Hyväsydämisyys

Hyväsydämisyys nykypäivän maailmassa on harventumaan päin oleva piirre ihmisissä. Moni keskittyy liialti vain itseensä, omaan tekemiseen, toimimiseen ja minän rakentamiseen. Samalla siinä sitten unohtaa muut ihmiset jopa ne läheisimmät ympäriltä ja keskittyy ns vain omaan napaan, ihan kun maailma vain yhden ihmisen ympärillä pyörisi. Tottakai hyväsydämisyyden väheneminen nyky yhteiskunnassa on senkin tulosta, että ns kovat tyypit maailmassa pärjää ja pääsee nopeammin eteenpäin tavoitteissaan, kun raivaa toiset tieltään.

Kivisydän ja kovana tyyppinä oleminen ei varmasti ole helppoa, vaikka kyllä siihenkin tottuu. Ja varmasti helpottaa omiin henkilökohtaisiin maaleihin pääsemistä, kun keskittyy vain itseensä. Mutta nykymaailmassa pienet teot ja toisten huomiointi on kuitenkin tärkeää, kuten on ollut aikaisemminkin. Lienee nykymaailman kasvatusmetodeissa ja toimintamalleissa paljon tekoa tuon kanssa miten muut huomioi (itsekin vanhempana koitan lapsia kasvattaessa painottaa muiden huomioon ottamisen). Mutta ei se ole helppo hyväsydämisilläkään, joista sitten kivisydämiä helposti tulee. 

Kuulostaa varsin ihanalta jos/kun ihmisellä on hyvä sydän (enkä tarkoita toiminnallisesti) ja kaikki ihmiset huomaavat sinut, kun olet heitä varten ja autat, koska olet hyväsydäminen. Se hinta kuitenkin, jonka hyväsydäminen ihminen joutuu maksamaan on kohtuullisen iso. Eikä hyväsydämisyys ole kyseisenlaisille ihmisille itsestään selvyys. 

Aina tarjoutuu apuun ja on olemassa muita varten oli oma tilanne mikä hyvänsä. Ihminen siis antaa itsestään ihan kaiken huomioidakseen muita, mutta vastineeksi sitten taas ei saan läheskään niin paljon mitä antaa. Joskus vain murto-osan. Siltikin hyväsydäminen ihminen kyseenalaistaa sen tekeekö ja antaako hän oikeasti tarpeeksi.

Kyseisenlainen ihminen on aina paikalla kun tarvitaan tai ainakin ilmestyy paikalle jos joku jeesiä tarvitsee. Useaan kertaan noin kun tapahtuu ympäröivät ihmiset eivät sitten loppuviimein enää arvosta sitä kaikkea mitä toinen itsestään antaa ja muiden eteen tekee kaiken jättäen omat tarpeensa ja asiansa toissijaisiksi. Hyväsydämisestä tulee siis itsestäänselvyys.

Hyväsydämiset ihmiset myös tuntevat kaikkia tunteita sekä asioita niin isosti sekä syvästi, että kaikki eivät sitä välttämättä ymmärrä. Yksi pienikin sana keskustelun lomassa saattaa romuttavasti vaikuttaa ja hyväsydämisen ihmisen päivä ja jopa useampikin päivä saattaa pilalla olla. Tästä huolimatta he antavat anteeksi nopeasti, josta seuraa monesti pettämisen ja hyväksikäytön kierre, jota ei hyväsydäminen huomaa tai halua huomata. Aina vaan luottaa.

Oikeasti läheisten ihmisten piiri hyväsydämisillä ihmisillä on todella pieni. Ajan saatossa he, kun ovat oppineet, että on parempi omata yksi hyvä ystävä kuin 100 morjestustuttua. Tuo heijastuu siitä, että hyväsydämiset ihmiset tiedostavat mitä ystävin tulee sen, että uskollisuus on harvinaista. Vaikka muiden ihmisten eteen tekevätkin paljon.

Hyväsydämisyys ei todellakaan ole heikkoutta vaan päinvastoin se on vahvuutta ja sellainen piirre ihmisessä/ihmiskunnassa mitä tulisi vaalia. Jotkin ihmiset vaan edellä kuvatulla tavalla käyttävät häikäilemättä hyväsydämisiä hyväkseen ja kohtelevat kuin roskaa saatuaan itselleen sen mitä tarvitsevat. Hyväsydämisyys ja kiltteys on siis harvinaisuus nykyajan maailmassa. 

Ei pidetä ketään itsestäänselvänä, eikä anneta hyväsydämisyyden kadota maailmasta.

Roolisuorituksia

Meitä ihmisiä on tässä maailmassa miljardeja ja jokainen omanlaisensa omalla tavallaan. Kahta samanlaista ei siis vastaan tulee, vaikka on tietysti nykymaailman ihailijoita, jotka koittavat muuttaa itsensä esikuvakseen ihan joka tavalla.

Ne suuret ja pienetkin erot luonteessa ja sen piirteissä tekevät meistä uniikkeja ja jokainen täyttää juuri omankokoisensa aukon esim. työpaikassa, kaveriporukassa. Kunhan vain olisi oma itsensä.

Tuo ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista tai helppoa. Moni ihminen kun peittelee joko tietoisesti tai tiedostamatta sitä millainen on tai jotain piirrettä itsessään. Syynä saattaa olla pelko siitä mitä muut ajattelee tai sitten häpeillään jotain piirrettä itsessään.

Tuossa kohtaa vedetään ns naamari päähän ja astutaan johonkin tiettyyn rooliin.

