Vanhemman Rakkaus

Omat lapset, nuo ainakin oman elämäni rakkaimmat ja tärkeimmät ihmiset joiden eteen valmis tekemään mitä vain. Eikä ole suotta sanottu se, että vanhemmaksi ei vaan tulla vaan siihen kasvetaan. Opintie kuljetaan lapsien kanssa yhdessä. Eikä ole sen vahvempaa sidettä maailmassa kuin isän/äidin rakkaus lapseen.

Mutta sitten, kun alkaa asiaa tarkemmin miettiä lähinnä siltä kannalta että miten rakkaus näkyy/kuuluu niin huomaa (itse ainakin) eroja. Niin toiminnassa, olemisessa ja tekemisessä mitä tulee äidin ja isän rakkauteen. Eikä tosiaan rakkauden ilmenemismuoto millään tavalla toisen rakkaudesta vähäpätöisempää tee.

Isien tapa osoittaa rakkautta saattaa tosiaan monesti hieman erota äidin tavasta. Vaikka tosiaan kyse ei siitä ole, että rakastaisi lastaan/lapsiaan vähemmän. Tai vastaavasti että yhteys lapseen olisi heikompi tai etäisyys pidempi.

Monesti isät osoittavat rakkauttaan itse ominaisemmilla tavoilla, jotka ei välttämättä ole tapa sanoittaa "Rakastan sinua/olet rakas". Välittäminen ja rakkaus isältä lapselle tulee tekemisen ja olemisen kautta. Rakennetaan majoja, korjataan pyörää, pelataan palloa/kiekkoa jne.

Kuten yllä mainittu niin rakkautta ei välttämättä paljon sanoiteta, vaan ollaan paikalla silloin kun tarvitaan, muutenkin tottakai ja ollaan se järkähtämätön peruskallio: tuki sekä turva. Isän rakkaus ei siis pienempää tai vähäisempää ole, rakkauden kieli ja ilmenemismuoto vaan hieman eri mihin jotkut tottuneet.

Tuollainen rakkaus on vahvimmillaan, kun ollaan yhdessä ja tehdään asioita. Vaikka sitten ihan hiljaa sanaakaan sanomatta mutta isä sekä lapsi tietää, että toinen on siinä eikä häviä mihinkään. Tuollainen aito rakkaus niin isältä ei kaipaa korostusta tai hehkutusta saati ylimääräistä huomiota eikä edes sanoja.

Kyllä lapsi tuntee ja tietää, kun on rakastettu. Ilmaisee sen kuinka vain.

IsiMiesMoodi

 

Aikaisemmin olen kirjoittanut pariin otteeseen vanhemmuudesta ylipäätään. Nyt ajattelin taasen  hiukan syventyä ja perata isyyttä, koska itsekin isimies olen.

Itsestään selvää ei ole mikään mitä isyyteen tulee. Ja tuleeko ollenkaan isäksi, jotkut tulee vahingossa ja jotkut ei vaikka kuinka yrittää. Oli miten oli niin isäksi tuleminen on suuren suuri asia.

Jokainen päivä on uuden oppimista ja asioiden sisäistämistä kuten jo sanottua. Omat asenteet, tottumukset ja tavat kokevat myös muutoksia. Elämän prioriteetit menee uusiksi myös.

Isä kun on ainoa mies, joka viettää elämänsä toivon sitä, että hänen lapsensa pärjäävät elämässä paremmin kuin hän. Välttäen sudenkuopat ja virheet sekä erheet joita elämä isälle eteen tuonut.

Isänä ei tee numeroa tuosta toiveesta ja toimimisesta sen eteen. Isä tekee hieman enemmän työtä ja askareita sekä toimia asian eteen. Nukkuu normaaliakin vielä vähemmän ja vastapainoisesti murehtii sekä huolehtii hieman enemmän.

Joka ikinen päivä ja hetki Isä kun katsoo lapsiaan hän näkee mahdollisuuden tarjota lapsille elämä jollaista hänellä itsellä ei ollut tai enää tule olemaan. Välillä itseään jos erehtyy miettimään ja asioitaan niin saattaa tuntua pahalta, kun käy läpi asioita/haasteita joita elämä eteen heittänyt. Mutta tajutessaan mahdollisuuden auttaa lapsiaan välttämään vaikeuksia ajatukset taas kirkastuu.

