KiintymysAhdistus vai AhdistusKiintymys

Nykymaailmassa ihmissuhteiden syvempien sekä vähän pinnallisempienkin muodostaminen on haastavaa. Välillä tuntuu, että lähes mahdotonta. Kun jokaisella tuntuu olevan "kiire" ja kohtaamiset arjessa ovat vain lyhyitä välähdyksiä sekä hetkiä. Toiseen ihmiseen tutustuminen ja tavoittaminen on vaihtunut monessa yhteydessä siihen, että on vaan "hyvänpäivän tuttuja" ja moikka-kavereita.

Kuitenkin kaikki ihmiset ainakin jollain tasolla kaipaavat tai ainakin tarvitseva elämäänsä (syvempiä) ihmissuhteita. Ystäviä, kumppania ja rakkaita joiden kanssa viettää aikaa. Kun ei sukulaisiakaan enää niin usein nähdä, tai nähdään mutta vain ohimennen. Toiset toki haluavat olla enemmän omissa oloissaan ja saattavat jopa ahdistua syvemmistä ihmissuhteista. 

On kuitenkin ihmisryhmä, joka jatkuvasti pelkää ja luulee, että läheiset, rakkaat ja tärkeät ihmiset hylkäävät ja poistuvat mitään sanomatta ihmisen läheltä. On sitten kyse tosiaan ystävistä tai parisuhteesta. Tällaista kiintymyssuhdetta kutsutaan tietoviisaiden mukaan nimityksellä loogisestikin ahdistuneeksi kiintymyssuhteeksi. 

Tuollaisessa kiintymyssuhteessa ihmisellä on jatkuvasti turvaton olo ja lähteisyyden/yhteenkuuluvuuden tunne valtava sekä jatkuva. Ihminen väistämättä ja monesti tiedostamattaan yliajattelee asioita ja elää etukäteen skenaarioita ihmissuhteesta, jotka eivät totta ole tai eivät tule tapahtumaan. Ihminen välittää ja rakastaakin läheisiään, ystäviään ja kumppaniaan valtavasti. Jollain tasolla jopa liikaa, jolloin menettämisen pelko vain korostuu.

Pienen pienetkin muutokset ovat pelottavia olivatpa ne sitten suuntaan tai toiseen ihmissuhteissa. Ihminen ei osaa "oikealla" tavalla suhtautua asioihin vaan kaikki reagoiminen menee yli. Tällaisia yli menon kohteita suhteissa on esimerkiksi keskustellessa toisen ihmisen äänensävyn muuttuminen toisenlaiseksi. Siitä sitten rakennetaan mielessä vaikka millaisia kauhukuvia. Aivan kuten siitä jos toinen ei pidäkään yhtä paljon yhteyttä kun aikaisemmin tai ei heti vastaa esim viestiin. Varsinkin nykyaikana, kun kokoajan pitäisi olla saatavilla.

Tuollaisessa tilassa ihmisen rauhoittuminen tai arjessa paikalleen asettuminen edes hetkeksi on vaikeaa ehkä joissain tilanteissa jopa mahdotonta. Eikä vaan yksinkertaisesti pystymisen lisäksi edes osaa rauhoittua, kuten joskus aikaisemmin tai kuten muut ihmiset. 

Ahdistuksen tila on kuitenkin sellainen tila, joka valehtelee ihmiselle ja saa ihmisen elämään rinnakkaistodellisuudessa kaiken pahan ja epävarman keskellä. On kuitenkin asioita, jotka saavat ihmistä lähemmäs oikeaa todellisuutta ja tiedostamaan sen, että ei oikeasti ole yksi tai muut häviämässä elämästä. Tuollaisia asioita ovat rakkaus, välittäminen ja ystävyys joka aitoa ja pyyteetöntä on. Kunhan vaan kykenee hetkeksi edes huomioimaan noita asioita.

Jos ihminen kykenee noihin edellä mainittuihin asioihin edes hetkeksi tarttumaan jatkuva paniikin tunne vähenee ja ajan mittaan loppuukin. Oma hyvinvointi paranee ja jatkuva pelko sekä sydämen särkyminen mielen syöttäminen kuvitelmien vuoksi loppuu. 

