Haaveet vai Muistot

 

Ihminen on monella muotoa mielenkiintoinen ja kompleksinen kokonaisuus. Vuosien kuluessa ihminen muuttuu niin ulkoisesti kuin sisäisestikin monella tapaa. Arvomaailma kehittyy/muokkautuu, tunteet muovautuu ja niin eespäin. 

Yksi tuollainen asia mikä muuttuu, muovautuu ja kehittyy ihmisen mukana vuosien mittaan on haaveet. Lapsena kun saattaa haaveilla karkkipäivän isosta karkkimäärästä tai uudesta lelusta ja vanhempana sitten esimerkiksi uudesta paremmasta työstä. Ikään suhteutettuna varmaan suurin piirtein samanlaisia haaveita nuo. Tai ainakin lapsena uusi lelu oli suurista suurin haave itselle ainakin.

Kuten aiemmin kirjoitettua niin nyky-yhteiskunnassa kovasti työstetään elämää ja haaveillaan sekä tavoitellaan uusia entistä suurempia ja parempia asioita elämään. Eikä tuossa mitään väärää ole tietenkään jokainen rakentaa elämänsä sellaiseksi kuin haluaa. Ja toimii kuten toimii kulloinkin.

Tuossa suorittamispaineisessa haaveilu ja tavoittelurallissa saattaa jäädä niinsanotusti elämä tai ainakin osa siitä elämättä. Eikä ihminen välttämättä osaa nauttia tai tarttua niihin hetkiin tai asioihin jotka merkitsevät ja tekisivät muistoja. Yhden haaveen kun on täyttänyt niin on jo listalla uusia ja useampikin tulossa/tiedossa. Eikä pysähdytä välttämättä siihen että on saavuttanut jotain.

Toki “haaveet elättää” kuten sanottua, mutta mutta. Entäs sitten kun elättäminen/eläminen kääntyy ehtoopuolelle tai muutoin loppu syystä tai toisesta lähenee. Silloinkin monella vain haaveita on kymmenittäin joita kohti pitäisi mennä. 

Mutta on jatkuva haaveilu ja suorittaminen tavoitteisiin pääsemiseksi sen arvoista että viimeisinä hetkinä ei olis muuta kuin haaveet. Kuten esimerkiksi muistot.

Joskus joku kysyi: “kuolisitko Mieluummin haaveiden vai muistojen kanssa”

Pysäyttävä kysymys ja ajatus. Varsinkin kun nykymaailma on millainen on. Se eläminen ja asioiden kokeminen joilla muistoja luodaan ei välttämättä ole niin suuressa arvossa/merkityksessä. Muistot kun on jotain sellaista mitä läpi käydessä voi elää hetkiä uudelleen ja nuorta edes hetkeksi ainakin mielessään. Eikä kaikkea tarvitse kameralle ikuistaa, vaan voi pitää itsellään muistoissa.

Itse ainakin Mieluummin viettäisin viimeiset hetkeni muistellen vanhoja aikoja, nuoruutta ja elettyä elämää tehden/kokien asioita, kuin surkutellen sitä että vielä on haaveita joita ei pystyisi täyttämään. 

Valintojen maailma, kuten sanotaan. 

Merkityksellinen kuoleman jälkeen?

Ihmisen elämä varsin vaiherikasta on (tietysti tapauksesta riippuen) ja jokainen ympärilleen tietyn määrän tärkeitä ihmisiä haalii. Lisäksi on olemassa hyvänpäin tuttuja joiden kanssa tervehditään ehkä sana pari vaihdetaan ei enempää. 

Nykyaika vaan rakenteeltaan ja muodoltaan sosiaalisen kanssakäymisen suhteen hiukan ontuvaa on. Tosi elämän kohtaamisia ei juuri tule ja elämä on somessa. Monesti ihminen pysähtyy miettimään mitenköhän paljon sitä toisille merkitsee ja millainen rooli toisen elämässä itsellä on. Ja tuotahan ei voi tietää ellei sitten ihan kysymällä kysy toiselta.

Mutta sitten kun koittaa se viimeinen päivä, kun ihminen siirtyy suorasääristen pataljoonaan ja makaa umpinaisessa puuvuoteessa, niin silloin on useampi kuin tuo oma lähipiiri itkemässä vierelläsi. Ihmiset hamuilee vielä yhtä mahdollisuutta toisen kanssa, yhtä väliin jäänyttä keskustelua, edes Halausta mitä koskakaan ei annettu kun toinen oli fyysisesti vierellä. 