Isä ei halua näyttää eikä näytä tai korostaa väsymystään. Väsyneet silmät varjotaan hymyn taakse ja aina löytyy voimaa sekä virtaa lasten vuoksi. Isä on aina mahdollisuuksien mukaan paikalla ja tulee apuun silloin, kun lapsen/lapsien tilanne sitä vaatii. Ollen se peruskallio.

Isä opettaa lapsiaan olemaan ja  toimimaan suoraselkäisesti, kuinka olla kiltti/ystävällinen. Ja ennenkaikkea kuinka jatkaa ja painaa vain eteenpäin, kun elämä käy vaikeaksi ja potkii kunnolla päähän.

Sinä yhtenä kauniina päivänä, kun lapset jahtaavat omia unelmiaan tai lapset ovat saavuttaneet paikan elämässä johon halusivat ja johon Isä ei pystynyt pääsemään. Isä ei juhli saati sano sanaakaan, Isä vain hymyilee ja myhäilee tyytyväisesti itsekseen.

Kaikki mitä lapsilleen isä halusi on saavutettu.

Enkä nyt tässä/tällä tekstillä vähättele äitiä/äitejä millään muotoa. Lapsi tarvitsee sekä isää että äitiä. Itse vaan enemmän pohtinut elämää ja sen kulkemista lasten kanssa isän näkökulmasta.

KiintymysAhdistus vai AhdistusKiintymys

Nykymaailmassa ihmissuhteiden syvempien sekä vähän pinnallisempienkin muodostaminen on haastavaa. Välillä tuntuu, että lähes mahdotonta. Kun jokaisella tuntuu olevan "kiire" ja kohtaamiset arjessa ovat vain lyhyitä välähdyksiä sekä hetkiä. Toiseen ihmiseen tutustuminen ja tavoittaminen on vaihtunut monessa yhteydessä siihen, että on vaan "hyvänpäivän tuttuja" ja moikka-kavereita.

Kuitenkin kaikki ihmiset ainakin jollain tasolla kaipaavat tai ainakin tarvitseva elämäänsä (syvempiä) ihmissuhteita. Ystäviä, kumppania ja rakkaita joiden kanssa viettää aikaa. Kun ei sukulaisiakaan enää niin usein nähdä, tai nähdään mutta vain ohimennen. Toiset toki haluavat olla enemmän omissa oloissaan ja saattavat jopa ahdistua syvemmistä ihmissuhteista. 

On kuitenkin ihmisryhmä, joka jatkuvasti pelkää ja luulee, että läheiset, rakkaat ja tärkeät ihmiset hylkäävät ja poistuvat mitään sanomatta ihmisen läheltä. On sitten kyse tosiaan ystävistä tai parisuhteesta. Tällaista kiintymyssuhdetta kutsutaan tietoviisaiden mukaan nimityksellä loogisestikin ahdistuneeksi kiintymyssuhteeksi. 

Tuollaisessa kiintymyssuhteessa ihmisellä on jatkuvasti turvaton olo ja lähteisyyden/yhteenkuuluvuuden tunne valtava sekä jatkuva. Ihminen väistämättä ja monesti tiedostamattaan yliajattelee asioita ja elää etukäteen skenaarioita ihmissuhteesta, jotka eivät totta ole tai eivät tule tapahtumaan. Ihminen välittää ja rakastaakin läheisiään, ystäviään ja kumppaniaan valtavasti. Jollain tasolla jopa liikaa, jolloin menettämisen pelko vain korostuu.

Pienen pienetkin muutokset ovat pelottavia olivatpa ne sitten suuntaan tai toiseen ihmissuhteissa. Ihminen ei osaa "oikealla" tavalla suhtautua asioihin vaan kaikki reagoiminen menee yli. Tällaisia yli menon kohteita suhteissa on esimerkiksi keskustellessa toisen ihmisen äänensävyn muuttuminen toisenlaiseksi. Siitä sitten rakennetaan mielessä vaikka millaisia kauhukuvia. Aivan kuten siitä jos toinen ei pidäkään yhtä paljon yhteyttä kun aikaisemmin tai ei heti vastaa esim viestiin. Varsinkin nykyaikana, kun kokoajan pitäisi olla saatavilla.

Tuollaisessa tilassa ihmisen rauhoittuminen tai arjessa paikalleen asettuminen edes hetkeksi on vaikeaa ehkä joissain tilanteissa jopa mahdotonta. Eikä vaan yksinkertaisesti pystymisen lisäksi edes osaa rauhoittua, kuten joskus aikaisemmin tai kuten muut ihmiset. 