 Joista esimerkkeinä: "johtaja/mikromanageeraaja", joka peittää epävarmuuttaan tekemällä itsestään suuremman kuin on, "vetäytyjä", joka on vaan taustalla tarkkailee ja kuuntelee ollen sanomatta mitään, koska saattaa olla niin ujo tai arka, "hupiukko", joka ottaa ryhmässä roolia vitseillä, kaskuilla ja huumorilla, koska ehkä pelkää vastuuta, on arka eikä pidä itseään osaavana tai asiasta jotain tietävänä ja on myös ujo.

On kuitenkin surullista, että ihmiset joutuvat noin tekemään (itseni mukaanlukien). Kenenkään, kun ei tulisi peitellä tai häpeillä omaa luonnettaan tai sen piirteitä. Vaikka joskus roolin vetäminen saattaa tuntua helpommalta, kuin omana itsenä oleminen. 

Koitetaan heittää roolit sekä naamarit edes kokeilumielessä roskiin ja ollaan omia itsejämme. Että ei loppuviimein unohdu se kuka oikeasti on, koska silloin on sillassa ja hukassa itsensä kanssa. 

Kun aika on

Aika tuo aina niin mielenkiintoinen asia, joka oikealla hetkellä kuluu liian nopeaan ja väärällä hetkellä ei meinaa kulua ollenkaan.

Moni ihminen sanoo/puhuu, että ei ole aikaa tehdä jotain tai tehdään sitten kun on aikaa. Varsinkin pienten lasten kanssa kuulee usein "ei nyt ole aikaa" lausahduksen. Vaikka toisaalta kokoajanhan on ns aikaa, koska aikahan kuluu kokoajan. Tekee jotain tai ei.

Mutta ei nyt aleta hiuksia halkoa. Usein tuntuu, että aika sotii ja taistelee meitä ihmisiä vastaan. Kuten Joskus joku vanhempi herra sanoi "Eilinen on muistoja, huominen on haaveita, tämä hetki tässä ja nyt on todellista".

Juuri nuo kaksi tekijää saattavat olla syy siihen että ei mukamas ole aikaa. Tottakai pitää hoitaa arjen velvoitteet ja ns pakolliset asiat. Mutta jokaisessa päivässä kyllä jää sitä ns luppoaikaakin. Vaikka kuinka hektistä elämää eläisi.

Täytyisi vaan ihmisen osata pysähtyä kun siihen tulee mahdollisuus ja nauttia siitä kun aikaa on, edes se hetki. Etenkin lasten kanssa eläessä ja miksei ilmankin niin jokainen hetki on tärkeä ja pieni hetkikin voi olla suuri seikkailu.

Ei ole väärin muistella menneitä tai haaveilla tulevasta, Kunhan muistaa tämän hetken. Ottaa siitä kaiken irti mitä on kullakin hetkellä elämässä. Aikaa tulee ja menee kyllä, mutta me ihmiset ei olla ikuisia täällä kukaan.

Varsinkin nyt kun on kesä "lyhyt ja vähäluminen" niin nautitaan siitä, ollaan rakkaiden ihmisten kanssa, kerrotaan läheisille mitä he merkitsevät ja Eletään.

Aika aikaansa kutakin sanos pässi kun päätä vietiin.

Yksinkö?

Pienen ihmisen pientä suurta pohdintaan näin viikon alkuun.

Ihminen voi ihan jokapäiväisessä elämässä kerran jos toisenkin ja miksi sitten ei kolmannenkin pysähtyä miettimään montaa erinäistä asiaa. Mutta kuitenkin yksi on sellainen mikä ymmärtääkseni on nyky-yhteiskunnassa nostanut päätään. Tyhjä tunne valtaa ihmisen mielen, kun pysähtyessään tajuaa, että ei ole jokapäiväisessä elämässä välttämättä edes yhtä ihmistä, jonka kanssa voisi puhua tai keskustella asioista. Huolimatta sosiaalisesta mediasta ja erinäisistä yhteydenpito sovellutuksista. 

Tokihan ihmisellä saattaa olla ja onkin kavereita sekä tuttuja. Mutta noilla ihmisillä on omat ympyränsä, asiat hoidettavana, rutiinit sekä "omat" ihmiset ympärillä joiden kanssa vuorovaikuttaa. Lisäkis on ryhmävistit ja erinäiset viestiryhmät sekä suosikki ihminen jolle ASAP infotaan jos jotain tapahtuu. Tuo tilanne ja olotila entisestään korostuu jos sattuu olemaan kavereihin pidempi välimatka ja etäisyys kartalla huomattavan pitkä. 

Tuosta jää sitten jäljelle se yksi ihminen sinä tai minä, ihan kuka vaan. Katsomassa puhelintaan useita kertoja päivän aikana. Odottamassa sitä yhtä viestiä tai viestin merkkiääntä, jota ei välttämättä koskaan tai ainakaan päivän aikana tule. Vaikka itse olisit ensin laittanut viesti.

Ihminen voi olla kyllä osa porukkaa tai joukkoa kuten harrastusryhmä tai työyhteisö. Mutta oikeasti/kunnolla ei ole osa niitä tai vastaavasti kuulu syvällisemmin niihin. Helposti tulee sellainen tunne kuin katselisi muiden ihmisten elämää ollen itse ulkopuolinen tekijä. Ja tuon ulkopuolisen tekijän huomaaminen muiden toimesta siellä jossain taustalla on "työlästä".

Tuollaisen kokeminen saa ihmisen tuntemaan itsensä todella pieneksi lähes mitättömäksi. Ja alkaa nopeastikin pohtimaan omaa merkityksellisyyttään muiden ihmisten silmissä ja arjessa. Saattaa mieleen hiipiä jopa ajatus siitä, että jos itse seuraavan tai miksi ei tänäkin päivänä katoasi niin muuttaisiko se mitään kenenkään elämässä tai seuraisiko siitä mitään. 