Tuo sinällään kovin surullista ja jokseenkin outoakin on kuinka kuolema tekee toisesta ihmisestä ja hänen läsnäolostaan niin korvaamattoman. Toisen ollessa elossa kun ei laiteta viestejä tai soitella saati niin, että mentäisiin käymään toisen luona. Eikä monikaan sano toiselle mitä toinen itselle merkitsee. Ja sitten kun aletaan miettiä miksi ei toiseen pidä yhteyttä tai käy kylässä niin yleinen syy on tottakai "kiire", joka kuten sanottua usein itse rakennettua ja helppo tekosyy monelle asialle.

Sitten kun miettii miksi moni ihminen toimii yllämainitulla tavalla toisen kuoltua niin tottakai on sitä surua ja ikävää mitkä itkemään ja kaipaamaan saa. Mutta monella surijalla kuitenkin ihan tietoviisaita lainatakseni kyseessä katumus-heijaste. Joka pohjautuu omaan toimintaan silloin kun toinen ihminen vielä elossa oli. 

Oma toiminta kaduttaa toisen poistumisen hetkellä ja soimataan itseään. Toki myös monesti tuollaiset ihmiset tajuavat toisen arvon vasta, kun menetys tapahtunut (pätee ihmissuhteissakin). 

Ei siis odoteta siihen viimeiseen hetkeen tai sen yli sitä, että ollaan toisen kansaa tai otetaan yhteyttä. Kerrotaan toiselle tämän merkitys vielä, kun molemmat samaa ilmaa hengittää. Ja kukat mukavampi saada ja varmasti antaakin silloin kun saaja ei vielä ole kuollut. Vaikka surullisen usein miehet ainakin saavat kukkia sen ensimmäisen ja viimeisen kerran juuri silloin, kun arkussa makaavat.

Pidetään yhteyttä ja kerrotaan läheisillemme mitä he meille merkitsee. Pienillä sanoilla ja teoilla voi olla suurikin merkitys.

Kahviaika

Aika aikaansa kutakin sanoi pässi kun päätä leikattiin. Elikkä aika miettiä aikaa ja sitä kuinka nopeasti tai hitaasti se kuluu ja kuinka ohikiitävää se ihmiselämässä on. Noita seikkoja ei ehkä tule tarpeeksi arjessa ja elämässä ylipäätään mietittyä. Suurin vaikuttava tekijä lienee arjen hektisyys sekä nyky maailman suorittamiskeskeinen yhteiskunnan toimintamalli ja tietysti se "ihana" itse luotu kiire. 

Kaikessa yksinkertaisuudessaan aika on tässä maailmassa asioiden ja tapahtumien peruuttamatonta etenemistä aikajatkumossa. Niin, että kuljetaan heittämällä menneisyydestä aina tulevaisuuteen asti pysähtyen nykyisyyteen eli nykyhetkeen, jossa tällä hetkellä eletään/ollaan. Ihan tietoviisaiden määrittelemänä aika on fysiikan perussuure, joka muodosta neliulotteisen aika-avaruuden (on hyvin jännää). Ja tottakai aikaa mitataan ja aika esitetään kelloilla. 

Mutta puuduttava teoria ja asiateksti sikseen. Jokaisella ihmisellä tällä pallolla on aikaa toimia, olla ja tehdä asioita ennalta määrittämätön määrä. Toisilla enemmän toisilla puolestaan vähemmän. Kuten sanottua aika kuluu kokoajan emmekä voi siihen vaikuttaa, vaikka tietyissä hetkissä toivoisikin ajan pysähtyvän tai ainakin hidastuvan. Puolestaan vaikeimmat asiat sekä ajanjaksot toivoisi voivansa ylittää ja hypätä ajassa eteenpäin (kuten elokuvassa Klik).

Aika kuitenkin on arvokasta oli sitten hyvää/helppoa aikaa tai sitten haastavampaa aika olla ja toimia. Kaikki mitä eteen tulee elämässä on tarkoitettu (luulen ainakin niin) tulemaan silloin ja siinä ajassa kuin tulee. Aikaa ei voi kelata taaksepäin vaikka kuinka haluaisi. Voi kuitenkin muistella asioita ja mietteissään palata ajassa niihin hetkiin, joita kaipaa tai joihin haluaisi fyysisestikin palata.

Kukaan toinen ihminen ei voi määrittää sitä kuinka joku muu aikansa käyttää, vaikka kuinka olisi tietävinään toisen ajan käytön olevan ajanhukkaa. Tekemällä kun oppii ja aika näyttää kuten sanotaan, kun vaan tietäisi mitä se aika näyttää. Tämä hetki ajassa, joka meillä on nyt on arvokasta ja siihen on hyvä pysähtyä ainakin välillä ja elää hetkessä. Aina tuo ei kuitenkaan ole mahdollista, kun on erinäisiä asioita jotka pitää saada tehtyä tietyssä aikataulussa.