Ahdistuksen tila on kuitenkin sellainen tila, joka valehtelee ihmiselle ja saa ihmisen elämään rinnakkaistodellisuudessa kaiken pahan ja epävarman keskellä. On kuitenkin asioita, jotka saavat ihmistä lähemmäs oikeaa todellisuutta ja tiedostamaan sen, että ei oikeasti ole yksi tai muut häviämässä elämästä. Tuollaisia asioita ovat rakkaus, välittäminen ja ystävyys joka aitoa ja pyyteetöntä on. Kunhan vaan kykenee hetkeksi edes huomioimaan noita asioita.

Jos ihminen kykenee noihin edellä mainittuihin asioihin edes hetkeksi tarttumaan jatkuva paniikin tunne vähenee ja ajan mittaan loppuukin. Oma hyvinvointi paranee ja jatkuva pelko sekä sydämen särkyminen mielen syöttäminen kuvitelmien vuoksi loppuu. 

Pienin askelin on edettävä jos/kun haluaa asioita eteenpäin. Kuten muutenkin elämässä. Eikä sitten eristäydy tai koe yksinäisyyttä sellaisten asioiden takia, jotka eivät totta ole. Meitä kun on niin moneen junaa tällä pallolla. 

Sananen vanhemmuudesta

 Lapsen saaminen ja vanhemmaksi tuleminen on niitä elämä suuria ja ihmeellisiä hetkiä joita ei koskaan unohda. Eikä hekien suuruus saati ihmeellisyys muutu, vaikka lapsia useamman saisi.

Ensin moni varmasti miettii mielessään, että ei asiat suuresti muutu ja kaikki asiat rullaa omalla painollaan kyllä. Sitten kun syntymän jälkeen ensimmäisen kerran saa oman lapsen syliinsä kapaloituna tai ihonontaktiin paidan alle niin tajuaa miten suuri asia on kyseessä. Se pieni käärö tulee muuttamaan paljon asioita.

Kaikki on uutta ja ihmeellistä, kun pienen vauvan kanssa toimii. Alkuun on kokoajan varpaillaan ja ylireagoi kaikkeen. Pelkää että vauva menee rikki ja, vauva nukkuu tarkistaa monta kertaa että hengittäähän pieni. Aikaa, kun kuluu oppii toimimaan ja tekeminen alkaa tulemaan ns. selkärangasta varmoin ottein.

Ajan vieriessä eteenpäin ja vauvan kasvaessa taaperoksi ja siitä vielä eteenpäin, on oppinut monen monta uutta asiaa ja katsoo maailmaa uudesta vinkkelistä (itsellä ainakin noin kävi). Tajuaa miten julma ja raadollinen paikka maalima on pienelle ja, vanhemmalla suuren suuri vastuu lasta kasvattaessa ja tämän varttuessa.

Vanhemmaksi(omassa tapauksessa isäksi) ei vaan tulla niin, että hups. Jokainen päivä, tunti, minuutti ja hetki voi oppia ja oppiikin uutta. Kasvaa itse ihmisenä pienokaisen rinnalla. Yksikään päivä ei ole samanlainen ja tajuaa sen että kaikki voi hetkessä muuttua.

Oman toiminnan, tekemisen sekä olemisen tarkkailu lisääntyy ja esim. sanavalinnat, toimintamallit ja ylipäätään oleminen muuttuu/mukautuu lapsiarkeen sopivaksi. Pieni lapsi on aito oma itsensä joka hetkessä ja sanoo mielessä olevat asiat suoraan ja tuota omana itsenä olo moni tavoittelee vanhemmalla iällä (itse ainakin). Että ei tarvitse esittää muiden edessä mitään, mutta asioiden sanomisessa lienee hyvä ainakin pieni suodatin olla.

Itse mietin kasvattajan ja vanhempana paljon sitä miten omat vanhempani minut kasvattivat ja peilaan tekemistä siihen. Koska he rakastaen kasvattivat ja olivat tukena (niin ja ovat edelleen). Toki on seikkoja joita tekee erilailla kuin omat vanhemmat, kun maailma paljon muuttunut kasvatuksellisestikin. Mutta suuressa kuvassa toimii samalla tavalla.

Summasummaarum vanhemmuus ja isänä oleminen on parasta mitä tiedän. Virheitä tulee tehtyä, mutta niistä oppii. Lapsiaan rakastaa eniten maailmassa ja heidän eteensä on valmis tekemään mitä vaan. Eikä koskaan tiedä mitä eteen tulee ja siksi jokainen päivä on uusi suuri seikkailu.

