Ohi kiitävä lapsuusaika

Lasten kanssa eläminen, oleminen ja kasvattaminen on kertakaikkisen ihmeellistä sekä monimuotoista. Kuten asiasta aiemminkin olen jo kirjoittanut. Jokainen päivä ja hetki näissä päivissä on omanlaisensa ja pienetkin hetket voi olla suuria seikkailuja. Aina ei ole helppoa, mutta ei sen kuulukaan olla. Onhan kyse kuitenkin siitä, että kasvatat pientä ihmisen taimea oppimaan ja tekemään asioita oikealla tavalla. Jokainen kuitenkin on oma yksilönsä ja toimii sekä oppii asioita eri tavalla, näin kahden lapsen isänä kokemuksesta voin sanoa. 

Mutta harvoin oikeasti pysähtyy miettimään sitä asiaa, että aika niin päivät, kuukaudet kuin vuodetkin menevät hirmuista vauhtia. Ja jokainen hetki/tapahtuma on ainutlaatuinen, eikä niitä tule vain ohittaa.

Tottakai lapsen syntymä on ainutlaatuinen ja ihmeellinen tapahtuma, joka mullistaa maailman eikä sen merkitys vähene tippaakaan, vaikka lapsia useampi tulisi. Se ensimmäinen huudahdus, jonka lapsi päästää on jotain niin ihmeellistä ja ensimmäisen kerran kun lapsen syliin saa niin siinä maailma muuttuu. Seuraava ohikiitävä hetki on ensimmäinen syntymäpäivä, joka tosiaan vain kerran tulee eikä sitä takaisin saa, kuten muutkin hetket, joita ensimmäisen kerran lapsen kanssa kokee.

Ja lapsi ikänsä puolesta lapsi on vain kahdeksantoista vuoden ajan, eli on vain kahdeksantoista kesää, jotka saat lapsen kanssa viettää ja ottaa niistä ikätasoisesti kaikki mahdollinen irti. Ja jouluja jolloin voit olla joulupukki tai ylipäätään joulupukkiin uskotaan tulee noin kymmenen, eikä näistäkään yksikään ole samanlainen. 

Pieni ihminen oppii vain kerran ajamaan pyörällä, joka todella iso hetki pienen ihmisen elämässä on ja avaa uusia ovia liikkumiseen. Kuten sekin, kun lapsi oppii sanomaan ja puhumaan sanoja/lauseita "oikealla" tavalla ilman sanavirheitä, jotka eivät todellakaan virheitä ole vaan tekevät lapsen kielestä ihanan ainutlaatuisen. Ja mitä puhumiseen tulee niin vain yhden kerran tulee ensimmäinen kerta, kun kuulet pienen ihmisen sanovan sinulle Rakastan Sinua.

Sitten on myöhäisemmän lapsuuden merkkipaalut, kuten vain kerran olevat mahdolliset rippijuhlat ja peruskoulun päättyminen, jonka jälkeen otetaan ne ensimmäiset askeleet kohti aikuisuutta valitessaan opiskelupaikkaa. Mikä kuitenkin omasta mielestä merkityksellistä niin sinulla on yksi mahdollisuus näyttää lapsella millainen on rakkaudellinen koti ja rakastava vanhempi, joka on olemassa lasta varten. Kaiken kun voi yhdellä teolla pienen silmillä rikkoa.

Joskus lapsen kasvatuksessa ja vanhemmuudessa päivät ja jopa hetket saattavat tuntua todella pitkiltä ja toistavat itseään useaan kertaan. Vuodet kuten jo kirjoitin niin menee kuitenkin todella nopeasti, niin ettei aina edes ymmärrä mihin aika menee. Ja kun tuon äärelle pysähtyy voi olla jo monen asian suhteen "myöhäistä".

Tämä teksti ja pohdinta ylipäätään on ihan vain muistutukseksi itselleni ja myös muille siitä, että elää hetkessä lapsen kanssa(miksei muutenkin). Ottaa kaikki mahdollinen irti ihan kaikesta tekemisestä ja olemisesta, pienelle ihmiselle, kun olet koko maailma hetken aikaa ainakin. 

Jossain kohtaa näitä hetkiä ei enää tule tai ole. Eikä niitä saa takaisin, vaikka kuinka tahtoisi. Ja jos "virheitä" tehnyt niin niiden korjaaminen voi olla haastavaa, kuten rypistynyt paperi, sitä vaikea suoraksi enää saada. 

Ollaan siis täysillä mukana jokaisessa hetkessä jonka vanhempana koemme lapsen kanssa. Vuosien päästä voi sitten yhdessä lapsen kanssa muistella miten kivaa oli ja mitä teitte yhdessä. Ja lapsen kanssa vietetyt päivät ovat niitä elämän tärkeimpiä päiviä. On sitten lähivanhempi tai etävanhempi.

Isäasiaa

Oma isä tänään 76 vuotta täyttää, joten siitä kumpusi seuraavanlainen pohdinta isyydestä, itsekin kun isä kahdelle lapselle olen.