Pienin askelin on edettävä jos/kun haluaa asioita eteenpäin. Kuten muutenkin elämässä. Eikä sitten eristäydy tai koe yksinäisyyttä sellaisten asioiden takia, jotka eivät totta ole. Meitä kun on niin moneen junaa tällä pallolla. 

Kun saapuu vaikea yö

Joka ilta, kun lamppu sammuu, ja saapuu oikea yö...niin ihana ja mahtava unilaulu. Joka seurannut omasta lapsuudesta mukana ja on omien lasten unilauluna iltaisin myös. Turvalliset, kauniit sanat ja rauhallinen melodia taustalla. Mitä muuta unilaululta voisi toivoa.

Ei oikeastaan mitään. MUTTA tuon laulun teema ja sanat on sellaiset, jotka eivät välttämättä kaikkien (aikuisten) yöhön resonoi samalla tavalla. Yö, kun on pitkä, yksinäinen ja pimeä jos se nukkumatti ei tulekaan käymään.

Voi asettua sänkyyn, kun on päivän touhuista ja tekemisestä rauhoittunut ja vetää peiton korviin valmiina unille. Sitten tapahtuu jotain, ei tiedä mitä ja uni ei tulekaan. Vaikka kuinka yrittää ja tietää että nukkuminen tärkeää ja unta tarvitsisi saada.

Pimeä laskeutuu ja kaikkialla on hiljaista, kuuluu vain kellon tikitys jos sekään. Ajatuksia alkaa tulvia päähän mitä moninaisempia. Osa hyviä, mutta pitkälti ei niin hyviä. On elämän haasteet, ongelmat, raha-asiat ja mitä ikinä kenelläkin on.

Tuossa kohtaa tietää, että yöstä tulee pidempi kuin se nukkuen olisi. Ahdistus alkaa nousta ja sängyssä pyöriminen lisääntyy. Ajatukset jatkaa sarjatulitusta ja välillä pitää nousta kävelemään tai muuta.

Toki voi kokeilla rauhoittavaa musiikkia, mutta ei sekään kaikilla toimi. Ja sitten on lääkkeet joita melkoisen helposti tarjotaan vaihtoehdoksi, mutta eivät pitkässä juoksussa tee hyvää. Luonnollinen väsymys olisi parempi.

Siinä sitten ihminen miettii elämäänsä, menneisyyttä ja tulevaa. Eikä ahdistuksen kasvaminen ole mitenkään outoa. Saattaa tuntea itsensä yksinäiseksi (kenelle nyt yöllä soittaa). Ja haluaisi vain nukahtaa, mutta ei se väkisin onnistu.

Aika matelee eteenpäin, mutta sekin liian hitaasti. Tuohon kaikkeen kun lisää vielä mahdolliset mielen haasteet/mielenterveysongelmat niin paketti on valmis. Yksin ilman apua/tukea ja kaikkein ikävimmät ajatukset saattavat täyttää mielen. Ja pelkotilat saattavat ottaa mukaansa pään sisäisten kelojen matkaan.

Pitää vaan jaksaa sinnitellä ja koittaa selvitä yöstä ja ajasta. Mahdollisesti uni jossain kohti tulee, mutta jos ei niin sitten kun aamu alkaa sarastaa tietää olevansa voiton puolella. Tietää, että kohta alkaa uusi päivä ja tuska helpottaa tai ainakin hukkuu tekemisen alle. Väsymys kuitenkin alkaa painaa jossain kohti ja tiedostaa mistä se johtuu.

Edellä mainitulla tavalla hyvin usean ihmisen yö/yöt menee. Ei ole mukavaa ja tarvitsisi tukea/apua, mutta kuten aiemminkin sanottua ei sitä niin vaan saa. Jokainen on oikeutettu yöuneen ja pidemmällä aikajänteellä ilman unta oleminen ei hyvää tee.

Nukkumatin vierailua odotellessa siis.

Hyväsydämisyys

Hyväsydämisyys nykypäivän maailmassa on harventumaan päin oleva piirre ihmisissä. Moni keskittyy liialti vain itseensä, omaan tekemiseen, toimimiseen ja minän rakentamiseen. Samalla siinä sitten unohtaa muut ihmiset jopa ne läheisimmät ympäriltä ja keskittyy ns vain omaan napaan, ihan kun maailma vain yhden ihmisen ympärillä pyörisi. Tottakai hyväsydämisyyden väheneminen nyky yhteiskunnassa on senkin tulosta, että ns kovat tyypit maailmassa pärjää ja pääsee nopeammin eteenpäin tavoitteissaan, kun raivaa toiset tieltään.

