Yksinkö?

Pienen ihmisen pientä suurta pohdintaan näin viikon alkuun.

Ihminen voi ihan jokapäiväisessä elämässä kerran jos toisenkin ja miksi sitten ei kolmannenkin pysähtyä miettimään montaa erinäistä asiaa. Mutta kuitenkin yksi on sellainen mikä ymmärtääkseni on nyky-yhteiskunnassa nostanut päätään. Tyhjä tunne valtaa ihmisen mielen, kun pysähtyessään tajuaa, että ei ole jokapäiväisessä elämässä välttämättä edes yhtä ihmistä, jonka kanssa voisi puhua tai keskustella asioista. Huolimatta sosiaalisesta mediasta ja erinäisistä yhteydenpito sovellutuksista. 

Tokihan ihmisellä saattaa olla ja onkin kavereita sekä tuttuja. Mutta noilla ihmisillä on omat ympyränsä, asiat hoidettavana, rutiinit sekä "omat" ihmiset ympärillä joiden kanssa vuorovaikuttaa. Lisäkis on ryhmävistit ja erinäiset viestiryhmät sekä suosikki ihminen jolle ASAP infotaan jos jotain tapahtuu. Tuo tilanne ja olotila entisestään korostuu jos sattuu olemaan kavereihin pidempi välimatka ja etäisyys kartalla huomattavan pitkä. 

Tuosta jää sitten jäljelle se yksi ihminen sinä tai minä, ihan kuka vaan. Katsomassa puhelintaan useita kertoja päivän aikana. Odottamassa sitä yhtä viestiä tai viestin merkkiääntä, jota ei välttämättä koskaan tai ainakaan päivän aikana tule. Vaikka itse olisit ensin laittanut viesti.

Ihminen voi olla kyllä osa porukkaa tai joukkoa kuten harrastusryhmä tai työyhteisö. Mutta oikeasti/kunnolla ei ole osa niitä tai vastaavasti kuulu syvällisemmin niihin. Helposti tulee sellainen tunne kuin katselisi muiden ihmisten elämää ollen itse ulkopuolinen tekijä. Ja tuon ulkopuolisen tekijän huomaaminen muiden toimesta siellä jossain taustalla on "työlästä".

Tuollaisen kokeminen saa ihmisen tuntemaan itsensä todella pieneksi lähes mitättömäksi. Ja alkaa nopeastikin pohtimaan omaa merkityksellisyyttään muiden ihmisten silmissä ja arjessa. Saattaa mieleen hiipiä jopa ajatus siitä, että jos itse seuraavan tai miksi ei tänäkin päivänä katoasi niin muuttaisiko se mitään kenenkään elämässä tai seuraisiko siitä mitään. 

Kenenkään ihmisen ei tulisi joutua miettimään tuollaisia saati kokemaan tuollaisia asioita elämässään. Aina elämä ja oleminen ole helppoa tai kivaa, mutta ei ylitsepääsemätöntäkään. Jokainen ihminen tarvitsee elämäänsä muita ihmisiä joiden kanssa vuorovaikuttaa, vaikka kuinka olisi itsenäinen. Toiset sitä osaa hakea, mutta osalle se haastavampaa on. Muistetaan siis arjessa huomioida ja huomata myös muita kuin vain itseään. Ihan vaikka vaan kysymällä se pieni suuri kysymys: Mitä kuuluu?

Kodin vanki

Koti tuo monen ihmisen turvapaikka ja rauhan tyyssija, jossa on helppo sekä hyvä olla. Kuulostaa ihanalta ajatukselta ja monelle ihan käytännönkin asiana tuo. Mutta on olemassa myös niitä ihmisiä, joille kodista tulee iso mörkö, joka haastaa psyykkistä sekä fyysistä toimintakykyä. Nuo haasteet ja vaikeudet saattavat monen ihmisen latistaa alleen, varsinkin kun nykypäivänä mielenterveysongelmien määrä kasvussa ja tarjolla olevan avun tarjonta ei todellakaan kohtaa vallitsevaa jatkuvasti kasvavaa kysyntää.

Monessa tapauksessa mitä enemmän ihminen aikaa kotonaan viettää sieltä lainkaan poistumatta, sitä vähemmän hän enää haluaa sieltä poistua. Eikä tuo poistuminen enää lainkaan ole pidemmän ajan kuluttua niin helppoa kuin aikaisemmin. Lisäksi mitä pidempään neljän seinän sisällä ihminen aikaa viettää sitä vaikeammaksi ylipäätään muuttuu normaalien arjen asioiden sekä askareiden hoitaminen/tekeminen. Eikä lopulta enää halua edes aloittaa mitään asioita tai askareita. Helvetillinen noidankehä siis.

