Mitä kuuluu - vai kuuluuko mitään

Moni ei kysy ollenkaan ja ne jotka kysyy ei välttämättä pysähdy kuuntelemaan saati reagoimaan kysymyksensä vastaukseen. Ja tuo kysymys on "Mitä kuuluu?". Se pieni mutta jollekin todella suuri kysymys, jonka odottaa kuulevansa että pääsee avaamaan sydäntään ja kertomaan mitä oikeasti kuuluu.

Tuo kysymys on nykykulttuurissa muodostunut lähinnä keskustelun avaukseksi, johon ei odoteta sen kummempaa vastausta. Kuten erinäisissä kokouksissa, työyhteisön palaverissa ja muissa, missä käydään kuulumiskierros ja 95% vastaa ihan ok. Ja tuo siksi että ei palaveripöytäkirjan lukijoita varmaan suuremmin kiinnosta.

Surullista miten tuo kysymys on menettänyt merkitystään tässä hektisessä yhteiskunnassa jossa moni ihminen painii psyykkisten ongelmien kanssa ja tuo kysymys saattaisi pelastaa monen päivän ja jopa enemmänkin.

Joskus sitten tuo kysymys esitetään tarkoittaen sitä ja Kysyjä oikeasti haluaa kuulla mitä sinulle kuuluu. Aivan mahtavaa, vihdoin joku jota kiinnostaa ja haluaa kuunnella. Vai onko sittenkään.

Saattaa nimittäin olla, että kysymyksen kuulija on siinä pisteessä oman tilanteensa kanssa, että ei osaa, pysty tai halua enää vastata. Vaikka viikkoja jopa kuukausia olisi odottanut kuulevansa kysymyksen ihmiseltä jota oikeasti kiinnostaa.

Se fiilis, kun et enää tunnista itseäsi olemisestasi tai tekemisistäsi. Muistat millainen joskus olet ollut, mutta et ole enää edes varjo siitä ja kun katsot peiliin sieltä katsoo vastaan "tuntemattomat" kasvot ja tyhjä katse. Miten tuossa antaa mitään vastausta siitä mitä itselle kuuluu, kun tuntuu, että on itselleen vieraampi, kun joku oikeasti tuntematon ihminen. 

Siinä sitten vaan hiljenee, murenee sisältä ja koittaa pitää sen ulkokuoren kasassa ja "naamarin" päässä, että pääsisi tilanteesta vain pois. Ja kun tilanteesta jotenkuten onnistuu uimaan pois niin vajoaa psyykkisesti entistä syvemmälle, kun alkaa miettiä mitä tai kuka on saati mitä kuuluu. Kun ei muista tosiaan kuka itse on.

Aiemminkin olen sanonut, kun kysytään mitä kuuluu, niin ollaan valmiita kuulemaan vastaus eikä vaan heitetään tuota kysymystä ns tapana ilmaan.  Ja muistetaan se, että koskaan ei voi liian usein kysyä mitä kuuluu, kunhan vain oikeasti tarkoittaa sitä.

Yksin ilman sosiaalista kanssakäymistä jäävä ihminen ongelmiensa ja haasteidensa kanssa kadottaa nopeasti itsensä ja tietoisuuden siitä mitä kuuluu. Eikä noin pitäisi päästä tapahtumaan kenellekään. 

Huomioidaan siis muut ja pidetään itse mielessä kuka on, vaikka joskus joissain tilanteissa joutuisikin olemaan hetkittäin muuta kuin itse on.

Roolisuorituksia

Meitä ihmisiä on tässä maailmassa miljardeja ja jokainen omanlaisensa omalla tavallaan. Kahta samanlaista ei siis vastaan tulee, vaikka on tietysti nykymaailman ihailijoita, jotka koittavat muuttaa itsensä esikuvakseen ihan joka tavalla.

Ne suuret ja pienetkin erot luonteessa ja sen piirteissä tekevät meistä uniikkeja ja jokainen täyttää juuri omankokoisensa aukon esim. työpaikassa, kaveriporukassa. Kunhan vain olisi oma itsensä.

Tuo ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista tai helppoa. Moni ihminen kun peittelee joko tietoisesti tai tiedostamatta sitä millainen on tai jotain piirrettä itsessään. Syynä saattaa olla pelko siitä mitä muut ajattelee tai sitten häpeillään jotain piirrettä itsessään.

Tuossa kohtaa vedetään ns naamari päähän ja astutaan johonkin tiettyyn rooliin.

 Joista esimerkkeinä: "johtaja/mikromanageeraaja", joka peittää epävarmuuttaan tekemällä itsestään suuremman kuin on, "vetäytyjä", joka on vaan taustalla tarkkailee ja kuuntelee ollen sanomatta mitään, koska saattaa olla niin ujo tai arka, "hupiukko", joka ottaa ryhmässä roolia vitseillä, kaskuilla ja huumorilla, koska ehkä pelkää vastuuta, on arka eikä pidä itseään osaavana tai asiasta jotain tietävänä ja on myös ujo.

On kuitenkin surullista, että ihmiset joutuvat noin tekemään (itseni mukaanlukien). Kenenkään, kun ei tulisi peitellä tai häpeillä omaa luonnettaan tai sen piirteitä. Vaikka joskus roolin vetäminen saattaa tuntua helpommalta, kuin omana itsenä oleminen. 