Kivisydän ja kovana tyyppinä oleminen ei varmasti ole helppoa, vaikka kyllä siihenkin tottuu. Ja varmasti helpottaa omiin henkilökohtaisiin maaleihin pääsemistä, kun keskittyy vain itseensä. Mutta nykymaailmassa pienet teot ja toisten huomiointi on kuitenkin tärkeää, kuten on ollut aikaisemminkin. Lienee nykymaailman kasvatusmetodeissa ja toimintamalleissa paljon tekoa tuon kanssa miten muut huomioi (itsekin vanhempana koitan lapsia kasvattaessa painottaa muiden huomioon ottamisen). Mutta ei se ole helppo hyväsydämisilläkään, joista sitten kivisydämiä helposti tulee. 

Kuulostaa varsin ihanalta jos/kun ihmisellä on hyvä sydän (enkä tarkoita toiminnallisesti) ja kaikki ihmiset huomaavat sinut, kun olet heitä varten ja autat, koska olet hyväsydäminen. Se hinta kuitenkin, jonka hyväsydäminen ihminen joutuu maksamaan on kohtuullisen iso. Eikä hyväsydämisyys ole kyseisenlaisille ihmisille itsestään selvyys. 

Aina tarjoutuu apuun ja on olemassa muita varten oli oma tilanne mikä hyvänsä. Ihminen siis antaa itsestään ihan kaiken huomioidakseen muita, mutta vastineeksi sitten taas ei saan läheskään niin paljon mitä antaa. Joskus vain murto-osan. Siltikin hyväsydäminen ihminen kyseenalaistaa sen tekeekö ja antaako hän oikeasti tarpeeksi.

Kyseisenlainen ihminen on aina paikalla kun tarvitaan tai ainakin ilmestyy paikalle jos joku jeesiä tarvitsee. Useaan kertaan noin kun tapahtuu ympäröivät ihmiset eivät sitten loppuviimein enää arvosta sitä kaikkea mitä toinen itsestään antaa ja muiden eteen tekee kaiken jättäen omat tarpeensa ja asiansa toissijaisiksi. Hyväsydämisestä tulee siis itsestäänselvyys.

Hyväsydämiset ihmiset myös tuntevat kaikkia tunteita sekä asioita niin isosti sekä syvästi, että kaikki eivät sitä välttämättä ymmärrä. Yksi pienikin sana keskustelun lomassa saattaa romuttavasti vaikuttaa ja hyväsydämisen ihmisen päivä ja jopa useampikin päivä saattaa pilalla olla. Tästä huolimatta he antavat anteeksi nopeasti, josta seuraa monesti pettämisen ja hyväksikäytön kierre, jota ei hyväsydäminen huomaa tai halua huomata. Aina vaan luottaa.

Oikeasti läheisten ihmisten piiri hyväsydämisillä ihmisillä on todella pieni. Ajan saatossa he, kun ovat oppineet, että on parempi omata yksi hyvä ystävä kuin 100 morjestustuttua. Tuo heijastuu siitä, että hyväsydämiset ihmiset tiedostavat mitä ystävin tulee sen, että uskollisuus on harvinaista. Vaikka muiden ihmisten eteen tekevätkin paljon.

Hyväsydämisyys ei todellakaan ole heikkoutta vaan päinvastoin se on vahvuutta ja sellainen piirre ihmisessä/ihmiskunnassa mitä tulisi vaalia. Jotkin ihmiset vaan edellä kuvatulla tavalla käyttävät häikäilemättä hyväsydämisiä hyväkseen ja kohtelevat kuin roskaa saatuaan itselleen sen mitä tarvitsevat. Hyväsydämisyys ja kiltteys on siis harvinaisuus nykyajan maailmassa. 

Ei pidetä ketään itsestäänselvänä, eikä anneta hyväsydämisyyden kadota maailmasta.

Mitä kuuluu - vai kuuluuko mitään

Moni ei kysy ollenkaan ja ne jotka kysyy ei välttämättä pysähdy kuuntelemaan saati reagoimaan kysymyksensä vastaukseen. Ja tuo kysymys on "Mitä kuuluu?". Se pieni mutta jollekin todella suuri kysymys, jonka odottaa kuulevansa että pääsee avaamaan sydäntään ja kertomaan mitä oikeasti kuuluu.