Pitkässä juoksussa pienenä lepäilynä alkanut "lepäily" muuttaa muotoaan ja  todellisuudessa ihmisen elämä valuu hiljalleen ohi ja hukkaan. Tuossa tilanteessa ihminen ajautuu loppuviimein siihen pisteeseen, että ei enää oikeasti halua mitään tehdä. Tätä edellä kuvailtua tilaa tietoviisaat ihmiset kutsuvat ajatusten märehtimiseksi = negatiiviset asiat pyörivät taukoamatta mielessä ilman minkäänlaista hyötysuhdetta.

Ihmisen mieli siis kotiin jumituttuaan toimii ja pyörii ja ajatukset kulkee. Ajatukset kuten sanottua negatiivissävytteisiä: ollaan huolissaan tulevasta ajasta, ollaan totaalisen väsyneitä ja loppu vallitsevaan nykyhetkeen tai sitten murehditaan ja stressataan tulevaa. 

Noiden ajatusten jyllätessä mielessä ja neljän seinän ympäröimänä ihan pieni arkinen kävelylenkkikin on ja tuntuu aivan mahdottomalta. Jopa niinkin arkinen asia kuin hampaiden peseminen saattaa nopeasti muodostua liian haastavaksi ja vaikeaksi asiaksi, johon ei todellakaan energiaa ole. Monesti ihminen hienosti itselleen vakuuttelee ja sanoo, että hoitaa asioita kuten suihkussa käyminen ja syöminen. Mutta todellisuudessa neljän seinän vanki makaa kippurassa sohvalla tai sitten kääriytyneenä peittoon skrollaa puhelinta. 

Edellä mainitussa tilassa oleva ihminen ei siis ole sinällään laiska. Vaan hermostossa on tila, joka on selvitymismoodi. Pitkittyessään tuo tila ja noidankehän pysyminen vaikuttaa ihmiseen niin, että entiseen "normaaliin" elämään ja arkeen palaaminen on lähinnä mahdottomuus eikä edes haavekuva enää. Saati se, että kykenisi hoitamaan niitä pieni arjen asioita. 

Kuten jo kirjoitin laiskuudesta ei ole kyse vaan ihminen on psyykkisesti ja mieleltään väsynyt ja joissain tapauksissa aivan loppu. Ahdistuksesta kun tulee uusi normaali niin ihmisen toipuminen tai paranemisprosessikaan ei tunnu hyvältä ja vaikuttaa mahdottomalta.

Ei kukaan halua olla yksin ja mielenterveyden ongelmat ovat asia, joka monet kaataa. Pidetään huoli lähimmäisistämme ja rakkaistamme, osallistetaan tekemiseen ja haetaan vaikka toinen ulos. Ei aina kannata tyytyä siihen, kun toinen sanoo jatkuvasti "kaikki ok". 

Ohi kiitävä lapsuusaika

Lasten kanssa eläminen, oleminen ja kasvattaminen on kertakaikkisen ihmeellistä sekä monimuotoista. Kuten asiasta aiemminkin olen jo kirjoittanut. Jokainen päivä ja hetki näissä päivissä on omanlaisensa ja pienetkin hetket voi olla suuria seikkailuja. Aina ei ole helppoa, mutta ei sen kuulukaan olla. Onhan kyse kuitenkin siitä, että kasvatat pientä ihmisen taimea oppimaan ja tekemään asioita oikealla tavalla. Jokainen kuitenkin on oma yksilönsä ja toimii sekä oppii asioita eri tavalla, näin kahden lapsen isänä kokemuksesta voin sanoa. 

Mutta harvoin oikeasti pysähtyy miettimään sitä asiaa, että aika niin päivät, kuukaudet kuin vuodetkin menevät hirmuista vauhtia. Ja jokainen hetki/tapahtuma on ainutlaatuinen, eikä niitä tule vain ohittaa.