Kenenkään ihmisen ei tulisi joutua miettimään tuollaisia saati kokemaan tuollaisia asioita elämässään. Aina elämä ja oleminen ole helppoa tai kivaa, mutta ei ylitsepääsemätöntäkään. Jokainen ihminen tarvitsee elämäänsä muita ihmisiä joiden kanssa vuorovaikuttaa, vaikka kuinka olisi itsenäinen. Toiset sitä osaa hakea, mutta osalle se haastavampaa on. Muistetaan siis arjessa huomioida ja huomata myös muita kuin vain itseään. Ihan vaikka vaan kysymällä se pieni suuri kysymys: Mitä kuuluu?

Ohi kiitävä lapsuusaika

Lasten kanssa eläminen, oleminen ja kasvattaminen on kertakaikkisen ihmeellistä sekä monimuotoista. Kuten asiasta aiemminkin olen jo kirjoittanut. Jokainen päivä ja hetki näissä päivissä on omanlaisensa ja pienetkin hetket voi olla suuria seikkailuja. Aina ei ole helppoa, mutta ei sen kuulukaan olla. Onhan kyse kuitenkin siitä, että kasvatat pientä ihmisen taimea oppimaan ja tekemään asioita oikealla tavalla. Jokainen kuitenkin on oma yksilönsä ja toimii sekä oppii asioita eri tavalla, näin kahden lapsen isänä kokemuksesta voin sanoa. 

Mutta harvoin oikeasti pysähtyy miettimään sitä asiaa, että aika niin päivät, kuukaudet kuin vuodetkin menevät hirmuista vauhtia. Ja jokainen hetki/tapahtuma on ainutlaatuinen, eikä niitä tule vain ohittaa.

Tottakai lapsen syntymä on ainutlaatuinen ja ihmeellinen tapahtuma, joka mullistaa maailman eikä sen merkitys vähene tippaakaan, vaikka lapsia useampi tulisi. Se ensimmäinen huudahdus, jonka lapsi päästää on jotain niin ihmeellistä ja ensimmäisen kerran kun lapsen syliin saa niin siinä maailma muuttuu. Seuraava ohikiitävä hetki on ensimmäinen syntymäpäivä, joka tosiaan vain kerran tulee eikä sitä takaisin saa, kuten muutkin hetket, joita ensimmäisen kerran lapsen kanssa kokee.

Ja lapsi ikänsä puolesta lapsi on vain kahdeksantoista vuoden ajan, eli on vain kahdeksantoista kesää, jotka saat lapsen kanssa viettää ja ottaa niistä ikätasoisesti kaikki mahdollinen irti. Ja jouluja jolloin voit olla joulupukki tai ylipäätään joulupukkiin uskotaan tulee noin kymmenen, eikä näistäkään yksikään ole samanlainen. 

Pieni ihminen oppii vain kerran ajamaan pyörällä, joka todella iso hetki pienen ihmisen elämässä on ja avaa uusia ovia liikkumiseen. Kuten sekin, kun lapsi oppii sanomaan ja puhumaan sanoja/lauseita "oikealla" tavalla ilman sanavirheitä, jotka eivät todellakaan virheitä ole vaan tekevät lapsen kielestä ihanan ainutlaatuisen. Ja mitä puhumiseen tulee niin vain yhden kerran tulee ensimmäinen kerta, kun kuulet pienen ihmisen sanovan sinulle Rakastan Sinua.

Sitten on myöhäisemmän lapsuuden merkkipaalut, kuten vain kerran olevat mahdolliset rippijuhlat ja peruskoulun päättyminen, jonka jälkeen otetaan ne ensimmäiset askeleet kohti aikuisuutta valitessaan opiskelupaikkaa. Mikä kuitenkin omasta mielestä merkityksellistä niin sinulla on yksi mahdollisuus näyttää lapsella millainen on rakkaudellinen koti ja rakastava vanhempi, joka on olemassa lasta varten. Kaiken kun voi yhdellä teolla pienen silmillä rikkoa.

Joskus lapsen kasvatuksessa ja vanhemmuudessa päivät ja jopa hetket saattavat tuntua todella pitkiltä ja toistavat itseään useaan kertaan. Vuodet kuten jo kirjoitin niin menee kuitenkin todella nopeasti, niin ettei aina edes ymmärrä mihin aika menee. Ja kun tuon äärelle pysähtyy voi olla jo monen asian suhteen "myöhäistä".

Tämä teksti ja pohdinta ylipäätään on ihan vain muistutukseksi itselleni ja myös muille siitä, että elää hetkessä lapsen kanssa(miksei muutenkin). Ottaa kaikki mahdollinen irti ihan kaikesta tekemisestä ja olemisesta, pienelle ihmiselle, kun olet koko maailma hetken aikaa ainakin. 

Jossain kohtaa näitä hetkiä ei enää tule tai ole. Eikä niitä saa takaisin, vaikka kuinka tahtoisi. Ja jos "virheitä" tehnyt niin niiden korjaaminen voi olla haastavaa, kuten rypistynyt paperi, sitä vaikea suoraksi enää saada. 

Ollaan siis täysillä mukana jokaisessa hetkessä jonka vanhempana koemme lapsen kanssa. Vuosien päästä voi sitten yhdessä lapsen kanssa muistella miten kivaa oli ja mitä teitte yhdessä. Ja lapsen kanssa vietetyt päivät ovat niitä elämän tärkeimpiä päiviä. On sitten lähivanhempi tai etävanhempi.