Tuo kysymys on nykykulttuurissa muodostunut lähinnä keskustelun avaukseksi, johon ei odoteta sen kummempaa vastausta. Kuten erinäisissä kokouksissa, työyhteisön palaverissa ja muissa, missä käydään kuulumiskierros ja 95% vastaa ihan ok. Ja tuo siksi että ei palaveripöytäkirjan lukijoita varmaan suuremmin kiinnosta.

Surullista miten tuo kysymys on menettänyt merkitystään tässä hektisessä yhteiskunnassa jossa moni ihminen painii psyykkisten ongelmien kanssa ja tuo kysymys saattaisi pelastaa monen päivän ja jopa enemmänkin.

Joskus sitten tuo kysymys esitetään tarkoittaen sitä ja Kysyjä oikeasti haluaa kuulla mitä sinulle kuuluu. Aivan mahtavaa, vihdoin joku jota kiinnostaa ja haluaa kuunnella. Vai onko sittenkään.

Saattaa nimittäin olla, että kysymyksen kuulija on siinä pisteessä oman tilanteensa kanssa, että ei osaa, pysty tai halua enää vastata. Vaikka viikkoja jopa kuukausia olisi odottanut kuulevansa kysymyksen ihmiseltä jota oikeasti kiinnostaa.

Se fiilis, kun et enää tunnista itseäsi olemisestasi tai tekemisistäsi. Muistat millainen joskus olet ollut, mutta et ole enää edes varjo siitä ja kun katsot peiliin sieltä katsoo vastaan "tuntemattomat" kasvot ja tyhjä katse. Miten tuossa antaa mitään vastausta siitä mitä itselle kuuluu, kun tuntuu, että on itselleen vieraampi, kun joku oikeasti tuntematon ihminen. 

Siinä sitten vaan hiljenee, murenee sisältä ja koittaa pitää sen ulkokuoren kasassa ja "naamarin" päässä, että pääsisi tilanteesta vain pois. Ja kun tilanteesta jotenkuten onnistuu uimaan pois niin vajoaa psyykkisesti entistä syvemmälle, kun alkaa miettiä mitä tai kuka on saati mitä kuuluu. Kun ei muista tosiaan kuka itse on.

Aiemminkin olen sanonut, kun kysytään mitä kuuluu, niin ollaan valmiita kuulemaan vastaus eikä vaan heitetään tuota kysymystä ns tapana ilmaan.  Ja muistetaan se, että koskaan ei voi liian usein kysyä mitä kuuluu, kunhan vain oikeasti tarkoittaa sitä.

Yksin ilman sosiaalista kanssakäymistä jäävä ihminen ongelmiensa ja haasteidensa kanssa kadottaa nopeasti itsensä ja tietoisuuden siitä mitä kuuluu. Eikä noin pitäisi päästä tapahtumaan kenellekään. 

Huomioidaan siis muut ja pidetään itse mielessä kuka on, vaikka joskus joissain tilanteissa joutuisikin olemaan hetkittäin muuta kuin itse on.

Roolisuorituksia

Meitä ihmisiä on tässä maailmassa miljardeja ja jokainen omanlaisensa omalla tavallaan. Kahta samanlaista ei siis vastaan tulee, vaikka on tietysti nykymaailman ihailijoita, jotka koittavat muuttaa itsensä esikuvakseen ihan joka tavalla.

Ne suuret ja pienetkin erot luonteessa ja sen piirteissä tekevät meistä uniikkeja ja jokainen täyttää juuri omankokoisensa aukon esim. työpaikassa, kaveriporukassa. Kunhan vain olisi oma itsensä.

Tuo ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista tai helppoa. Moni ihminen kun peittelee joko tietoisesti tai tiedostamatta sitä millainen on tai jotain piirrettä itsessään. Syynä saattaa olla pelko siitä mitä muut ajattelee tai sitten häpeillään jotain piirrettä itsessään.

Tuossa kohtaa vedetään ns naamari päähän ja astutaan johonkin tiettyyn rooliin.