Isämiehenä nyky-yhteiskunnassa olemisessa on omat haasteensa ja kommervenkkinsä. Moni ihminen olettaa ja odottaa, että isät ovat juuri tietynlaisia ja toimivat tietyllä tavalla.

Noin ei kuitenkaan ole. Vaan ihan kuten jokainen ihminen on erilainen niin on myös jokaisen isän isyys erilainen ja ilmenee eri tavoin. Isänä olemisen vahvuus tulee sisältä ja siitä kuinka paljon haluaa itsestään antaa ja kuinka "auki" on eläen hetkessä. 

Läsnäolevat isät ovat yleensä niitä hiljaisimpia ei todellakaan niitä jotka haluavat huomiota ja paistatella valokeilassa. Luoden itsestään esim. somessa super-isä kuvaa. He eivät halua tai odota arvostusta saati palkintoja tekemisistään.

He nousevat aamulla ylös toimimaan ja ovat lapsiaan varten, oli tilanne millainen hyvänsä. He tekevät pitkiä työpäiviä ja kantavat taakkaa josta harvoin ja aniharvoille haluavat edes puhua." Koska eihän isä/mies voi olla heikko"

Tästä huolimatta isä kotiin palattuaan heti ovat hetkeäkään kyseenalaistamatta valmiita hyppäämään lapsen maailmaan mukaan. Nuo isät korjaavat asioita arjessa ja siinä samalla huomaamattaan antavat pieniä oppitunteja arjen asioista sekä elämästä lapsilleen. 

Suurimman osan ajasta monikaan ei nää miten paljon tuollainen isä antaa itsestään lapsilleen/lapselleen. Vaikka kukaan muu ei näkisi niin lapset näkee, tuntee ja tietää sen miten läsnäoleva ja kaiken antava isä heillä on. 

Lapset aistivat sekä tuntevat sen turvallisuuden tunteen ja rakkauden niissä pienissä hiljaisissakin hetkissä.

Ja tuo on siksi että isänä olemisen vahvuus ei ole olla kokoajan äänessä ja äänekäs tai näkyvillä. Vaan isänä olemisen vahvuus on se että on olemassa, läsnä lapsiaan varten ja rakastaa lapsiaan päivästä toiseen.

Ja tuon isät tekevät koska he todella rakastavat lapsiaan ja lapset merkitsevät isille eniten maailmassa.

                 Hyvää syntymäpäivää iskä

Luurin vanki

Aamun matka ruuhkametrossa ja ratikassa on varsin silmiä avaava kokemus. Ihan jo pelkästään siitä syystä, että aamuherätykset ei kaikkien juttu ole ja "herääminen" tapahtuu vasta hyvän tovin jälkeen siitä kun on noussut ylös. Mutta tarkoitin kanssamatkustajien vähäistä vuorovaikutusta ja etenkin sitä kuinka ollaan kiinni puhelimessa.

Huvikseni laskeskelin että yli joka toisella ihmisellä oli nenä kiinni puhelimessa ja niska kyyryssä siinä metrovaunussa jossa itse olin. Ymmärtäähän tuon jos oikeasti on jotain tärkeitä esim. työasioita hoidettavana. Mutta muuten mietin mitä ihmiset teki ennen älypuhelinten tuloa.

Kun ihan kaikkialla moni on kasvanut kiinni puhelimeen tai oikeastaan puhelin ihmisen käteen. Ihan kadulla kävellessäkin katsotaan puhelinta eikä huomioida muuta kevyttä liikennettä saati autoja. 

Jotkut ihmiset tosin ovat niitä säännön vahvistavia poikkeuksia, jotka esim. matkalla kirjaa lukevat tai ottavat kontaktia muihin. Vaikka moni kieroon katsoo jos tuntematon alkaa puhumaan.

Voisi vaikka kehittää jonkun kännykkälukon tai vastaavan, jonka avulla ihminen eläisi tässä maailmassa eikä some/mobiilimaailmassa. Tai jos pääsisi niin käymään, että kaikki mobiiliverkot kaatuisi...Aaaapuva, mitä sitten tehtäisiin!

Ennen otettiin sanonnan mukaan pää pois pensaasta, mutta nykyään voisi nostaa pään pois luurista. Elää ja nauttia tästä mitä ympärillä on ja tapahtuu. Some ja muut kyllä odottaa, mutta tämä hetki elämässä on nyt ja siihen tulee osata tarttua ja nauttia siitä. Ei tämä taivallus pallolla ikuisesti kestä tai ole itsestäänselvyys.

Jätetään puhelin siis taskuun ja annetaan aika "oikeille" asioille. Eikä esim. kasvatetaan lapsia puhelimen kautta tai takaa.

Tulevaisuuskysymys: MIKSI?