Apua vailla

Moni ihminen nykypäivänä painii erinäisten ongelmien sekä haasteiden kanssa. Toisten kohdalla haasteet vievät voiton ja ihminen lamaantuu niiden alle. Eikä tuossa tilanteessa ole kysymys siitä, että ei hakisi apua vaan, kun sitä ei yksinkertaisesti saa. Vaikka ympärillä olisi paljon ihmisiä ja osa heistä sanoisi välittävänsä niin ei apu ole aina saatavilla. Sinällään surullista, kun moni ihminen lähimmäisiinsä luottaa ja olettaa saavansa apua elämän haasteiden edessä. 

Apua ei kuitenkaan kannata pitää itsestäänselvyytenä, koska silloin unohtaa itse hyvin helposti sen kuinka toimia hädän hetkellä ja jää toimettomaksi vaan odottamaan apua, kun kohtaa ongelmia. Tuollainen toimettomuuden tila ei nyky-yhteiskunnassa ole mitenkään kummallinen, koska moni ihminen on tottunut saamaan asioita kuin Manu illallisen. Kasvatuksestahan tuo kaikki lähtee, mutta voinee jokainen itsekin opetella ja harjoitella asioita sekä toimimista.

Kuten kirjoitinkin jo niin ihminen, kun kohtaa haasteita elämässään niin voi olla vaikea apua pyytää. Tässä ilmiössä ei kuitenkaan ole kyse itsenäisyydestä tai siitä, että olisi jotenkin super ihminen. Moni apua pyytämätön ihminen vaan yksinkertaisesti väsyy siihen, että saa odottaa apua liian kauan. Ja lopulta sitten sitä apua ei tule ollenkaan. 

Sitä vaan lopulta tajuaa (niin surullista kuin se onkin), että joissain elämän kohdissa ihminen vaan on ja tulee olla itsekseen ja omillaan. Pyynnöistä huolimatta sitä vaan saa taistella yksin omat taistelut ja muille kelpaa vain silloin, kun on hauskaa ja kivaa. Aivot ihmisellä pitkässä juoksussa ja usean kerran pettymyksen jälkeen muovautuu ja kehittyy niin, että oikeasti opit aina toimimaan itse. Avun pyytämisen korvikkeeksi ihmisen mieli ja aivot treenaavat itsensä sellaiseen toimintamoodiin, että oikeasti yksin on parempi.

Sitten kun aikaa kuluu saattaa saadakin yhtäkkiä apua ja avuntarjouksia toisen havaittua ihmisen painivan ongelmien kanssa. Mutta tuossa kohtaa treenin vaikutuksesta avun saaminen saati vastaanottaminen tuntuu epämiellyttävältä ja hankalalta. Tuo ei ole siksi, että yksin olisit jotenkin super vahva ja voittamaton, vaan olet oppinut, että muiden avusta riippuvaisena oleminen ei ole turvallista. 

Olethan itse selvittänyt aiemmatkin haasteet elämässäsi niin miksi nyt sitten tarvitsisit apua. Tuo on kysymys, joka mielessä pyörii.

Ei päästetä ketään lähimmäistämme tuohon pisteeseen. Ollaan toisiamme varten ja saatavilla, kun joku oikeasti apua tarvitsee. Sen pienen Mitä kuuluu- kysymyksen kysyminen ei paljon vaadi. Eikä sekään, että odottaa vastausta ja kuuntelee mitä toiselle oikeasti kuuluu. 

Yhdessä me ollaan vahvempia, vaikka pitkän kaavan kautta asioista ehkä selviää yksinkin.

Kahviaika

Aika aikaansa kutakin sanoi pässi kun päätä leikattiin. Elikkä aika miettiä aikaa ja sitä kuinka nopeasti tai hitaasti se kuluu ja kuinka ohikiitävää se ihmiselämässä on. Noita seikkoja ei ehkä tule tarpeeksi arjessa ja elämässä ylipäätään mietittyä. Suurin vaikuttava tekijä lienee arjen hektisyys sekä nyky maailman suorittamiskeskeinen yhteiskunnan toimintamalli ja tietysti se "ihana" itse luotu kiire. 

Kaikessa yksinkertaisuudessaan aika on tässä maailmassa asioiden ja tapahtumien peruuttamatonta etenemistä aikajatkumossa. Niin, että kuljetaan heittämällä menneisyydestä aina tulevaisuuteen asti pysähtyen nykyisyyteen eli nykyhetkeen, jossa tällä hetkellä eletään/ollaan. Ihan tietoviisaiden määrittelemänä aika on fysiikan perussuure, joka muodosta neliulotteisen aika-avaruuden (on hyvin jännää). Ja tottakai aikaa mitataan ja aika esitetään kelloilla. 

Mutta puuduttava teoria ja asiateksti sikseen. Jokaisella ihmisellä tällä pallolla on aikaa toimia, olla ja tehdä asioita ennalta määrittämätön määrä. Toisilla enemmän toisilla puolestaan vähemmän. Kuten sanottua aika kuluu kokoajan emmekä voi siihen vaikuttaa, vaikka tietyissä hetkissä toivoisikin ajan pysähtyvän tai ainakin hidastuvan. Puolestaan vaikeimmat asiat sekä ajanjaksot toivoisi voivansa ylittää ja hypätä ajassa eteenpäin (kuten elokuvassa Klik).

Aika kuitenkin on arvokasta oli sitten hyvää/helppoa aikaa tai sitten haastavampaa aika olla ja toimia. Kaikki mitä eteen tulee elämässä on tarkoitettu (luulen ainakin niin) tulemaan silloin ja siinä ajassa kuin tulee. Aikaa ei voi kelata taaksepäin vaikka kuinka haluaisi. Voi kuitenkin muistella asioita ja mietteissään palata ajassa niihin hetkiin, joita kaipaa tai joihin haluaisi fyysisestikin palata.