 Joista esimerkkeinä: "johtaja/mikromanageeraaja", joka peittää epävarmuuttaan tekemällä itsestään suuremman kuin on, "vetäytyjä", joka on vaan taustalla tarkkailee ja kuuntelee ollen sanomatta mitään, koska saattaa olla niin ujo tai arka, "hupiukko", joka ottaa ryhmässä roolia vitseillä, kaskuilla ja huumorilla, koska ehkä pelkää vastuuta, on arka eikä pidä itseään osaavana tai asiasta jotain tietävänä ja on myös ujo.

On kuitenkin surullista, että ihmiset joutuvat noin tekemään (itseni mukaanlukien). Kenenkään, kun ei tulisi peitellä tai häpeillä omaa luonnettaan tai sen piirteitä. Vaikka joskus roolin vetäminen saattaa tuntua helpommalta, kuin omana itsenä oleminen. 

Koitetaan heittää roolit sekä naamarit edes kokeilumielessä roskiin ja ollaan omia itsejämme. Että ei loppuviimein unohdu se kuka oikeasti on, koska silloin on sillassa ja hukassa itsensä kanssa. 

Pakopaikassa - viimein

Joskus aiemmin kirjoitin siitä, että jokaisella ihmisellä on ns Pakopaikka elämässä, jossa mieli lepää ja on oikeasti kaukana siitä kaikesta häsästä ja "kiireestä", jota elämässä on. On aikaa (edes hetki) vain itselle ja rakkaimmille jotka läsnä on jos on. 

Jokaiselle tuo hetki ja paikka elämässä koittaa. Lähtee suuntaamaan kohti pakopaikkaa tuntien sisällään kuinka helpotus valtaa kehoa ja mieltä. Tiedostaa, että kohta on siinä paikassa johon useammin kaipaisi.

Matkalla jossain kohden mieli tyhjenee täysin asioista joita pyörittää mielessään arjen keskellä 24/7. Hengitys kevenee, kun fyysisesti etääntyy arkihulinasta. Ajatukset on jo vahvasti määränpäässä, mieli on tasaisempi kuin hetkeen ja lopulta edessä aukeaa viimeiset mutkat, suorat ja nurkat joiden takana määränpää on.

Ja vihdoin edessäsi aukeaa se ihana rauhan ja seesteisyyden tyyssija. Kaikki aistit heräävät uudella tavalla eloon, tunnet olevasi yhtä pakopaikkasi kanssa. Näät rakkaat ihmiset (jos mahdollista) ja saat vaan olla.

Pakopaikka-aika voi alkaa. Tuntuu kuin olisit syntynyt uudelleen. Jokainen hengenveto on syvempi, silmät ja muut aistit ahmii sitä kaikkea mitä olet kaivannut ja jota Pakopaikka tarjoaa.

Toki teet normaaleja asioita pakopaikassa joita kotonakin ja töissä. Kaikki vaan tuntuu moninverroin ihmeellisemmältä. Kävelet ulkona jossa näet aamukosteuden haihtuvan, auringon nousevan ja jossain käki kukkuu. Otat kahvikupin käteen ja hörpyn siitä. Taivaallinen maku (vaikka olisikin ihan perus sumppi).

Oli kyseessä pidempi visiitti tai nopea pyrähdys. Tunnet kuinka voimavarastosi täyttyy, mieli lataa itseään uudelleen ja heräät arkeen uudella tarmolla. Jaksat taas hieman paremmin kantaa taakkaa joka kannettavana ja tiedät pystyväsi asioihin.

Toki paikasta lähteminen on haastavaa ja herättää tunteita moneen suuntaa. Eikä kyyneliltä voi välttyä. 

Mutta summasummaarum: jokaisella ihmisellä olisi hyvä olla "pakopaikka" , jossa voi vaan olla ja kerätä voimaa. Ei tarvitse olla suurta huvilaa porealtaineen ja muineen tai edes pientä mökkiä. Pienen pieni luontopläntti ja teltta on ihan passeli. Tai mikä vaan kullekin yksilölle on hyvä ja tuntuu oikealta.

           

 Ei anneta arjen musertaa meitä.

JokoKokoKokkoPalo

 Jokainen juhlapyhä ja aattopäivä saa jonkinlaisen hysterian aikaan ihmisissä. Oli kyseessä sitten joulu, uusivuosi tai juhannus. Mutta jos tarkemmin miettii, niin miksi kaikki tuo. Jouluaaton jo avasin joten nyt Juhannus käsittelyyn.