Menneisyyteen kun ei voi palata niin sama pätee tulevaisuuteen, koska sinnekään ei pääse hyppäämään vaikka kuinka haluaisi. Ja itse ainakin toisinaan tahtoisin nähdä mitä on tulevaisuudessa, mutta sitten asiaa miettiessä tajuaa sen, että tämän hetken valinnoilla ja teoilla tulevaisuudessa voi olla juuri sitä mitä haluaa. Eikä tulevaisuuteen ns. valmiiseen pöytään esim. koulun suhteen valmistumiseen pääseminen olisi jännää tai kasvattavaa, koska kaikki ne kokemukset sekä teot ja vaivannäkö/työ jäisi kokematta. 

Kuten sanottua aika meillä tällä pallolla on ennalta määrittämätön sekä rajallinen eikä seuraavaa hetkeä voi koskaan ennustaa(jotkut tosin sitä koittaa). Eletään siis tässä ja nyt, asetetaan tavoitteita tulevaan ja muistellaan vanhoja hyviä asioita, ihmisiä ja tapahtumia. Muistoissa kun asiat säilyy niin kauan ainakin kun muisti pelittää. Ja jos aikaa on (ja onhan sitä) niin tehkää asioita joita haluatte tai nähkää niitä ihmisiä, jotka merkitsee/joita haluatte. Aika kun on arvaamaton, ja voi huomenna jo olla toiselta ohi.

Nyt olisi aika tehdä sitä ja tätä, olla aikaansaava ja aikamoisen tuottelias. Aika on kilpajuoksu, jossa aika lentää(varsinkin jos kellon heittää). 

Mutta ensin: KahviAika

Kahvit kuolleiden kanssa

Läheisen rakkaan ihmisen menettäminen (kuten jo olen kirjoittanut) on suuri ja käänteentekevä kokemus. Jonka vaikutukset omaiseen/omaisiin ovat monimuotoiset, eivätkä rajoitu ainoastaan menetykseen. Eikä kukaan voi määrittää sitä miten kauan vaikutukset kestää.

Useaan otteeseen läpi viikon ja halki päivien tulee menetetty omainen mieleen. Pieni sana, esine tai asia arkisessa tekemisessä saattaa nostaa muistot ja tunteet pintaan. Läheinen palaa mieleen ja muistot kuten ne olisivat tapahtunee vasta eilen, vaikka niistä olisi jo useampi kymmenen vuotta.

Kaikki tunteet eivät positiivisia välttämättä ole. Sekaan mahtuu myös niin ikäviäkin, kuten harmitus sanomattomista sanoista ja tekemättömistä teoista tai siitä, että ei tarpeeksi ole läheisen kanssa aikaa viettänyt tämän ollessa keskuudessamme.

Oli miten oli niin kaikki tunteet mitä tulee ovat hyvästä, koska tunteita ei saa/kannata padota sisälle vaan antaa tulla ulos. Ja tuo siksi, että tunteet eivät jää mieleen patoutumaan tai luomaan suurempaa tunnemyrskyä, sitten jossain kohden purkautuen isona "myrskynä".

Eikä muistot välttämättä rajoitu vain yhteen kyseiseen läheiseen tai tekemisiin tämän kanssa. Mieleen tulvii kelana muistoja muistakin ajasta ikuisuuteen siirtyneistä läheisistä. Jokainen, kun omalla tavallaan ollut merkityksellinen ja omannut jokainen erikokoiset roolin muistellaan elämässä. 

Näissä muistoissa ja niitä muistellen kirpoaa kyynel jos toinenkin silmäkulmaan, osa ilon kyyneliä ja osa surun/kaipuun kyynelinä. Jokainen kyynel merkitsee paljon.

Ei ole väärin muistella läheisiään. Toiset tekee sitä enemmän ja toiset vähemmän. Ja niin kauan, kun muistamme on läheiset osa meitä ja meidän kanssa.

Kuppi kahvia kuolleiden läheisten muistolle, koska kahvi jos mikä yhdistää meitä.