Koitetaan heittää roolit sekä naamarit edes kokeilumielessä roskiin ja ollaan omia itsejämme. Että ei loppuviimein unohdu se kuka oikeasti on, koska silloin on sillassa ja hukassa itsensä kanssa. 

Koulukiusaamisesta osa 2

Jatketaanpa vielä jokusen virkkeen verran koulukiusaamisesta, kun siitä kirjoittamisessa vauhtiin pääsi.

Kiusaaminen kohdistuu aina siihen, joka on heikko tai heikompi tai erilainen kuin kiusaaja/kiusaajat. Otetaan tuollainen nuori/aikuinen silmätikuksi, jonka jokaista tekemistä, liikettä, vaatetta ja tapaa tarkkaillaan ja isketään ilkeällä kuitilla, kun niin sanotusti "tulee syöttö lapaan". Nuo jotka kiusaavat hyvin harvoin toimivat yksin (lieneekö uskalluksen puute vai mikä) ja muodostavat siis kiusaajaporukoita, jotka dominoivat "valtakuntaansa". Siinä on vaikea yksin laittaa vastaa jos viisi kiusaajaa käy kimppuun ja alkaa muiluttaa.

Kiusaamisen lopettamiseksi edellisessä tekstissä mainitsemani kiusaamiskyselyn lisäksi on aina "varma ja kaiken ratkaiseva keskustelu" ja KiVa- koulu hanke, jossa koululla työryhmä käsittelemässä kiusaustapauksia jos tietty raja ylittyy kiusaamisessa (tuon rajan pitäisi olla paljon matalampi). Kuulemieni kokemusten perusteella tuo hanke ja sen olemassaolo on vain hetkittäinen ensiapu kiusaamistilanteisiin. Viimeiseksi sitten jää opiskelijan siirto toiseen kouluun. Ja tuo opiskelija lähes 100% varmuudella on kiusattu, vaikka olisi ehkä kuitenkin parempi purkaa kiusaaja porukkaa, eikä poistaa kiusattua, koska porukka löytää kyllä uuden uhrin hyvin nopeasti.

Kaiken kaikkiaan vuosin mittaan havaintoja tehdessä on koululaitos kiusaamisen edessä edelleen voimaton, eikä kiusaamista saa karsittua pois. Toki tuohon isona tekijänä on nykypäivänä kiusaamisen muodonmuutos ja "kiusaamisalustan" laajeneminen internettiin. Kouluilla tosiaan on hienoja ohjelmia ja suunnitelmia kiusaamisen karsimiseen ja siihen vaikuttamiseen, mutta toteutus ontuu monella tapaa. 

Iso ja ehkä jopa isoin vastuu on kiusatun vanhemmilla/tukiverkolla kiusatun itsensä lisäksi. Jos haluaa vaikuttaa kiusaamiseen ja sen mahdolliseen loppumiseen. Pitäisi uskaltaa puhua kiusaamisesta, lapset vanhemmilleen ja aikuisiässä läheisilleen ja esim. työpaikalla työkavereilleen. Olla vaan ottamatta vastaan sitä paskaa mikä kiusaajilta tulee ja puolustaa itseään. Vaikka tuo varmasti on vaikeaa jos on jo ajettu ahdinkoon ja miettii mielessään esim. päiviensä päättämistä. 

Eikä esimerkiksi nuoren koululaisen vanhempien asiaan puuttumisessa riitä se, että kerran ilmoitetaan asiasta opettajalle/rehtorille ja annetaan sitten olla ajatusmallilla "kyllä ne hoitaa asian koulussa". Pitää olla tukena ja turvana lapselle/nuorelle, osoittaa teoilla pelkkien sanojen lisäksi se että tekee kaikkensa kiusaamisen loppumiseksi.

Itse en nuorena uskaltanut kertoa vanhemmilleni kuinka pahaa kiusaaminen oli ja esim. selitin mustelmat kehossa pulkkamäellä tai vastaavalla lasten leikkitekemisellä. Tuosta nyt saa aikuisiällä kantaa taakkaa vieläkin ja parsia arpia jotka kiusaaminen jättänyt. 

Puhua pitää ja myös toimia. Kuten julkisuuteenkin nousi jokin aika sitten se, että kiusatun tulisi puolustaa itseään vahvasti "lyö kovempaa takaisin niin kiusaaminen loppuu" mentaliteetilla varmasti toimii paremmin kuin kauniit sanat ja asioiden vähättely. Oikeastihan kiusaamisessa vaan on kyse hyvin usein siitä että kiusaajalla itsellään on paha olla. On ongelmia kotona, koulunkäyntivaikeaa, koulumenestys heikkoa tai huono itsetunto. Kyllä se tyhmyys joukossa tiivistyy ja siitä saa sitten muut kärsiä.

Piti vain muutama sana kirjoittaa kiusaamisesta, mutta tulikin hiukan enemmän. Iso ja tärkeä aihe, joka koskettaa hyvin montaa ihmistä kautta maan. Turvataan lasten koulunkäynti ja ollaan työpaikoilla niin aikuisia, että jätetään kiusaaminen pois. 

Eikös juu!