Motivaatioko? Hukassako?

Kaikenaikaa ihmiset ympäri tätä palloa suunnittelevat asioita, niiden tekemistä ja aloittamista. Nuo asiat voivat olla pieniä tai suuria, jokaiselle oman mittapuun mukaan. Ja syitä asioiden suunnittelulle on loputon lista aivan yksilöstä riippuen. Esimerkiksi omasta kunnosta ja terveydestä huolehtiminen on yksi mitä varmasti hyvin moni ihminen suunnittelee aloittavansa.

Aloittaminen ei sinällään se prosessin vaikein askel ole ja sen voi/saakin tehdä juuri niin monta kertaa kuin tarve vaatii. Ehkä suurin kompastuskivi on se kuinka jatkaa alun jälkeen. Motivaatiotahan se kysyy paljon ja itsekuria, että pystyy suoriutumaan suunnitelmansa toteutumisesta. 

Motivaation odotteluun vaan monella ihmisellä kaatuu uuden aloitus ja ensimmäisen askeleen ottaminen. Odottavan aika kun tuppaa pitkä olemaan sanonnankin mukaan ja tuossa ajassa ensimmäisen askeleen lisäksi monta muuta askelta esim treeniä väliin jää. Ja loppuviimein ihminen aloittaa saman asian kerta toisensa jälkeen aina uudelleen ja uudelleen ilman jatkumoa. Ja väistämättään alkaa miettiä onko kyse itsekurin puutteesta tai onko ihminen jotenkin vaillinainen.

Kuitenkin loppuviimein motivaatio ei ole tekemiselle lähtöviiva tai alku vaan prosessin aikana syntyvä ns sivutuote. Joka tekemällä ja menemällä vahvistuu sekä kasvaa lopulta kantaen toivottua hedelmää. Täytyy vaan mennä ja tehdä sekä toimia, vaikka olo tai hetki (sää esim) Ei välttämättä se otollisin olisi suunnitelman toteutukselle. Tuosta sitten askel kerrallaan alkaa motivaation ryydittämänä muodostua uudet toivotunlaiset rutiinit. 

Hyvin suunniteltu sanonnan mukaan on puoliksi tehty, mutta vaatii se muutakin. Toisinsanoen eihän puolimaratonkaan ole juostu jos suunnittelee hyvin että joskus juoksee maratonin...vai? Hienot uudet ja vimosen päälle olevat varusteet ehkä parantaa tulosta ehkä ei. Tärkein kuitenkin on aloittaa ja uskaltaa ottaa se ensimmäinen askel.

Suunnitelmia toteuttamaan siis ja niitä kohti rohkeasti. Motivaatio tulee kyllä jos ei sitä vielä valmiiksi ole ja kantaa kyllä. Pitää vaan olla rohkea ja yrittää.

Vanhemman Rakkaus

Omat lapset, nuo ainakin oman elämäni rakkaimmat ja tärkeimmät ihmiset joiden eteen valmis tekemään mitä vain. Eikä ole suotta sanottu se, että vanhemmaksi ei vaan tulla vaan siihen kasvetaan. Opintie kuljetaan lapsien kanssa yhdessä. Eikä ole sen vahvempaa sidettä maailmassa kuin isän/äidin rakkaus lapseen.

Mutta sitten, kun alkaa asiaa tarkemmin miettiä lähinnä siltä kannalta että miten rakkaus näkyy/kuuluu niin huomaa (itse ainakin) eroja. Niin toiminnassa, olemisessa ja tekemisessä mitä tulee äidin ja isän rakkauteen. Eikä tosiaan rakkauden ilmenemismuoto millään tavalla toisen rakkaudesta vähäpätöisempää tee.

Isien tapa osoittaa rakkautta saattaa tosiaan monesti hieman erota äidin tavasta. Vaikka tosiaan kyse ei siitä ole, että rakastaisi lastaan/lapsiaan vähemmän. Tai vastaavasti että yhteys lapseen olisi heikompi tai etäisyys pidempi.

Monesti isät osoittavat rakkauttaan itse ominaisemmilla tavoilla, jotka ei välttämättä ole tapa sanoittaa "Rakastan sinua/olet rakas". Välittäminen ja rakkaus isältä lapselle tulee tekemisen ja olemisen kautta. Rakennetaan majoja, korjataan pyörää, pelataan palloa/kiekkoa jne.