Kukaan toinen ihminen ei voi määrittää sitä kuinka joku muu aikansa käyttää, vaikka kuinka olisi tietävinään toisen ajan käytön olevan ajanhukkaa. Tekemällä kun oppii ja aika näyttää kuten sanotaan, kun vaan tietäisi mitä se aika näyttää. Tämä hetki ajassa, joka meillä on nyt on arvokasta ja siihen on hyvä pysähtyä ainakin välillä ja elää hetkessä. Aina tuo ei kuitenkaan ole mahdollista, kun on erinäisiä asioita jotka pitää saada tehtyä tietyssä aikataulussa.

Menneisyyteen kun ei voi palata niin sama pätee tulevaisuuteen, koska sinnekään ei pääse hyppäämään vaikka kuinka haluaisi. Ja itse ainakin toisinaan tahtoisin nähdä mitä on tulevaisuudessa, mutta sitten asiaa miettiessä tajuaa sen, että tämän hetken valinnoilla ja teoilla tulevaisuudessa voi olla juuri sitä mitä haluaa. Eikä tulevaisuuteen ns. valmiiseen pöytään esim. koulun suhteen valmistumiseen pääseminen olisi jännää tai kasvattavaa, koska kaikki ne kokemukset sekä teot ja vaivannäkö/työ jäisi kokematta. 

Kuten sanottua aika meillä tällä pallolla on ennalta määrittämätön sekä rajallinen eikä seuraavaa hetkeä voi koskaan ennustaa(jotkut tosin sitä koittaa). Eletään siis tässä ja nyt, asetetaan tavoitteita tulevaan ja muistellaan vanhoja hyviä asioita, ihmisiä ja tapahtumia. Muistoissa kun asiat säilyy niin kauan ainakin kun muisti pelittää. Ja jos aikaa on (ja onhan sitä) niin tehkää asioita joita haluatte tai nähkää niitä ihmisiä, jotka merkitsee/joita haluatte. Aika kun on arvaamaton, ja voi huomenna jo olla toiselta ohi.

Nyt olisi aika tehdä sitä ja tätä, olla aikaansaava ja aikamoisen tuottelias. Aika on kilpajuoksu, jossa aika lentää(varsinkin jos kellon heittää). 

Mutta ensin: KahviAika

Kuolinkellot

Kuolema, tuo maanpäällisen taipaleen päättymisen "merkkipaalu". Tarkoittaa kansan kielessä eliön/ihmisen elintoimintojen päättymistä ja tuolla hetkellä elämä loppuu. Ihmieseliön kohdalla kuolemaan johtavia syitä on useita, joista mainittakoon sairaus ja vanhuus. Tokihan on olemassa se äärimmäinen ratkaisu, johon valitettavasti melko moni epätoivoisessa tilanteessa päätyy, eli oman hengen riistäminen. 

Kuolema on aina ikävä ja surullinen asia, jonka kanssa moni ihminen ei osaa/kykene toimimaan jos oma läheinen, sukulainen tai ystävä menehtyy. Menetyksen edessä ihmisen valtaa suru, jota käsittelin aiemmassa kirjoituksessani laajemmin ja sitä kuinka surua eri ihmiset käsittelee. Toisille ihmisille esimerkiksi läheisen pois meno on varovaisen "positiivinen" asia, varsinkin jos läheisen elämä loppuvaiheilla on ollut kurjaa ja ei lähelläkään ihmisarvoista elämää esim. "vihanneksena" sairaalasängyssä olemista. 

Läheisen kuoleman jälkeen alkaa ihmisen mielessä pyörimään surun seassa kelat hetkistä ja ajoista joita sai läheisen kanssa viettää. Mielen valtaa ne ihanan hyvät muistot ja silmiin kirpoaa surun kyynelten sekaan myös onnen ja ilon kyyneleet. Kerrassaan monimutkainen ja hiukan kummallinenkin tila ihmiselle, ainakin itselleni.

Toimia ja tekemistä riittää läheisen menehtymisen jälkeen järjestelyissä. Kyseisiä toimia jokainen ihminen tekee oman kykynsä ja jaksamisensa mukaan, toiset nopeammin ja toiset hitaammin. Kaikenkaikkiaan aika, joka kuluu ennen hautajaisia voi olla tuskallisenkin pitkä, kun on asioita hoidettavana ja mieli myllerryksessä ja ihminen tunteiden vallassa enemmän ja vähemmän. Eikä vielä ole saanut läheistään viimeiseen leposijaan.

Valmistelut ja työ järjestelyjen kanssa voi olla raastavaa ja tuntuu loputtomalta, mutta palkitsee siinä kohden kun viimein koittaa hetki jolloin saa viimeiset hyvästit läheiselleen heittää. Hautajaisten suhteen ne yleensä ovat vainajan näköiset ja sellaiset, jotka jollain tavalla ilmentävät menehtynyttä ihmistä. Joko ruokien ja "teeman" suhteen. 

Jokaisella on oikeus ja mahdollisuus tuoda omia muistojaan esiin muistotilaisuudessa. Kerto niitä itselle merkityksellisiä tarinoita vainajasta ja jakaa ne muiden kanssa. Nuo kokemukset ja muistelot monella tapaa tuovat niiden kohteen muiden lähelle ja jokaisella mahdollisuus elää mielissään hetkiä uudelleen. Jokaisella ihmisellä kun erilainen mielikuva ja käsitys toisesta on. 