Tottakai lapsen syntymä on ainutlaatuinen ja ihmeellinen tapahtuma, joka mullistaa maailman eikä sen merkitys vähene tippaakaan, vaikka lapsia useampi tulisi. Se ensimmäinen huudahdus, jonka lapsi päästää on jotain niin ihmeellistä ja ensimmäisen kerran kun lapsen syliin saa niin siinä maailma muuttuu. Seuraava ohikiitävä hetki on ensimmäinen syntymäpäivä, joka tosiaan vain kerran tulee eikä sitä takaisin saa, kuten muutkin hetket, joita ensimmäisen kerran lapsen kanssa kokee.

Ja lapsi ikänsä puolesta lapsi on vain kahdeksantoista vuoden ajan, eli on vain kahdeksantoista kesää, jotka saat lapsen kanssa viettää ja ottaa niistä ikätasoisesti kaikki mahdollinen irti. Ja jouluja jolloin voit olla joulupukki tai ylipäätään joulupukkiin uskotaan tulee noin kymmenen, eikä näistäkään yksikään ole samanlainen. 

Pieni ihminen oppii vain kerran ajamaan pyörällä, joka todella iso hetki pienen ihmisen elämässä on ja avaa uusia ovia liikkumiseen. Kuten sekin, kun lapsi oppii sanomaan ja puhumaan sanoja/lauseita "oikealla" tavalla ilman sanavirheitä, jotka eivät todellakaan virheitä ole vaan tekevät lapsen kielestä ihanan ainutlaatuisen. Ja mitä puhumiseen tulee niin vain yhden kerran tulee ensimmäinen kerta, kun kuulet pienen ihmisen sanovan sinulle Rakastan Sinua.

Sitten on myöhäisemmän lapsuuden merkkipaalut, kuten vain kerran olevat mahdolliset rippijuhlat ja peruskoulun päättyminen, jonka jälkeen otetaan ne ensimmäiset askeleet kohti aikuisuutta valitessaan opiskelupaikkaa. Mikä kuitenkin omasta mielestä merkityksellistä niin sinulla on yksi mahdollisuus näyttää lapsella millainen on rakkaudellinen koti ja rakastava vanhempi, joka on olemassa lasta varten. Kaiken kun voi yhdellä teolla pienen silmillä rikkoa.

Joskus lapsen kasvatuksessa ja vanhemmuudessa päivät ja jopa hetket saattavat tuntua todella pitkiltä ja toistavat itseään useaan kertaan. Vuodet kuten jo kirjoitin niin menee kuitenkin todella nopeasti, niin ettei aina edes ymmärrä mihin aika menee. Ja kun tuon äärelle pysähtyy voi olla jo monen asian suhteen "myöhäistä".

Tämä teksti ja pohdinta ylipäätään on ihan vain muistutukseksi itselleni ja myös muille siitä, että elää hetkessä lapsen kanssa(miksei muutenkin). Ottaa kaikki mahdollinen irti ihan kaikesta tekemisestä ja olemisesta, pienelle ihmiselle, kun olet koko maailma hetken aikaa ainakin. 

Jossain kohtaa näitä hetkiä ei enää tule tai ole. Eikä niitä saa takaisin, vaikka kuinka tahtoisi. Ja jos "virheitä" tehnyt niin niiden korjaaminen voi olla haastavaa, kuten rypistynyt paperi, sitä vaikea suoraksi enää saada. 

Ollaan siis täysillä mukana jokaisessa hetkessä jonka vanhempana koemme lapsen kanssa. Vuosien päästä voi sitten yhdessä lapsen kanssa muistella miten kivaa oli ja mitä teitte yhdessä. Ja lapsen kanssa vietetyt päivät ovat niitä elämän tärkeimpiä päiviä. On sitten lähivanhempi tai etävanhempi.

Apua vailla

Moni ihminen nykypäivänä painii erinäisten ongelmien sekä haasteiden kanssa. Toisten kohdalla haasteet vievät voiton ja ihminen lamaantuu niiden alle. Eikä tuossa tilanteessa ole kysymys siitä, että ei hakisi apua vaan, kun sitä ei yksinkertaisesti saa. Vaikka ympärillä olisi paljon ihmisiä ja osa heistä sanoisi välittävänsä niin ei apu ole aina saatavilla. Sinällään surullista, kun moni ihminen lähimmäisiinsä luottaa ja olettaa saavansa apua elämän haasteiden edessä. 