Kuolinkellot

Kuolema, tuo maanpäällisen taipaleen päättymisen "merkkipaalu". Tarkoittaa kansan kielessä eliön/ihmisen elintoimintojen päättymistä ja tuolla hetkellä elämä loppuu. Ihmieseliön kohdalla kuolemaan johtavia syitä on useita, joista mainittakoon sairaus ja vanhuus. Tokihan on olemassa se äärimmäinen ratkaisu, johon valitettavasti melko moni epätoivoisessa tilanteessa päätyy, eli oman hengen riistäminen. 

Kuolema on aina ikävä ja surullinen asia, jonka kanssa moni ihminen ei osaa/kykene toimimaan jos oma läheinen, sukulainen tai ystävä menehtyy. Menetyksen edessä ihmisen valtaa suru, jota käsittelin aiemmassa kirjoituksessani laajemmin ja sitä kuinka surua eri ihmiset käsittelee. Toisille ihmisille esimerkiksi läheisen pois meno on varovaisen "positiivinen" asia, varsinkin jos läheisen elämä loppuvaiheilla on ollut kurjaa ja ei lähelläkään ihmisarvoista elämää esim. "vihanneksena" sairaalasängyssä olemista. 

Läheisen kuoleman jälkeen alkaa ihmisen mielessä pyörimään surun seassa kelat hetkistä ja ajoista joita sai läheisen kanssa viettää. Mielen valtaa ne ihanan hyvät muistot ja silmiin kirpoaa surun kyynelten sekaan myös onnen ja ilon kyyneleet. Kerrassaan monimutkainen ja hiukan kummallinenkin tila ihmiselle, ainakin itselleni.

Toimia ja tekemistä riittää läheisen menehtymisen jälkeen järjestelyissä. Kyseisiä toimia jokainen ihminen tekee oman kykynsä ja jaksamisensa mukaan, toiset nopeammin ja toiset hitaammin. Kaikenkaikkiaan aika, joka kuluu ennen hautajaisia voi olla tuskallisenkin pitkä, kun on asioita hoidettavana ja mieli myllerryksessä ja ihminen tunteiden vallassa enemmän ja vähemmän. Eikä vielä ole saanut läheistään viimeiseen leposijaan.

Valmistelut ja työ järjestelyjen kanssa voi olla raastavaa ja tuntuu loputtomalta, mutta palkitsee siinä kohden kun viimein koittaa hetki jolloin saa viimeiset hyvästit läheiselleen heittää. Hautajaisten suhteen ne yleensä ovat vainajan näköiset ja sellaiset, jotka jollain tavalla ilmentävät menehtynyttä ihmistä. Joko ruokien ja "teeman" suhteen. 

Jokaisella on oikeus ja mahdollisuus tuoda omia muistojaan esiin muistotilaisuudessa. Kerto niitä itselle merkityksellisiä tarinoita vainajasta ja jakaa ne muiden kanssa. Nuo kokemukset ja muistelot monella tapaa tuovat niiden kohteen muiden lähelle ja jokaisella mahdollisuus elää mielissään hetkiä uudelleen. Jokaisella ihmisellä kun erilainen mielikuva ja käsitys toisesta on. 

Tuntuu pahalta ja oudolta, kun se rakas läheinen on siinä edessä arkussa ja tietää että enää koskaan ei häntä nää tai voi asioita yhdessä tehdä. Lohdullisena asiana kuitenkin on se, että nyt vihdoin vainajalla on kaikki hyvin ja hän on paremmassa paikassa jossa ei ole kipua tai muuta ikävää.

Rakas läheinen/sukulainen saa levätä rauhassa ja elää ikuisesti tai ainakin niin kauan meidän mielissä, kun muisti toimii. 

Lepää rauhassa Mummo.

Kun suru koskettaa

Ihmisillä on halki aikojen ollut monenlaista surua sekä murhetta mielen päällä. Nyky maailmassa tosin usea ihminen ns. uhriutuu  tai on mielensäpahoittaja. Keräten itselleen "keksittyä" surua/murhetta joskus jopa huomionhakuisesti.

Surun niin kutsutut tasot tai vaiheet ovat yksinkertaisuudessaan shokki, reaktio, käsittely ja uusiutuminen. Nuo vaiheet jokainen ihminen käsittelee ja jaottaa sen mukaan mikä itselle kulloinkin hyvältä tuntuu. Eikä mitään kiveenhakattua aikataulua ole olemassa.

Edelliseen tekstiin viitaten esimerkiksi surusta käytän läheisen, rakkaan tai ystävän menettämistä ja sen aiheuttamaa surua/tuskaa.

Vaikka nuo ns. tieteellisesti nimetyt vaiheet on olemassa ja hienosti luokiteltu, toimii ihmiset surun hetkellä eri tavoin. Joista itse olen havainnut kolme: toimija, murtuja, tunteeton (nimitykset ihan oma keksimiä).