Tuntuu pahalta ja oudolta, kun se rakas läheinen on siinä edessä arkussa ja tietää että enää koskaan ei häntä nää tai voi asioita yhdessä tehdä. Lohdullisena asiana kuitenkin on se, että nyt vihdoin vainajalla on kaikki hyvin ja hän on paremmassa paikassa jossa ei ole kipua tai muuta ikävää.

Rakas läheinen/sukulainen saa levätä rauhassa ja elää ikuisesti tai ainakin niin kauan meidän mielissä, kun muisti toimii. 

Lepää rauhassa Mummo.

Ikuisuuskysymys

Se hassu juttu matkalla kalmistoon, nimittäin elämä, kun päättyy niin mitä sitten tapahtuu. Tuota olen itse miettinyt monesti ja pojan koulussa elämänkatsomuksen tunnilla oli asiasta keskusteltu niin jatkoimme keskustelua kotona.

Uskomuksia ja teorioita kuoleman jälkeisistä tapahtumista on varmaan yhtä monta kuin ihmistäkin maailmassa. Mutta eikö silloin, kun sydän lyö viimeisen kerran niin kaikki lopukaan siihen.

Tutkimusten mukaan ainakin aivojen toiminta saattaa jatkua vielä 10-15min viimeisen sydämenlyönnin jälkeen. Johtuen siitä, että aivot hyvin happirikkaat on. Joidenkin uskomusten mukaan aivojen viimeinen 10min aikana "Käydään läpi" parhaat, rakkaimmat ja tärkeimmät muistot. Tuota nyt ei voi tietää, kun kekään ei ole kertomassa, mutta kaunis ajatus.

Kuoleman hetkellä henki jättää kehon ja poistuu, häviää ja lakkaa olemasta. Toiset uskoo sen jäävän kiertelemään elävien maailmaan, tulevan toisessa olomuodossa jälleen elämään tai sitten päätyvän taivaaseen tai vaan häviävän.

Itse uskon, että kun vehreimmille niityille siirtyy niin kaikki loppuu eikä mitään jää.

Paitsi tietysti muistot edesmenneestä, joita hetimiten hautajaisissa käydään läpi ja muistellaan henkilöä. Kannetaan kauniita kukkia haudalle ja pidetään puheita, mutta ei täältä poistunut noita mukaansa saa tai kuule.

Jotenkin karua ajatella, että arkussa saat sitten läheiset, rakkaat ja sukulaiset sekä tutut ja kaverit vierellesi ja puhutaan kauniita asioita. Eiköhän olisi parempi jos ihmisen eläessä kertoisille tälle mitä merkitsee ja olisi silloin läsnä. Näyttäisi rakkauden ja tärkeyden, ettei sitten jää harmittamaan kun toinen poistuu, että olisi pitänyt sanoa sitä ja tehdä tätä.

Kun joku maallisen taipaleen päättä niin tosiaan jää muistot, kuvat, videot ja mitä ikinä on. Ja niin kauan, kun on nuo edellä mainitut asiat niin juuri niin kauna ihminen on meidän luona ja mukana. Sanotaan vaikka suojelusenkelinä/-henkenä.

Ollaan läheisillemme läsnä ja kerrotaan miten paljon he merkitsevät, kun he ovat täällä.

Yksi kuva monta merkitystä

 

Joskus opiskeluaikoina oli tehtävä valita kuva joka kuvaa parhaiten itseäni tai elämääni. Ei ollut kovin laaja otanta kuvia joista valita, mutta valitsin vaan jonkun. Jotta pääsi nopeasti muiden edessä puhumisen suorittamaan, koska esiintyminen muiden edessä ei oma juttu ole.

Mutta enivei, kelailin ottamiani kuvia läpi puhelimesta ja tämä yllä oleva jotenkin todella kolahti.

Kuvan tunnelma on synkähkö, mutta silti rauhallinen ja jotenkin omintakeinen. Mustan taivaan verhoaa pilvet kuvasten sitä, että tulevasta ei voi tietää. Ja pari tähteä taivaalla on niitä omia tavoitteita jotka tiedän, mutta joihin matkaa. Tie näyttää tasaiselta ja suoralta, mutta todellisuudessa paljon on kuoppia ja liukkaita kohti joihin kaatua. Kuvastaen omia haasteitani. Suora loppuu osuvasti hautausmaalle, johon melkoisen monen maallinen taivallus päättyy.

Ja valo polun varrella on ne läheisimmät ja tärkeimmät ihmiset (omat lapset, ystävät sekä omat vahemmat), jotka iloa sekä valoa ja tukea/turvaa elämään tuovat. Kuva on vähän kuten elämässä: joku voi näyttää suunnan, mutta polku on itse kuljettava ja valinnat tehtävä.

Koulukiusaamisesta osa 2

Jatketaanpa vielä jokusen virkkeen verran koulukiusaamisesta, kun siitä kirjoittamisessa vauhtiin pääsi.

Kiusaaminen kohdistuu aina siihen, joka on heikko tai heikompi tai erilainen kuin kiusaaja/kiusaajat. Otetaan tuollainen nuori/aikuinen silmätikuksi, jonka jokaista tekemistä, liikettä, vaatetta ja tapaa tarkkaillaan ja isketään ilkeällä kuitilla, kun niin sanotusti "tulee syöttö lapaan". Nuo jotka kiusaavat hyvin harvoin toimivat yksin (lieneekö uskalluksen puute vai mikä) ja muodostavat siis kiusaajaporukoita, jotka dominoivat "valtakuntaansa". Siinä on vaikea yksin laittaa vastaa jos viisi kiusaajaa käy kimppuun ja alkaa muiluttaa.