Vähintään puoli vuotta etukäteen aletaan stressaamaan säätä ja tutkimaan miljuunia sääennustuksia millainen mahtaa ehkä olla mahdollisesti Juhannuksen sää. Toki mökit,paljut ja muut härpäkkeet ja suristimet varattu vuosi etukäteen.

Sitten noita sääennustuksia ja meteorologeja kuunnellen meneekin hyvä tovi aikaa eteenpäin. Sitten tuhottoman pitkä ostoslista suunnitteille ja mahdollinen teema juhlaan jne.

Ai että Sitten koittaa se hetki kun rynnätään kauppaan (eikä todellakaan vaan yhteen). Jossa tottakai kaikki muutkin samaan aikaan. Hiilet, juomat,ruuat, pelit,vaatteet niin ja vielä kerran juomat .  "Ja prkl, kun alko ei 24/7 auki" tuumaa moni.

Sullotaan auto lattiasta kattoon täyteen tavaraa, hyvä jos matkustajat saati kuski mahtuu kyytiin. Ja matka juhlapaikkaan alkaa. Jossa perillä huomataan että jotain puuttuu ja taas mennään kiroamaan kauppaan.

Juhlapaikka pitää olla tip top eli koristelu, ja härpäkkeiden asennus seuraavaksi. Sitten juhlitaan ja juodaan aaton ja aattoyön yli.

Aamulla useammalla huono kuin hyvä olo ja luetaan kuinka moni hukkunut ja mitä kaikkea hölmöilty.  Sitten kalpeina ja hiljaa siivotaan, huokaillaan ja pakataan auto ja takaisin arkeen. Ens vuonna uudestaan taas.

Toki kaikki tuo hillitön paahtaminen ja värkkääminen kiroiluineen ja muiden haasteineen jaetaan someen niitä että "kaikki on ihanaa, täydellistä, suloista ja kivaa".

Ja ei en nyt tässäkään kohtaa sano että kaikki tai edes Jokainen toimisi noin tai viettäisi Juhannusta edellä mainitulla tavalla. Kärjistetty esimerkki vain. Itselle kuten monelle muullekin varmasti riittää läheiset/rakkaat ihmiset lähellä ja mahdollinen kokko sekä se yhteinen aika. Ilman mitään krumeluureja.

Jokainen taaplatkoon tyylillään. Meitä on moneen junaan ja osa jää asemallekin.

Mielipuolet vai MielenPuolet

Ihmisen mieli, ah tuo niin ihana monimutkainen, mutta samalla yksioikoinen koneisto. Jokikinen päivä mieli ihmisellä joutuu koetukselle tavalla tai toisella. Tapahtuu hyvää tai pahaa niin aina mieli raksuttaa puhumattakaan niistä mielen syövereistä.

Mieli voi olla hyvä tai huono. Mieli voi järkkyä, sairastua ja eheytyä. Mieli siis vähän niinkuin prosessi toisessa prosessissa eli ihmisen kehossa. Hyvin jännittävää ja mielenkiintoistakin.

Jokainen ihminen jossain kohden elämäänsä painiskelevat mielen haasteiden ja asioiden kanssa, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Nuo haasteet vaan tuppaavat olemaan sellaisia, että niiden kanssa usein jää yksin eikä nuo näy päällepäin.

Vaikka kuinka syvissä vesissä ihminen mielen osalta uisi niin ulospäin voi hymyillä, nauraa ja vitsailla, joka toimii suojamekanismina. Kaikille kun ei halua saati uskalla mainita, että oma mieli temppuilee.

Mielenterveys kuitenkin todella tärkeää ja valtava osa ihmistä sekä sitä millainen hän on. Aluksi pieneltä tuntuva mielen ailahdus saattaa käsittelemättömän kasvaa valtaviin mittoihin ja lamaannuttaa ihmisen täysin ja ajaa peruuttamattomiinkin ratkaisuihin.

Esimerkkinä mielen moninaisista haasteista on se kuinka voi olla ihmisen mieli jakautunut kuin kahteen suuntaan. On se menevä, toimiva, tekevä ja sosiaalinen ns vauhtiveikko. Ja vastaparina vetäytyvä, alamaissa oleva, hiljainen ja mitään tekemätön. Kuin yö ja päivä samassa paketissa.

