä elämän hyviä puolia ja hyviä asioita, mutta jätetään huonommat asiat kertomatta. Nuo asiat kuitenkin ovat olemassa ja ihmisen elämässä eikä niitä pääse pakoon, vaikka kuinka eläisi kiiltokuvaa somessa. Somessa sitten seuraajat ja muut ihmiset ihailevat ja ihmettelevätkin, että kuinka joku voi olla noin osaava, kaunis/komea, menestynyt jne. Vaikka todellisuus olisi aivan toinen ruudun toisella puolella.

Elämä tosiaan saattaa olla ihan eri somessa kuin "siviilissä" eikä rajoitu ainoastaan esim. ulkonäön korostamiseen tai vaatteilla komeiluun jne. Ehkä räikein esimerkki johon olen törmännyt on somessa korostettava vanhemmuuden toimiminen ja kaikkien arkihommien yhdistäminen helposti, vaikka todellisuudessa vanhemmuus ei kiinnosta ja kaikki muu ajaa vanhempana toimimisen ohi.

Ja onhan tuo varmasti aivan helkkarin rankkaa pyörittää kahta ihan toisistaan erilaista elämää. "Normaali" ihminen kun ei välttämättä saa onnistuneesti/kunnolla elettyä yhtäkään elämää. Pitää varmasti tarkkaan miettiä mitä kertoo, on kertonut ja tulee kertomaan somessa = laatia somesuunnitelma, että ei vahingossakaan jää "valheesta" kiinni. 

Tuo edellä mainittu kulissin ylläpitäminen sitten puolestaan ihan varmasti vaikuttaa somen ulkopuoliseen elämään lisäten stressiä ja muuta. Kun pitää arkiaskareiden ja työn sekä muiden aktiviteettien ohella korostaa some-elämää. Tai mistä sitä tietää, voi helppoakin olla.

Itse en somea juurikaan käytä tai siellä asioita/elämääni jaa. Joskus somessa aikaa vietin ja koitin siellä olla yhtä aito oma itseni, kuin somen ulkopuolellakin. Sitten pikkuhiljaa ajauduin hiljalleen ulos somekuplasta, kun aloin asiaa miettiä ja tajusin sekä sisäistin sen, että elämä on nyt. Tässä hetkessä mikä nyt on ja mitä nyt tekee, kenen kanssa tekee.

Enkä nyt tahdo millään muotoa sanoa, että kaikki somettajat noin edellä kerrotulla tavalla toimisivat. Päin vastoin, moni somettaja joita olen seurannut on upealla tavalla ollut "oma itsensä" tuoden esiin ihan koko värikirjon mikä arkeen kuuluu iloineen ja suruineen sekä muine seikkoineen. 

Summa summarum somettaa tai ei niin muistetaan elää hetkessä, nauttia siitä mitä on ja jakaa elämä rakkaiden ja tärkeiden ihmisten kanssa. Pienessä välähdyksessä kaikki saattaa olla ohi tai vanhainkodissa sitten kaduttaa, kun ei elänyt elämää tehden asioita vaan keskittyi luomaan jotain mitä ei oikeasti ole.