Apua ei kuitenkaan kannata pitää itsestäänselvyytenä, koska silloin unohtaa itse hyvin helposti sen kuinka toimia hädän hetkellä ja jää toimettomaksi vaan odottamaan apua, kun kohtaa ongelmia. Tuollainen toimettomuuden tila ei nyky-yhteiskunnassa ole mitenkään kummallinen, koska moni ihminen on tottunut saamaan asioita kuin Manu illallisen. Kasvatuksestahan tuo kaikki lähtee, mutta voinee jokainen itsekin opetella ja harjoitella asioita sekä toimimista.

Kuten kirjoitinkin jo niin ihminen, kun kohtaa haasteita elämässään niin voi olla vaikea apua pyytää. Tässä ilmiössä ei kuitenkaan ole kyse itsenäisyydestä tai siitä, että olisi jotenkin super ihminen. Moni apua pyytämätön ihminen vaan yksinkertaisesti väsyy siihen, että saa odottaa apua liian kauan. Ja lopulta sitten sitä apua ei tule ollenkaan. 

Sitä vaan lopulta tajuaa (niin surullista kuin se onkin), että joissain elämän kohdissa ihminen vaan on ja tulee olla itsekseen ja omillaan. Pyynnöistä huolimatta sitä vaan saa taistella yksin omat taistelut ja muille kelpaa vain silloin, kun on hauskaa ja kivaa. Aivot ihmisellä pitkässä juoksussa ja usean kerran pettymyksen jälkeen muovautuu ja kehittyy niin, että oikeasti opit aina toimimaan itse. Avun pyytämisen korvikkeeksi ihmisen mieli ja aivot treenaavat itsensä sellaiseen toimintamoodiin, että oikeasti yksin on parempi.

Sitten kun aikaa kuluu saattaa saadakin yhtäkkiä apua ja avuntarjouksia toisen havaittua ihmisen painivan ongelmien kanssa. Mutta tuossa kohtaa treenin vaikutuksesta avun saaminen saati vastaanottaminen tuntuu epämiellyttävältä ja hankalalta. Tuo ei ole siksi, että yksin olisit jotenkin super vahva ja voittamaton, vaan olet oppinut, että muiden avusta riippuvaisena oleminen ei ole turvallista. 

Olethan itse selvittänyt aiemmatkin haasteet elämässäsi niin miksi nyt sitten tarvitsisit apua. Tuo on kysymys, joka mielessä pyörii.

Ei päästetä ketään lähimmäistämme tuohon pisteeseen. Ollaan toisiamme varten ja saatavilla, kun joku oikeasti apua tarvitsee. Sen pienen Mitä kuuluu- kysymyksen kysyminen ei paljon vaadi. Eikä sekään, että odottaa vastausta ja kuuntelee mitä toiselle oikeasti kuuluu. 

Yhdessä me ollaan vahvempia, vaikka pitkän kaavan kautta asioista ehkä selviää yksinkin.

Rentoutuisiko

Osa meistä ihmisistä ei kykene rentoutumaan edes niissä rauhallisimmissa ja tyynimmissä hetkissä joita elämä välillä tarjoilee. Tämä ei ole sitä, että he eivät haluaisi rentoutua. Vaan tällaisten ihmisten aivot yksinkertaisesti eivät tiedä kuinka rentoutua. Tuota tilaa kutsutaan kirjanoppineiden ja tietomiesten kesken hermoston säätelyhäiriöksi.

Edellä mainittu tila kehittyy ihmiselle, kun kaaoksen tilasta mielessä tulee se uusi normaali ja ns. perusrytmi. Kun vietät pitkiä aikoja joissain tapauksissa jopa vuosia jatkuvassa selviytymisitilassa, kovaäänisen huudon, toistuvan hylkäämisen tunteen, kotrolloinnin ympäröimänä ihmisen keho lopettaa rauhaan ja rauhallisuuteen luottamisen.

Tuossa kyseisessä moodissa ihmisen aivojen osa pysyy jatkuvassa pitkäkestoisessa hälytystilassa skannaten jatkuvasti ympäriltä vaaraa tai uhkaa, joka todellisuudessa ei ole olemassa.  Ihmisen sympaattinen hermosto eli taistele tai pakene hermosto/hermoston toiminta ei koskaan ole off-tilassa. Tuosta seuraa se, että ihmisen rauhoittava hermosto toimii turhaan ja tulee ns. huteja rauhoittamisen suhteen, koska ei ole todellista uhkaa tai rauhoitettavaa tilaa.