Kuten yllä mainittu niin rakkautta ei välttämättä paljon sanoiteta, vaan ollaan paikalla silloin kun tarvitaan, muutenkin tottakai ja ollaan se järkähtämätön peruskallio: tuki sekä turva. Isän rakkaus ei siis pienempää tai vähäisempää ole, rakkauden kieli ja ilmenemismuoto vaan hieman eri mihin jotkut tottuneet.

Tuollainen rakkaus on vahvimmillaan, kun ollaan yhdessä ja tehdään asioita. Vaikka sitten ihan hiljaa sanaakaan sanomatta mutta isä sekä lapsi tietää, että toinen on siinä eikä häviä mihinkään. Tuollainen aito rakkaus niin isältä ei kaipaa korostusta tai hehkutusta saati ylimääräistä huomiota eikä edes sanoja.

Kyllä lapsi tuntee ja tietää, kun on rakastettu. Ilmaisee sen kuinka vain.

Merkityksellinen kuoleman jälkeen?

Ihmisen elämä varsin vaiherikasta on (tietysti tapauksesta riippuen) ja jokainen ympärilleen tietyn määrän tärkeitä ihmisiä haalii. Lisäksi on olemassa hyvänpäin tuttuja joiden kanssa tervehditään ehkä sana pari vaihdetaan ei enempää. 

Nykyaika vaan rakenteeltaan ja muodoltaan sosiaalisen kanssakäymisen suhteen hiukan ontuvaa on. Tosi elämän kohtaamisia ei juuri tule ja elämä on somessa. Monesti ihminen pysähtyy miettimään mitenköhän paljon sitä toisille merkitsee ja millainen rooli toisen elämässä itsellä on. Ja tuotahan ei voi tietää ellei sitten ihan kysymällä kysy toiselta.

Mutta sitten kun koittaa se viimeinen päivä, kun ihminen siirtyy suorasääristen pataljoonaan ja makaa umpinaisessa puuvuoteessa, niin silloin on useampi kuin tuo oma lähipiiri itkemässä vierelläsi. Ihmiset hamuilee vielä yhtä mahdollisuutta toisen kanssa, yhtä väliin jäänyttä keskustelua, edes Halausta mitä koskakaan ei annettu kun toinen oli fyysisesti vierellä. 

Tuo sinällään kovin surullista ja jokseenkin outoakin on kuinka kuolema tekee toisesta ihmisestä ja hänen läsnäolostaan niin korvaamattoman. Toisen ollessa elossa kun ei laiteta viestejä tai soitella saati niin, että mentäisiin käymään toisen luona. Eikä monikaan sano toiselle mitä toinen itselle merkitsee. Ja sitten kun aletaan miettiä miksi ei toiseen pidä yhteyttä tai käy kylässä niin yleinen syy on tottakai "kiire", joka kuten sanottua usein itse rakennettua ja helppo tekosyy monelle asialle.

Sitten kun miettii miksi moni ihminen toimii yllämainitulla tavalla toisen kuoltua niin tottakai on sitä surua ja ikävää mitkä itkemään ja kaipaamaan saa. Mutta monella surijalla kuitenkin ihan tietoviisaita lainatakseni kyseessä katumus-heijaste. Joka pohjautuu omaan toimintaan silloin kun toinen ihminen vielä elossa oli. 

Oma toiminta kaduttaa toisen poistumisen hetkellä ja soimataan itseään. Toki myös monesti tuollaiset ihmiset tajuavat toisen arvon vasta, kun menetys tapahtunut (pätee ihmissuhteissakin). 

Ei siis odoteta siihen viimeiseen hetkeen tai sen yli sitä, että ollaan toisen kansaa tai otetaan yhteyttä. Kerrotaan toiselle tämän merkitys vielä, kun molemmat samaa ilmaa hengittää. Ja kukat mukavampi saada ja varmasti antaakin silloin kun saaja ei vielä ole kuollut. Vaikka surullisen usein miehet ainakin saavat kukkia sen ensimmäisen ja viimeisen kerran juuri silloin, kun arkussa makaavat.

Pidetään yhteyttä ja kerrotaan läheisillemme mitä he meille merkitsee. Pienillä sanoilla ja teoilla voi olla suurikin merkitys.