Edellä mainitut puolet näkyyn muillekin ihmisille, varsinkin jos he osaavat katsoa oikein ja tulkita ihmistä. Mutta se mitä kaksi eri mielen suuntaa omaava ihminen käy läpi itsekseen on mitä kukaan muu ei tiedä.

Tietää kuka oikeasti on, jota ei ole ollut aikoihin. Tunnistaa menovaiheen ja alamaissa olo vaiheen, mutta ei voi niille mitään. On vaan ja koittaa kestää mukana.

Toki lääkitys, terapiat ja muut hoitomuodot auttaa kun vaan hakee ja etenkin pääsee avun piiriin. Pitkä ja haastava on prosessi joka tapauksessa.

Meistä kukaan ei tiedä mitä ja millaisia taisteluita esim paras kaveri päänsä sisällä käy jos ei kokoaikaa niin monesti. Ei pitäisi olettaa ja yleistää ihmisen olevan välttämättä se mitä muille ulospäin näyttää. 

Annetaan läheiselle hetken huomio, aika ja kysytään mitä kuuluu ja kuunnellaan vastaus. Tuntemattomien ihmistenkin kanssa voi vaihtaa sanoja, kassalla toivottaa "hyvää päivänjatkoa", kiittää jos tilaisuus on. Ei me mennä rikki jos puhutaan, päinvastoin voidaan olla hyväksi ja avuksi toiselle ja toisen mielelle.

Kenenkään ei tarvitse olla yksin.

Kun aika on

Aika tuo aina niin mielenkiintoinen asia, joka oikealla hetkellä kuluu liian nopeaan ja väärällä hetkellä ei meinaa kulua ollenkaan.

Moni ihminen sanoo/puhuu, että ei ole aikaa tehdä jotain tai tehdään sitten kun on aikaa. Varsinkin pienten lasten kanssa kuulee usein "ei nyt ole aikaa" lausahduksen. Vaikka toisaalta kokoajanhan on ns aikaa, koska aikahan kuluu kokoajan. Tekee jotain tai ei.

Mutta ei nyt aleta hiuksia halkoa. Usein tuntuu, että aika sotii ja taistelee meitä ihmisiä vastaan. Kuten Joskus joku vanhempi herra sanoi "Eilinen on muistoja, huominen on haaveita, tämä hetki tässä ja nyt on todellista".

Juuri nuo kaksi tekijää saattavat olla syy siihen että ei mukamas ole aikaa. Tottakai pitää hoitaa arjen velvoitteet ja ns pakolliset asiat. Mutta jokaisessa päivässä kyllä jää sitä ns luppoaikaakin. Vaikka kuinka hektistä elämää eläisi.

Täytyisi vaan ihmisen osata pysähtyä kun siihen tulee mahdollisuus ja nauttia siitä kun aikaa on, edes se hetki. Etenkin lasten kanssa eläessä ja miksei ilmankin niin jokainen hetki on tärkeä ja pieni hetkikin voi olla suuri seikkailu.

Ei ole väärin muistella menneitä tai haaveilla tulevasta, Kunhan muistaa tämän hetken. Ottaa siitä kaiken irti mitä on kullakin hetkellä elämässä. Aikaa tulee ja menee kyllä, mutta me ihmiset ei olla ikuisia täällä kukaan.

Varsinkin nyt kun on kesä "lyhyt ja vähäluminen" niin nautitaan siitä, ollaan rakkaiden ihmisten kanssa, kerrotaan läheisille mitä he merkitsevät ja Eletään.

Aika aikaansa kutakin sanos pässi kun päätä vietiin.

Miesten mielenterveyden kuukausi

Nykymaailmassa ihmisiä ja heillä huolia sekä ongelmia on laidasta laitaan. Enkä tarkoita sitä etteikö ennen noin olisi ollut, mutta nykyään asiat tuodaan kärkkäämmin ja helpommin esille. Varsinkin, kun kanavia asioiden esilletuomiseen on somen muodossa paljon enemmän kuin mitä "vanhaan hyvään aikaan" oli. Ja noista esille tuotavista asioista huomaa helposti sen, että ongelmat ja epäkohdat nostetaan helpommin esiin ja mielipiteet, jotka sitten ihmisten lisäksi riitelevät keskenään syötevirrassa. 