Elikkäs vaikka mikään asia ihmisellä ei todellisuudessa olisi huonosti sydän saattaa hakata ja olla ylikierroksilla, rintakehää kiristää (kuin siinä olisi vanne) ja ajatukset harhailee missä sattuu. Tuosta tilasta johtuen ihmisen mieli alkaa väistämättä ns. sabotoida rauhallisia hetkiä, joita kokee. Seurauksena työntää tajuamattaan ne hyvät sekä turvalliset ihmiset pois läheltä, etsii ja löytääkin virheitä asioista jotka "tuntuvat liian hyvältä".

Tuo mielen toimintamalli pohjautuu siihen, että ihmisen mieli pitkässä juoksussa oppii alitajuisesti sen, että välteltävä rauhallinen onnellisuuden hetki/aika on vain sekunnin päässä seuraavasta isosta räjähdyksestä. Kyse ei millään muotoa ole ahdistuksesta tai ahdistuneisuudesta vaan juurikin trauman muovaamasta ihmisen hermostosta, joka on vuosien saatossa oppinut, että kaaos on hyväksi ja rauha sekä rauhallisuus on varoitusmerkki.

Jos tuollaisen tilan itsessään tai jossain läheisessään tunnistaa ei tarvitse olla huolissaan. Koska tuosta toimintamallista voi oppia ja kehittyä pois. Ei kuitenkaan pidä olettaa että "paranemisprosessi" tuntuisi alusta asti ilon riemuvoitolta. Hyvin pitkälti se tuntuu epämukavuudelta, tylsistymiseltä tai rauhattomuudelta. Tuo vain ja ainoastaan siksi, että prosessissa keho koittaa oppia pois siitä yhdestä ainoasta oikeasta toimintamallista jonka on tiennyt.

Ihminen ei tuossakaan tilassa ole lopullisesti rikki. Vaatii vaan huomattavan määrän päivityksiä ja toimi kehittyäkseen "normaaliksi".

Kokemuksesta vain kerron.

Kahviaika

Aika aikaansa kutakin sanoi pässi kun päätä leikattiin. Elikkä aika miettiä aikaa ja sitä kuinka nopeasti tai hitaasti se kuluu ja kuinka ohikiitävää se ihmiselämässä on. Noita seikkoja ei ehkä tule tarpeeksi arjessa ja elämässä ylipäätään mietittyä. Suurin vaikuttava tekijä lienee arjen hektisyys sekä nyky maailman suorittamiskeskeinen yhteiskunnan toimintamalli ja tietysti se "ihana" itse luotu kiire. 

Kaikessa yksinkertaisuudessaan aika on tässä maailmassa asioiden ja tapahtumien peruuttamatonta etenemistä aikajatkumossa. Niin, että kuljetaan heittämällä menneisyydestä aina tulevaisuuteen asti pysähtyen nykyisyyteen eli nykyhetkeen, jossa tällä hetkellä eletään/ollaan. Ihan tietoviisaiden määrittelemänä aika on fysiikan perussuure, joka muodosta neliulotteisen aika-avaruuden (on hyvin jännää). Ja tottakai aikaa mitataan ja aika esitetään kelloilla. 

Mutta puuduttava teoria ja asiateksti sikseen. Jokaisella ihmisellä tällä pallolla on aikaa toimia, olla ja tehdä asioita ennalta määrittämätön määrä. Toisilla enemmän toisilla puolestaan vähemmän. Kuten sanottua aika kuluu kokoajan emmekä voi siihen vaikuttaa, vaikka tietyissä hetkissä toivoisikin ajan pysähtyvän tai ainakin hidastuvan. Puolestaan vaikeimmat asiat sekä ajanjaksot toivoisi voivansa ylittää ja hypätä ajassa eteenpäin (kuten elokuvassa Klik).

Aika kuitenkin on arvokasta oli sitten hyvää/helppoa aikaa tai sitten haastavampaa aika olla ja toimia. Kaikki mitä eteen tulee elämässä on tarkoitettu (luulen ainakin niin) tulemaan silloin ja siinä ajassa kuin tulee. Aikaa ei voi kelata taaksepäin vaikka kuinka haluaisi. Voi kuitenkin muistella asioita ja mietteissään palata ajassa niihin hetkiin, joita kaipaa tai joihin haluaisi fyysisestikin palata.