PaniikkiNappula pohjassa

Ihmisiä pullollaan oleva ostoskeskus. Katsot minne vain niin joka suunnalla näkyy kymmenittäin ihmisiä, ääniärsykkeitä tuutataan kaijuttimista ja ihmiset pitää enempi ja vähempi meteliä. Tuon lisäksi on valoa ja välkettä monessa paikassa. Tunnet kuinka syke alkaa kiihtymään, ensi hikoavat kämmenet ja sitten nousee kauttaaltaan kylmä hiki. Hengitys tahti tihenee tihenemistään samalla kun jalat kuten koko muukin kroppa alkaa täristä. Katselet ympärillesi kuin peura ajovaloissa etsien pakopaikkaa ja toivot vaan olevasi jossain ihan muualla. Lopulta silmissä sumenee ja korvat humisee ja romahdat polvillesi maahan ja vastoin toivottua olet kaiken huomion keskipisteenä.

Hyvin monelle edellä kuvatunlainen tilanne eri variaatioissa on varsin tuttu. Eikä tuon paniikkihäiriö reagointi ole esitystä tai muuta vastaavaa huomionhakua. Tuota nimittäin kun vältellä koittaa. Jokainen toki on yksilö tuossakin asiassa ja toimii eri tavalla.

Joillakin vastaavanlainen häiriö on ollut lapsuudesta asti, toisille se voi kehittyä vanhemmalla iällä. Ei selvää kaavaa sinällään ole. Taustalla toki ahdistus ja/tai masennus antavat vahvat rakennuspalikat häiriöön. Halusi sitä sitten itse tai ei.

Ensimmäiset kosketukset häiriöön saattavat mennä ohi huomioimatta vedoten hikoilun suhteen esimerkiksi vallitsevaan ilmanalaan. Eikä tuo ihmekään ole jos ei ole vastaavaa ennen kokenut tai edes kuullut asiasta. Sitten viimein kun paniikki nappula Pohjassa pysyy ja reaktio ns eskaloituu onkin tilanne toinen.

Tuolloin ihminen ei tiedä mitä tehdä, miten olla tai mihin mennä. Vähän niinkuin matkustajan paikalla on ja joku muu on kuski. Pahin vaihe ensimmäistä kettaa saattaa tuntua siltä että kaikki loppuu siihen (ainakin omalla kohdallani). Tilanteen jälkeen sitä helposti miettii, että olenko seonnut lopullisesti ja tullut hulluksi. Samalla kun käy kaikkea tapahtunutta läpi.

Kuten jo sanottua paniikkihäiriö tai vastaava ei ole esitystä tai leikkiä, vaan ihan todellinen asia mistä moni kärsii. Eikä siitä puhuminen tutuille ja läheisille välttämättä helppoa ole, kun saattaa pelätä saavansa hullun leiman. Yksin asian kanssa ei kuitenkaan kannata jäädä vaan rohkeasti avata suunsa ja hakea apua.

Apua kun on monenlaista, niin omatoiminnallista kuin ihan ammattilaisen tarjoamaa. Voi omatoimisesti esim pyytää jonkun läheisen hitaasti edeten siedättämään itseään paikkoihin jossa paniikki aktivoituu. Sitten toki on terapiakeskustelut joihin yhdistettynä siedätyshoito ahdistavassa paikoissa ammattilaisen kanssa. Ja lääkkeet myös vaihtoehto, mutta yksin lääkkeet ei helpotusta tuo tai auta ihmistä siedätyksen kanssa jos ei itse toimi. 

Oikein pahaksi päästessään ja pitkään jatkuessaan paniikkihäiriö ilman hoitoa ja ahdistus lamaannuttavat ihmisen. Normaalit arki asiat muuttuvat hiljalleen mahdottomiksi ja kodista tulee linnoitus josta ei poistu enää. Ei töihin, kauppaan tai ystäviä tapaamaan.

Ei siis jäädä yksin, ollaan rohkeita ja puhutaan, vaikka se aluksi olisi vaikeaa. Apua kyllä saa kun sitä jaksaa hakea.

Tunteeton tunteellinen

Jokapäiväisessä elämässä ihmiselle tapahtuu erinäisiä asioita, jotka saavat ihmisen tuntemaan tietyllä tavalla. Toiset ihmiset reagoivat asioihin enemmän tunteella kuin toiset, mutta jokaisella ihmisellä kuitenkin tunteet on. Ja tunteethan ovat asioita/reaktioita joilla ihminen ymmärtää tilanteita ja tekee meidät tietoiseksi tarpeistamme. 