Kiusaamisen lopettamiseksi edellisessä tekstissä mainitsemani kiusaamiskyselyn lisäksi on aina "varma ja kaiken ratkaiseva keskustelu" ja KiVa- koulu hanke, jossa koululla työryhmä käsittelemässä kiusaustapauksia jos tietty raja ylittyy kiusaamisessa (tuon rajan pitäisi olla paljon matalampi). Kuulemieni kokemusten perusteella tuo hanke ja sen olemassaolo on vain hetkittäinen ensiapu kiusaamistilanteisiin. Viimeiseksi sitten jää opiskelijan siirto toiseen kouluun. Ja tuo opiskelija lähes 100% varmuudella on kiusattu, vaikka olisi ehkä kuitenkin parempi purkaa kiusaaja porukkaa, eikä poistaa kiusattua, koska porukka löytää kyllä uuden uhrin hyvin nopeasti.

Kaiken kaikkiaan vuosin mittaan havaintoja tehdessä on koululaitos kiusaamisen edessä edelleen voimaton, eikä kiusaamista saa karsittua pois. Toki tuohon isona tekijänä on nykypäivänä kiusaamisen muodonmuutos ja "kiusaamisalustan" laajeneminen internettiin. Kouluilla tosiaan on hienoja ohjelmia ja suunnitelmia kiusaamisen karsimiseen ja siihen vaikuttamiseen, mutta toteutus ontuu monella tapaa. 

Iso ja ehkä jopa isoin vastuu on kiusatun vanhemmilla/tukiverkolla kiusatun itsensä lisäksi. Jos haluaa vaikuttaa kiusaamiseen ja sen mahdolliseen loppumiseen. Pitäisi uskaltaa puhua kiusaamisesta, lapset vanhemmilleen ja aikuisiässä läheisilleen ja esim. työpaikalla työkavereilleen. Olla vaan ottamatta vastaan sitä paskaa mikä kiusaajilta tulee ja puolustaa itseään. Vaikka tuo varmasti on vaikeaa jos on jo ajettu ahdinkoon ja miettii mielessään esim. päiviensä päättämistä. 

Eikä esimerkiksi nuoren koululaisen vanhempien asiaan puuttumisessa riitä se, että kerran ilmoitetaan asiasta opettajalle/rehtorille ja annetaan sitten olla ajatusmallilla "kyllä ne hoitaa asian koulussa". Pitää olla tukena ja turvana lapselle/nuorelle, osoittaa teoilla pelkkien sanojen lisäksi se että tekee kaikkensa kiusaamisen loppumiseksi.

Itse en nuorena uskaltanut kertoa vanhemmilleni kuinka pahaa kiusaaminen oli ja esim. selitin mustelmat kehossa pulkkamäellä tai vastaavalla lasten leikkitekemisellä. Tuosta nyt saa aikuisiällä kantaa taakkaa vieläkin ja parsia arpia jotka kiusaaminen jättänyt. 

Puhua pitää ja myös toimia. Kuten julkisuuteenkin nousi jokin aika sitten se, että kiusatun tulisi puolustaa itseään vahvasti "lyö kovempaa takaisin niin kiusaaminen loppuu" mentaliteetilla varmasti toimii paremmin kuin kauniit sanat ja asioiden vähättely. Oikeastihan kiusaamisessa vaan on kyse hyvin usein siitä että kiusaajalla itsellään on paha olla. On ongelmia kotona, koulunkäyntivaikeaa, koulumenestys heikkoa tai huono itsetunto. Kyllä se tyhmyys joukossa tiivistyy ja siitä saa sitten muut kärsiä.

Piti vain muutama sana kirjoittaa kiusaamisesta, mutta tulikin hiukan enemmän. Iso ja tärkeä aihe, joka koskettaa hyvin montaa ihmistä kautta maan. Turvataan lasten koulunkäynti ja ollaan työpaikoilla niin aikuisia, että jätetään kiusaaminen pois. 

Eikös juu!

Hop, Hop, Hoppua

Muutama sananen arjen kulkemisesta ja toimimisesta. 

Jokainen päivä on erilainen ja tekemistä, touhua ja sattumuksia mahtuu jokaiseen päivään. On kuitenkin yksi asia mikä monella on osa arkea ja josta kuulee ihmisten puhuvan ja jopa toistavan sitä liiaksi asti. Etenkin pienten lasten kanssa tämä sana/asia nostaa päätään turhankin usein.

Tämä sana nimittäin on KIIRE. 

Tuota sanaa ihmiset toistelee päivät pääksytysten ja kauhia hoppu on jokapaikkaan eikä välttämättä osata nauttia arjen pienistä hetkistä. Kuten esimerkiksi hienoista lumiukoista näin talvella tai linnuista joista ainakin pienet lapset innostuu/kiinnittää huomion.

Oma tulkintani (ei mikään faktuaalinen tosi) on se, että kiireen olemassaoloon vaikuttaa vain ihmiset itse. Kiire sanana ja käsitteenä on itse tehtyä ja rakennettua. 

Aikataulutusta ja suunnitelmallisuutta päivään laadittaessa,kun huomioi hyvissä ajoin toiminnan aloittamisen ja liikkeelle lähdön niin hups ei olekaan kiirettä.

Lapsille sanotaan "tule nyt, on kiire sinne ja tänne" tai "ei ole aikaa jäädä tähän on kiire tehdä jotain"

Esimerkki: taaperon kanssa 200metrin matka voi olla hyvin pitkä ajallisesti, kun on kaikkea hienoa ja jännää nähtävää jokapaikassa. Hyvissä ajoin liikkeelle/toimimaan niin ei tule KIIRE ja on mahdollisuus nauttia arjen pienistä ihmeistä.

Take it easy!