Eletään hetkessä, nauttien siitä.

T:IsäMies

Rakkaat lapset

 Omat rakkaat lapset nuo elämä suola, pippuri, sokeri ja kaikki muut mausteet. Ilman heitä olisin itse täysin eri ihminen ja jäänyt niin paljosta paitsi.

Moni sanoo, että isäksi / äidiksi tullaan, mutta eihän asian laita noin olen. Isyyteen ja äitiyteen kasvetaan, opitaan ja kehitytään ihan jokapäivä ja kokoajan. Ei ole itselle ainakaan tullut sellaista päivää eteen, että ei olisi jotain uutta oppinut joko itsestäni, lapsen kasvatuksesta, vanhempana olemisesta tai elämästä ylipäätään lasten kanssa.

On ne loputtomat kyselyhetket, uhmakiukut, vauhti sekä vaaralliset tilanteet ja ne iki ihanat halihetket ja kädestä kiinni pitäen yhdessä kulkeminen (vain muutama esimerkki merkityksellisistä hetkistä).

Välillä vaan ei haluaisi itse myöntää sitä miten nopeasti aika menee ja kuinka nopeasti lapsi kehittyy/oppii. Esim. omaan taaperon tapaan lausutut sanat ja lauseet ovat jotain niin ihanaa ja merkittävää. Mutta jossain kohti sanat/lauseet aletaan sanoa ns. normaalilla tavalla ja on otettu iso askel eteenpäin. 

Noissa hetkissä itse pysähtyy, herkistyy ja miettii mihin se aika on juossut. 

Sitten on se näkökulma, joka saa pysähtymään ja toivomaan että voisi aina olla lastensa matkassa mukana tukena, apuna ja turvana. 

Eli isänä/vanhempana annan kaikkeni lapsilleni, autan, tuen, kannusta, olen turvana ja kuljen mukana joka hetkessä sekä paljon muuta. Ja tuo kaikki mitä annan on sitä varten, että joku kaunis päivä lapset osaisivat ja pystyisivät toimimaan ilman minua ja pärjäisivät tässä hullussa ja jatkuvasti muuttuvassa maailmassa.

Isoja ja merkityksellisiä hetkiä arki lapsien kanssa täynnä joka ikinen päivä. Nautitaan niistä ja eletään jokainen niin hyvä kuin huonokin hetki kerrallaan. Jokainen hetki on kultaakin kalliimpi. Ja joku päivä lapset isoiksi kasvaa ja astuvat omaan elämään vanhempien väistyessä, vaikka ihan aina lapsen vanhemmille ovat(itselleni ainakin) niitä pikkuisia kultamussukoita.

Kotiseuturakkaus

Se kaupunki tai kylä jossa synnytään ja lapsuus sekä nuoruus vietetään ei ole vain paikka suomessa. Ainakin itselleni se on miljoonasti enemmän.

Itse synnyinkaupungissani asuessani en pitänyt paikkaa kovin ihmeellisenä tai muutenkaan merkittävänä. Se kun oli vain paikka jossa asui. Voi kuinka väärässä tuolloin olin ja viimeistään nyt noin 14vuotta myöhemmin asian olen käsittänyt.

Tuo pieni kaupunki tehtaiden varjossa on paikka jossa näin keski-ikäisenä pääsee irti arjen huolista sekä murheista, voi olla hetken se pieni poika joka sielä kerran olin, muistot paikoista saa hyvän mielen, voi viettää aikaa omien vanhempien kanssa ja näkee ystäviä sekä tuttuja (ei sillä että kaikkia tuttuja haluaisi nähdä).

Harvemmin synnyinkaupungissa tulee enää vierailtua tai pidempää aikaa oltua, mutta noina harvoina kertoina kun sielä käy niin paikan merkitys elämässä vaan korostuu. Ei nyt liikutukseen asti(vielä ainakaan), mutta jotain spesiaalia siinä kaupungissa on.

Ja ylpeänä saa kantaa kotiseudun murretta tai sen kaltaista puhetyyliä nykyisellä kotiseudulla ja ehkä huomaamattaan korostaa sitä(noin olen kuullut sanottavan).

Joskus myöhemmin ehkä palaan ns. takaisin kotiin pysyvästi, mutta vielä tässä kohtaa elämää nautin niistä lyhyistä ajoista joita kaupungissa saan viettää. 

Summasummaarum ylpeä olen kaupungista jossa olen saanut kasvaa ja sillä aina paikka sydämessäni.