Lapsuus lapsuutena

 

Jokainen ihminen elää itse oman elämänsä ja tekee itse omat valintansa mitä elämältään haluaa. Tuohan olisi aivan ihanne tila noin toteutuessaan. Mutta tuskin kukaan haluaa vapaaehtoisesti esim mielenterveysongelman tai jäädä yksin ja syrjäytyä muista.

Lapsena ihminen ei hirveämmin itse tee päätöksiä elämästään vaan pitkälti vanhemmat vastaavat päätöksenteosta. Mikä hyvä asia on. Toisinaan päätökset menevät kuitenkin vikaan eikä lapsen mielipidettä kuunnella tai ajatella välttämättä lapsen parasta. 

Eikä tuossa mitään väärää ole, jokainen kun kasvattaa lapsensa omalla tavallaan ja tapoja yhtä monta kuin ihmisiä. Joskus vaan tuntuu siltä että vanhemmat elää omaa ns ohi mennyttä lapsuuttaan omien lapsien kautta. 

Muistellaan vanhempana mitä itse lapsena halusi ja sen pohjalta toimitaan oman lapsen kanssa. Haalitaan harrastuksia ja oheistoimintaa lapsen arkeen niin paljon että saattaa lapsuus mennä ohi. Joka päivä koulun jälkeen joku suorite tai laji jota pitää suorittaa. 

Tuossa kuten sanottua ajaa nopeasti lapsuus ohi ja upotaan “kiireen” verkkoon jo varhaisessa iässä. Eikä tuota toivo/haluaa lapselle, koska aikuisiällä ehtii suorituskeskeisessä “kiire"yhteiskunnassa elää sekä toimia. 

Itse vanhempana varmasti olen sortunut liialliseen aikataulutukseen ja suorittamiseen ei käy kieltäminen. Mutta välillä hyvä pysähtyä itsekin miten toimii ja mitä lapselta/lapselleen haluaa. Lapsuus kun on vain kerran elämässä eikä sitä saa takaisin, edes elämällä sitä omien lasten kautta.

Annetaan lasten olla lapsia ja tehdä lasten juttuja. Tottakai iän karttuessa vastuuta tulee ottaa/Antaa lapselle. Kohtuuden rajoissa kuitenkin. 

Harjoittelemalla oppii ja kukaan ei osaa toimia oikein tai oikealla tavalla heti ensimmäisellä kerralla. Ja ilman epäonnistumisen tunnetta ei opi arvostamaan onnistumista. 

Ja onhan meissä aikuisissakin se sisäinen lapsi jossain sisällä piilossa. Toisilla syvemmällä kuin toisilla. Sille kun välillä Antaa tilaa joko omien lasten kanssa touhuten tai ilman niin oppii uusia juttuja ja oppii ehkä miltä nykymaailma vipstaakeineen näyttää lapsen näkökulmasta.

Ohi kiitävä lapsuusaika

Lasten kanssa eläminen, oleminen ja kasvattaminen on kertakaikkisen ihmeellistä sekä monimuotoista. Kuten asiasta aiemminkin olen jo kirjoittanut. Jokainen päivä ja hetki näissä päivissä on omanlaisensa ja pienetkin hetket voi olla suuria seikkailuja. Aina ei ole helppoa, mutta ei sen kuulukaan olla. Onhan kyse kuitenkin siitä, että kasvatat pientä ihmisen taimea oppimaan ja tekemään asioita oikealla tavalla. Jokainen kuitenkin on oma yksilönsä ja toimii sekä oppii asioita eri tavalla, näin kahden lapsen isänä kokemuksesta voin sanoa. 

Mutta harvoin oikeasti pysähtyy miettimään sitä asiaa, että aika niin päivät, kuukaudet kuin vuodetkin menevät hirmuista vauhtia. Ja jokainen hetki/tapahtuma on ainutlaatuinen, eikä niitä tule vain ohittaa.

Tottakai lapsen syntymä on ainutlaatuinen ja ihmeellinen tapahtuma, joka mullistaa maailman eikä sen merkitys vähene tippaakaan, vaikka lapsia useampi tulisi. Se ensimmäinen huudahdus, jonka lapsi päästää on jotain niin ihmeellistä ja ensimmäisen kerran kun lapsen syliin saa niin siinä maailma muuttuu. Seuraava ohikiitävä hetki on ensimmäinen syntymäpäivä, joka tosiaan vain kerran tulee eikä sitä takaisin saa, kuten muutkin hetket, joita ensimmäisen kerran lapsen kanssa kokee.

Ja lapsi ikänsä puolesta lapsi on vain kahdeksantoista vuoden ajan, eli on vain kahdeksantoista kesää, jotka saat lapsen kanssa viettää ja ottaa niistä ikätasoisesti kaikki mahdollinen irti. Ja jouluja jolloin voit olla joulupukki tai ylipäätään joulupukkiin uskotaan tulee noin kymmenen, eikä näistäkään yksikään ole samanlainen. 

Pieni ihminen oppii vain kerran ajamaan pyörällä, joka todella iso hetki pienen ihmisen elämässä on ja avaa uusia ovia liikkumiseen. Kuten sekin, kun lapsi oppii sanomaan ja puhumaan sanoja/lauseita "oikealla" tavalla ilman sanavirheitä, jotka eivät todellakaan virheitä ole vaan tekevät lapsen kielestä ihanan ainutlaatuisen. Ja mitä puhumiseen tulee niin vain yhden kerran tulee ensimmäinen kerta, kun kuulet pienen ihmisen sanovan sinulle Rakastan Sinua.

Sitten on myöhäisemmän lapsuuden merkkipaalut, kuten vain kerran olevat mahdolliset rippijuhlat ja peruskoulun päättyminen, jonka jälkeen otetaan ne ensimmäiset askeleet kohti aikuisuutta valitessaan opiskelupaikkaa. Mikä kuitenkin omasta mielestä merkityksellistä niin sinulla on yksi mahdollisuus näyttää lapsella millainen on rakkaudellinen koti ja rakastava vanhempi, joka on olemassa lasta varten. Kaiken kun voi yhdellä teolla pienen silmillä rikkoa.

Joskus lapsen kasvatuksessa ja vanhemmuudessa päivät ja jopa hetket saattavat tuntua todella pitkiltä ja toistavat itseään useaan kertaan. Vuodet kuten jo kirjoitin niin menee kuitenkin todella nopeasti, niin ettei aina edes ymmärrä mihin aika menee. Ja kun tuon äärelle pysähtyy voi olla jo monen asian suhteen "myöhäistä".

Tämä teksti ja pohdinta ylipäätään on ihan vain muistutukseksi itselleni ja myös muille siitä, että elää hetkessä lapsen kanssa(miksei muutenkin). Ottaa kaikki mahdollinen irti ihan kaikesta tekemisestä ja olemisesta, pienelle ihmiselle, kun olet koko maailma hetken aikaa ainakin. 

Jossain kohtaa näitä hetkiä ei enää tule tai ole. Eikä niitä saa takaisin, vaikka kuinka tahtoisi. Ja jos "virheitä" tehnyt niin niiden korjaaminen voi olla haastavaa, kuten rypistynyt paperi, sitä vaikea suoraksi enää saada. 

Ollaan siis täysillä mukana jokaisessa hetkessä jonka vanhempana koemme lapsen kanssa. Vuosien päästä voi sitten yhdessä lapsen kanssa muistella miten kivaa oli ja mitä teitte yhdessä. Ja lapsen kanssa vietetyt päivät ovat niitä elämän tärkeimpiä päiviä. On sitten lähivanhempi tai etävanhempi.