Nuoriso tuo ihmisryhmittymä, jossa ainakin PikkuG:n mukaan on joskus ollut meidän tulevaisuus. Ei välttämättä ihan jokaisessa tosin, kun tässä seurannut kotinurkilla nuorisolaisten toimintaa. Saa keski-ikään ehtinyt ihminen useaan kertaan pyörittää mielessään kysymystä: MIKSI?

Omassa nuoruudessani kavereiden kanssa leikittiin tai pelattiin ulkona erinäisiä pelejä ja touhuttiin liikkumisen riemusta nauttien. Ei tarvinnut kökkiä nurkissa luuria (eikä sellaista ollutkaan) räpläämässä tai pyöriä ostareilla pahennusta aiheuttamassa. Toki joskus tuli tehtyä jotain töllin töitä, mutta poikkeus vahvistaa säännön kuten sanontakin sanoo. 

Nyttemmin kiinnostavin ja lähestulkoon ainoa tapa viettää vapaa-aikaa nuorisolaisilla näyttää olevan juuri tuo kauppakeskuksissa norkoilu. Eikä siinä mitään pahaa olisi, jos osaisi käyttäytyä. Omalle kohdalle kun useaan otteeseen sattunut nuoria jotka huutavat, kulkevat kuin omistaisivat koko keskuksen tai ovat huomioimatta kanssakulkijoita tönien ja runnoen muita sekä pomppien "pitkin seiniä". Sitten on tietysti se pieni osa, joka oikeasti tekee tuhojaan ja aiheuttaa suurempaa pahennusta.

Itse kokemuspohjalta olen päässyt todistamaan kuinka näin talviaikaan joukko nuoria heitellyt vanhuksia ja muita sekä itseäni (ollessani lasteni kanssa puistossa) jääkököillä sekä ohi ajavia autoja samaisilla kököillä viskonut. Kumpaankin tilanteeseen puututtu sanallisesti omasta ja muutaman muun toimesta, mutta ei mennyt viesti yllättäen perille ja toiminta jatkui. Kunnes sitten joku soittanut poliisit paikalle, jonka jälkeen porukka hajaantunut eri suuntiin juosten. Ihan kun poliisin pieni resurssi olisi tarkoitettu tuollaisiin asioihin?

Itselleni lapsuudessa ja nuoruudessa korostettiin kasvatuksessa sitä, että vanhempia ihmisiä tulee kunnioittaa ja antaa tilaa, kuten pitämällä ovea auki tai päästämällä kulkemaan ensin. Onko tämä kasvatuspointti monelta mennyt nykymaalimassa ohi? Kun näkee sitäkin, että metrosta tai bussista rynnitään niin, että vanhemmat ihmiset kaatuilevat ja olevat hädissään huutometakan kynsissä tai liikuntarajoitteiset ja raskaana olevat eivät pääse istumaan. Ja kun asiasta koittaa ystävällisesti mainita niin vastaus on V*ttuilua ja V:n viljelyä joka toisena sanana.

Eikä tuo sana tietääkseni hedelmää kanna vaikka sitä kuinka viljelee. Ja kun on terveet (suuremmalla osalla ainakin) jalat niin uskon, että jaksaa kyllä seistä ja odottaa vuoroaan niin, että vanhemmat ihmiset ja muut pääsee ensin saaden istua . Kuten esimerkiksi metrolta jotkut juoksevat hissiin ohi lastenvaunujen ja liikuntarajoitteisten (joille hissit pääsääntöisesti on) ja painavat napista ovet nopeammin kiinni. 

Enkä nyt millään muotoa yleistä tai sano, että tämä läheskään jokaista nuorisoista koskee, mutta ne räikeimmät tapaukset jäävät mieleen ja tulevat huomatuksi. On miljoonasti hyvääkin nuorissa ja heissähän meidän tulevaisuus on, on se sitten millainen hyvänsä. 

Omassa kasvatuksessa koitan parhaani mukaan (aina tosin onnistumatta) opettaa samaa perinnettä kuin omat vanhempani minulle opettivat, eli kunnioita vanhempia ihmisiä ja anna tilaa. Ja jos se nykyajan itsekehitetty vitsaus Kiire iskee, niin ei siinä kiroilu ja muiden tuuppiminen auta, vaan katsottava peiliin ja seuraavalla kertaa lähdettävä aiemmin liikkeelle.

Saattaa nyt tämä teksti hiukan vaikuttaa valitukselta ja nuorien syyllistämiseltä, mutta sitä tämä ei tosiaankaan ole. Nostin vain esiin asian, joka ainakin oman lähipiirinikin mielestä nostanut päätään tässä nyky-yhteiskunnassa, jossa rakenteet murroksessa sekä kansaryhmät myös muutoksessa. Ja kyllä myönnän olevani karvahattupäinen mielensäpahottaja toisinaan ja sanon kyllä herkästi jos itse tai omat lapseni tai muut joutuvat kolhituksi tai kirjaimellisesti ylirunnotuksi toisten toimesta.

Ollaan kaikki siis ystävällisiä toisillemme (tai yritetään ainakin)