Vuodet vaihtuu, muuttujia tulee - vaan jotkut asiat pysyy

 Nykypäivän ihmisten elämässä muuttujia on enemmän kuin niitä asioita, jotka pysyvät ennallaan tai ovat kiinteitä. Ei ole mitenkään kiveen hakattua, että seuraavan vuoden ajan on esim työ, talous, terveys mallillaan.

Työn suhteen on nykymaailmassa ja sen menossa ehkä suurin muuttujien mahdollisuus, kun joka paikasta leikataan ja supistetaan määrärahoja sillä seurauksella, että työntekijävähennyksiä tehdään. Lisäksi on nopeaa, helpompaa ja halvempaa työvoimaa tarjolla - laatu sitten ei välttämättä ole sitä toivottua. Mutta ei nyt jäädä sorviin enempää kiinni.

Talous kokee muutoksia alati ja on vahvasti sidonnainen työhön. Arki heittää eteen mitä erinäisempiä haasteita ja yllättäviä rahareikiä on enemmän kuin reikiä reikäjuustossa. Tukia leikataan niiltä ketkä niitä saa ja pahimmassa tapauksessa joku tuki lakkautetaan jollain hämmentävällä perusteella kokonaan.

Terveyden suhteen ei voi mitään varmaa sanoa, jos aletaan ihan pieniin flunssiin ja muihin kiinnittää huomiota. Illalla voi olla terve ja aamulla sairas. Mutta isommassakin kuvassa terveys niin psyykkinen kuin fyysinenkin voi muuttua erinäisten tekijöiden seurauksena. Elämän kriisi/kriisit eskaloituu ja oma sietokyky ylittyy niin psyykkisesti kuin fyysisestikin ja seurauksen voi olla monitasoinen sairastuminen, jonka hoito pitkä prosessi ja kysyy nappulaa lompakosta. Sekä tietty vaikuttaa suurissakin määrin juuri työn tekemiseen ja onko siihen kykenevä.

Loppuviimein kun alkaa ajattelemaan oikein tarkkaan niin nuo arjen ja elämän muuttujat luovat pienen (miksi ei joskus isommankin) oravanpyörän. Jossa sitten ihminen pyörii kuukaudesta toiseen. Mainitsemani muuttuja tässä ovat ehkä jonkun mielestä negatiivisia, mutta kuten yleensä negatiiviset ja huonot asiat jää paremmin mieleen aiheuttaen isomman muistijäljen niin siksi kerron niistä. 

Ei kuitenkaan pidä sulkea pois positiivisia muuttujia joita ihmisillä myös on elämässä ja jotka tuovat valoa sekä iloa elämään. Toisaalta kun miettii niin osaisiko ihminen arvostaa niitä pienenpieniä positiivisia muuttujia ilman noita negatiivisia. Kun ei olisi tietoa tai kokemusta siitä mitä ja miten huonosti asiat voisivat olla. Mietinpä vain?

Muuttujia kuten sanottua on paljon ja ne tekevät elämästä elämisen arvoista niin hyvässä kuin pahassakin ja ilman niitä olisi vain sitä tasaista harmaata arkea (jota voisi kyllä joskus ihan kokeillakin). Mutta on myös asioita, jotka eivät muutu ja jotka ainakin itselleni ovat kultaakin kalliimpia. 

Tuollaisia asioita/ihmisiä ovat ystävät, siis sellaiset ystävät, jotka ovat kulkeneet elämän polulla mukana jo ihan pikkupojasta asti tai tulleet mukaan nuoruudessa. Sellaisia, jotka pitkänkin tauon jälkeen tuntuvat siltä kuin olisi viimeksi eilen nähty ja se jokin sanaton yhteys on ja pysyy vaikka aikaa kuluu ja ajan luistin urtaa meitä monellakin tapaa.

Voi puhua puutaheinää ja kertoa huonoja vitsejä tai sitten voi keskustella vakavammista asioista sekä elämän haasteista. Nuo ystävät ei tuomitse tai hylkää, vaan pysyvät tukena ja jaksavat, vaikka itse tietäisi ajoittain olevansa mailman raskain ihminen ja keskustelukumppani. 

Ystävien tapaaminen usein ei ole välttämätöntä, kun tietää ja tuntee, että ystävyys on aitoa ja voi luottaa siihen, että toinen on olemassa. Nuorempana sitä ei tiennyt tarkkaan mitä ystävyys merkitsee ja luuli, että ystävä katoaa tai häviää jos ei useana päivänä viikossa vietä aikaa yhdessä tai nää. Mutta nyt vanhempana ja "viisaampana" sitä tietää, että oikea ystävyys kestää ja kantaa vaikka tulisi erimielisyyksiä tai riitojakin jotka ajaisi vuosiksi erilleen. Eikä maantieteellinenkään etäisyys ole este, ainakaan nykymaailmassa, kun on viestit ja erinäiset videoyhteydenpitomahdollisuudet. 

Mutta mikään ei voita sitä kun ystävän tapaa kasvotusten in real life, kuten sanotaan. Siinä on jotain sellaista mikä allekirjoittaneelle on kultaakin kalliimpaa ja nuo hetket on niitä kun ainakin voi olla oma itsensä. 

Isosti kiitollinen omista parista ystävästä olen ja tahdon tuleville sukupolville opettaa myös sen miten tärkeitä ystävät on. Eikä niitä ystäviä tarvitse kymmeniä olla. pari todellista ystävää on riittävästi. Ei se määrä vaan laatu.

Ja loppuun vielä sen sanon, että oikeita ystäviä ei ihan joka oksalla istu ja pitkiä ystävyyssuhteita ei niin vain hektisessä yhteiskunnassa muodostu. Jos on edes yski oikea ystävä niin pidä siitä kiinni ja vaali ystävyyttä.

Kiitos