Joskus opiskeluaikoina oli tehtävä valita kuva joka kuvaa parhaiten itseäni tai elämääni. Ei ollut kovin laaja otanta kuvia joista valita, mutta valitsin vaan jonkun. Jotta pääsi nopeasti muiden edessä puhumisen suorittamaan, koska esiintyminen muiden edessä ei oma juttu ole.
Mutta enivei, kelailin ottamiani kuvia läpi puhelimesta ja tämä yllä oleva jotenkin todella kolahti.Kuvan tunnelma on synkähkö, mutta silti rauhallinen ja jotenkin omintakeinen. Mustan taivaan verhoaa pilvet kuvasten sitä, että tulevasta ei voi tietää. Ja pari tähteä taivaalla on niitä omia tavoitteita jotka tiedän, mutta joihin matkaa. Tie näyttää tasaiselta ja suoralta, mutta todellisuudessa paljon on kuoppia ja liukkaita kohti joihin kaatua. Kuvastaen omia haasteitani. Suora loppuu osuvasti hautausmaalle, johon melkoisen monen maallinen taivallus päättyy.
Ja valo polun varrella on ne läheisimmät ja tärkeimmät ihmiset (omat lapset, ystävät sekä omat vahemmat), jotka iloa sekä valoa ja tukea/turvaa elämään tuovat. Kuva on vähän kuten elämässä: joku voi näyttää suunnan, mutta polku on itse kuljettava ja valinnat tehtävä.