On kuitenkin yksi asia, josta ei ihan hirveästi puhuta tai nosteta pöydälle. Joka lienee asianosaisten opituista tavoista sekä kuvasta jollainen kyseisten ihmisten tulee antaa itsestään ja kuinka toimia yhteiskunnassa. Nimittäin miesten mielenterveysongelmat. Tuo kenttä/nuo asiat helposti ns. painetaan villaisella eikä miehet isommin jaksa saati halua pitää asioistaan ja ongelmistaan meteliä. Poikkeuksia lukuun ottamatta tietenkin.

Omassa nuoruudessa ja aikana jolloin itse kasvoi ei suuremmin nostettu esiin sitä, että miehet voi puhua tunteistaan ja on ihan hyväksyttävää olla heikko (ja myöntää se). Asioita niin hyviä kuin niitä huonojakin tapahtui eikä niihin sen suuremmin kiinnitetty huomioita tai keskusteltu niistä. Saati sitten hakeuduttu avun piiriin. 

Miehen tuli olla kova ja kestää kaikki asiat mitä eteen tuli oli sitten tilanne millainen hyvänsä. "pojat on poikia" sanottiin ja elämä jatkui. Surulle ja murheelle oli hetkensä ja aikansa arjessa, mutta ei sitä käsitelty tai käyty läpi. Lähinnä itse muistaa sen, että kun tapahtui jotain ikävää/mahdollisesti traumaattista niin korvattiin paha olo ja ikävä tunne jollain täytteellä ja kivalla jutulla painaen ikävä asia syvälle mielen sopukoihin ja takaraivoon.

Lieneekö nuo syyt niitä miksi tuntuu nykymaailmassa siltä, että ainakin oma sukupolveni maksaa kovaa hintaa mielenterveyden asioiden suhteen mitä miehiin tulee. Toki aiemmat sukupolvet ja miksei uudemmatkin ongelmien kanssa panivat. Ja kuten sanottua niin miehen malli tai kuva siitä millainen miehen tulee ja pitää olla ei ole suuremmin muuttunut ajan saatossa. Edelleen meidän miesten tulee olla se vankkumaton peruskallio ja kestää tulee mitä vaan, ainakin siltä tuntuu.

Ja nyt kun vietetään miesten mielenterveyden kuukautta kansainvälisesti niin ei voi enempää korostaa sitä miten tärkeää on huolehtia omasta mielenterveydestä. Olla rohkea ja myöntää olevansa heikko ja hakea apua jos sitä tarvitsee, vaikka avun piiriin hakeutuminen ja pääseminen usein kovin vaikeaa on. Ei kenenkään kuulu olla yksin asioidensa kanssa. Koska asioiden painaminen sivuun/takaraivon sopukoihin kostautuu ja saattaa eskaloitua sillä kaikkein ikävimmällä tavalla kuten tilastotkin osoittavat. 

Otanta vain miesten tekemistä itsemurhista (WHO):

noin 520 000 miesten itsemurhaa vuosittain

noin 70% kaikista itsemurhista miesten tekemiä

noin 1440 miesten itsemurhaa päivässä

noin 60 miesten itsemurhaa tunnissa

Lyhyellä matematiikalla 1 miehen tekemä itsemurha sekunnissa.

Ei siis jätetä "veljiä" yksin. Ollaan olemassa toisia varten ja osoitetaan se tekemällä itsensä näkyväksi toisille. Kysytään mitä kuuluu, eikä vaan ohiteta vastausta vaan pysähdytään ja kuunnellaan mitä toiselle oikeasti kuuluu. "Mitä kuuluu" kun ei ole vain totuttu täytekysymys kohdattaessa. Toisille se saattaa olla valtavan suuri mahdollisuus kertoa miltä tuntuu ja mitä oikeasti kuuluu.

Ketään ei ole luotu olemaan ja elämään asioidensa kanssa yksin! Vaikka joskus on vaikeaa ja elämä tuntuu musertavan alleen niin on hyvä muistaa kuten olen jo sanonut "on vahvuutta myöntää heikkoutensa". Puhutaan asioista, tehdään asioita yhdessä, ei jätetä ketään yksin, pidetään yhteyttä kavereihin ja ystäviin (vaikka edellisestä kerrasta olisi aikaa). Me voimme itse vaikuttaa siihen miten me ja kanssaeläjämme voivat.

Hyvää miesten mielenterveyden kuukautta!