Kukaan toinen ihminen ei voi määrittää sitä kuinka joku muu aikansa käyttää, vaikka kuinka olisi tietävinään toisen ajan käytön olevan ajanhukkaa. Tekemällä kun oppii ja aika näyttää kuten sanotaan, kun vaan tietäisi mitä se aika näyttää. Tämä hetki ajassa, joka meillä on nyt on arvokasta ja siihen on hyvä pysähtyä ainakin välillä ja elää hetkessä. Aina tuo ei kuitenkaan ole mahdollista, kun on erinäisiä asioita jotka pitää saada tehtyä tietyssä aikataulussa.

Menneisyyteen kun ei voi palata niin sama pätee tulevaisuuteen, koska sinnekään ei pääse hyppäämään vaikka kuinka haluaisi. Ja itse ainakin toisinaan tahtoisin nähdä mitä on tulevaisuudessa, mutta sitten asiaa miettiessä tajuaa sen, että tämän hetken valinnoilla ja teoilla tulevaisuudessa voi olla juuri sitä mitä haluaa. Eikä tulevaisuuteen ns. valmiiseen pöytään esim. koulun suhteen valmistumiseen pääseminen olisi jännää tai kasvattavaa, koska kaikki ne kokemukset sekä teot ja vaivannäkö/työ jäisi kokematta. 

Kuten sanottua aika meillä tällä pallolla on ennalta määrittämätön sekä rajallinen eikä seuraavaa hetkeä voi koskaan ennustaa(jotkut tosin sitä koittaa). Eletään siis tässä ja nyt, asetetaan tavoitteita tulevaan ja muistellaan vanhoja hyviä asioita, ihmisiä ja tapahtumia. Muistoissa kun asiat säilyy niin kauan ainakin kun muisti pelittää. Ja jos aikaa on (ja onhan sitä) niin tehkää asioita joita haluatte tai nähkää niitä ihmisiä, jotka merkitsee/joita haluatte. Aika kun on arvaamaton, ja voi huomenna jo olla toiselta ohi.

Nyt olisi aika tehdä sitä ja tätä, olla aikaansaava ja aikamoisen tuottelias. Aika on kilpajuoksu, jossa aika lentää(varsinkin jos kellon heittää). 

Mutta ensin: KahviAika

Kahvit kuolleiden kanssa

Läheisen rakkaan ihmisen menettäminen (kuten jo olen kirjoittanut) on suuri ja käänteentekevä kokemus. Jonka vaikutukset omaiseen/omaisiin ovat monimuotoiset, eivätkä rajoitu ainoastaan menetykseen. Eikä kukaan voi määrittää sitä miten kauan vaikutukset kestää.

Useaan otteeseen läpi viikon ja halki päivien tulee menetetty omainen mieleen. Pieni sana, esine tai asia arkisessa tekemisessä saattaa nostaa muistot ja tunteet pintaan. Läheinen palaa mieleen ja muistot kuten ne olisivat tapahtunee vasta eilen, vaikka niistä olisi jo useampi kymmenen vuotta.

Kaikki tunteet eivät positiivisia välttämättä ole. Sekaan mahtuu myös niin ikäviäkin, kuten harmitus sanomattomista sanoista ja tekemättömistä teoista tai siitä, että ei tarpeeksi ole läheisen kanssa aikaa viettänyt tämän ollessa keskuudessamme.

Oli miten oli niin kaikki tunteet mitä tulee ovat hyvästä, koska tunteita ei saa/kannata padota sisälle vaan antaa tulla ulos. Ja tuo siksi, että tunteet eivät jää mieleen patoutumaan tai luomaan suurempaa tunnemyrskyä, sitten jossain kohden purkautuen isona "myrskynä".

Eikä muistot välttämättä rajoitu vain yhteen kyseiseen läheiseen tai tekemisiin tämän kanssa. Mieleen tulvii kelana muistoja muistakin ajasta ikuisuuteen siirtyneistä läheisistä. Jokainen, kun omalla tavallaan ollut merkityksellinen ja omannut jokainen erikokoiset roolin muistellaan elämässä. 

Näissä muistoissa ja niitä muistellen kirpoaa kyynel jos toinenkin silmäkulmaan, osa ilon kyyneliä ja osa surun/kaipuun kyynelinä. Jokainen kyynel merkitsee paljon.

Ei ole väärin muistella läheisiään. Toiset tekee sitä enemmän ja toiset vähemmän. Ja niin kauan, kun muistamme on läheiset osa meitä ja meidän kanssa.

Kuppi kahvia kuolleiden läheisten muistolle, koska kahvi jos mikä yhdistää meitä.