Ensiksi tunteeton, joka saattaa ulospäin monelle vaikuttaa siltä, että kaikki on kuten ennenkin. Arki rullaa, asiat tulee hoidettua ja juttu luistaa entiseen malliin. Kyse ei ole siitä, että ei suru missään tuntuisi vaan henkilö ei osaa käsitellä kaikkea sitä tunnetta, joka sisällä. On siis tunnelukossa sisältä.

Murtaja puolestaan hajoaa alta aikayksikön pieniksi palasiksi samalla hetkellä, kun suru-uutinen hänet tavoittaa. Kaikki tekeminen loppuu eikä kyetä mihinkään muuhun kuin itkemään ja purkamaan pahaa oloa. Ulospäin näyttää ja onkin todella raadollinen ja lohduton näky.

Toimija taas on ihminen joka esim. kuolemantapauksen hetkellä alkaa järjestää, organisoida ja aikatauluttaa asioita, jotka on hoidettava vainajan saattamiseksi haudan lepoon. Pysähtyminen ei tule kysymykseenkään ja jos joku sitä ehdottaa niin toimija saattaa suuttua. Vastaavasti toimija saattaa suruaan purkaa/käsitellä tekemällä mielettömästi töitä ja kaikkia oheistoimintoja kuten harrastukset tai remontointi. Pääasia kunhan tekee.

Kaikki tavat käsitellä surua ovat yhtälailla oikeita ja ajavat asiansa kyllä. Tunteeton ja tekijäkin käsittelevät tavallaan surua. Ja kun tekijän tekeminen loppuu ja oikeasti pysähtyy tulee se murtuminen ja tunne ulos.

Ollaan rohkeasti erilaisia ja oma itsemme ihan kaikissa asioissa ei pelkästään surun suhteen. 

Ikuisuuskysymys

Se hassu juttu matkalla kalmistoon, nimittäin elämä, kun päättyy niin mitä sitten tapahtuu. Tuota olen itse miettinyt monesti ja pojan koulussa elämänkatsomuksen tunnilla oli asiasta keskusteltu niin jatkoimme keskustelua kotona.

Uskomuksia ja teorioita kuoleman jälkeisistä tapahtumista on varmaan yhtä monta kuin ihmistäkin maailmassa. Mutta eikö silloin, kun sydän lyö viimeisen kerran niin kaikki lopukaan siihen.

Tutkimusten mukaan ainakin aivojen toiminta saattaa jatkua vielä 10-15min viimeisen sydämenlyönnin jälkeen. Johtuen siitä, että aivot hyvin happirikkaat on. Joidenkin uskomusten mukaan aivojen viimeinen 10min aikana "Käydään läpi" parhaat, rakkaimmat ja tärkeimmät muistot. Tuota nyt ei voi tietää, kun kekään ei ole kertomassa, mutta kaunis ajatus.

Kuoleman hetkellä henki jättää kehon ja poistuu, häviää ja lakkaa olemasta. Toiset uskoo sen jäävän kiertelemään elävien maailmaan, tulevan toisessa olomuodossa jälleen elämään tai sitten päätyvän taivaaseen tai vaan häviävän.

Itse uskon, että kun vehreimmille niityille siirtyy niin kaikki loppuu eikä mitään jää.

Paitsi tietysti muistot edesmenneestä, joita hetimiten hautajaisissa käydään läpi ja muistellaan henkilöä. Kannetaan kauniita kukkia haudalle ja pidetään puheita, mutta ei täältä poistunut noita mukaansa saa tai kuule.

Jotenkin karua ajatella, että arkussa saat sitten läheiset, rakkaat ja sukulaiset sekä tutut ja kaverit vierellesi ja puhutaan kauniita asioita. Eiköhän olisi parempi jos ihmisen eläessä kertoisille tälle mitä merkitsee ja olisi silloin läsnä. Näyttäisi rakkauden ja tärkeyden, ettei sitten jää harmittamaan kun toinen poistuu, että olisi pitänyt sanoa sitä ja tehdä tätä.

Kun joku maallisen taipaleen päättä niin tosiaan jää muistot, kuvat, videot ja mitä ikinä on. Ja niin kauan, kun on nuo edellä mainitut asiat niin juuri niin kauna ihminen on meidän luona ja mukana. Sanotaan vaikka suojelusenkelinä/-henkenä.

Ollaan läheisillemme läsnä ja kerrotaan miten paljon he merkitsevät, kun he ovat täällä.