Tunteet kuten jo sanottua aiheuttavat tietynlaisia reaktioita ihmisissä. Joko kehollisia tai mielessä tuntuvia. Noista kahdesta mielessä tapahtuva tunteiden liike ei välttämättä ulospäin ihmisestä näy. Mutta entäs sitten kehollinen puoli, se nimittäin näkyy ja saattaa kuuluakin kanssaeläjille. Tunteiden näyttämisessä ei todellakaan ole mitään väärää tai ei pitäisi olla.

Mutta nykypäivänä kuten aikojen saatossa esimerkiksi miehien tunteiden näyttäminen on ollut jonkinlainen tabu tai "kynnyskysymys". Mies kun vuosisatojen ajan ollut ainakin kuvainnollisesti fyysistä työtä tekevä, voimakas peruskallio, joka ei horju tai ailahtele. Mutta entäs sitten jos/kun mies tunteekin asioita ja näyttää tunteitaan tai jopa haluaa niistä puhua.

Moni sanoo tosiaan, että miehet ei itke tai puhu tunteistaan. Mutta täysin samanlaiset oikeudet kuitenkin kaikilla on tuntea sekä puhua. Rohkeutta se tosin vaatii. Eikä ihminen ole heikko vaikka tuntee tai puhuu tunteistaan. Ja yleensähän puhutaan ns hyvistä tunteista ilosta, onnesta, rakkaudesta jne ja nuo teemoina helpompia.

Kuitenkin ne ikävämmätkin tunteet ansaitsevat tulla näytetyksi ja käsitellyiksi. Pitkään ihminen jos surun, ahdistuksen, pelon tai masennuksen kanssa joutuu "sallassa" muilta olemaan niin seuraukset eivät välttämättä hyviä ole. Negatiivisten tunteiden taakkaa kun nopeasti lytistää ihmisen alleen murskaten palasiksi. Joista takaisin eheäksi kursiminen on haastavaa ellei mahdotonta.

Miesten kuten toki muidenkin oikeus on tulla tunteidensa kanssa nähdyksi ja kuulluksi. Itkeminen kun esimerkiksi ns puhdistaa ja vapauttaa, kun ikävän tunteet saa sisältä tuolla tavalla pois. Muutkin tunteiden ilmaisutavat ovat yhtä oikeita. Eikä voi määrittää että näin kuuluu tai ei kuulu tunteitaan ilmaista. Toki tunteiden varjolla esim tehdyt rikokset ja vastaavat ovat luku erikseen, jotka eivät sallittuja ole.

Jokainen ihminen tietää tai jos ei tiedä niin löytää tavan ilmaista sekä käsitellä tunteitaan. Ja tuohon jokaisella on oikeuskin. Eikä tunteidensa kanssa ihmisen tarvitse yksin olla. Puhuu läheisilleen tai jos pelkää esim heitä kuormittavansa niin ammattiapua on myös. Jonka saaminen ja jonka piiriin pääseminen onkin ihan oma tarinansa.

Summasummaarum tunteiden tunteminen on sallittua ja ihan ok. Eikä tee ihmisestä heikkoa jos näyttää tunteitaan  tai on jotain toista tunteellisempi. Tunnetaan tunteemme niin kuin ne on ja ollaan sellaisia kuin ollaan.

Hetki yössä

Lomalla tai ei niin ihmisen elämä sekä arki on täynnä touhua ja toimintaa. Aistiärsykkeidenkin määrä nykymaailmassa aivan valtava, kuten aiemmin jo todettu. Päivät täyttyy aikatauluista ja niiden suoritteista enemmän tai vähemmän. Hengähdystaukoihin ei välttämättä ole ihan hirveästi aukkoja.

Sitten koittaa ilta, joka hyvin nopeasti ajelehtii kohti yötä rauhalliseen tahtiin. Päivän askareet on taputeltu ja pitäisi suunnata unta kohti. Mutta ah tuo niin ihanan kamala mobiililaite piippaa ja jollakulla asiaa. Koita siinä sitten rauhoittua.

Viimein koittaa se maaginen hetki vuorokautta, joka on yöllä noin klo 01-03 välillä. Tuolloin ihminen, kun vielä kukkuu hereillä ei kyse välttämättä ole uniongelmasta. Tuossa hetkessä monille ihmisille on jotain erikoista lähes taianomaista. 

Tuo hetki ja kellonlyömä on vuorokaudessa vihdoin sitä omaa aikaa ihan itsekseen. Ei tule viestejä tai soittoja eikä kukaan vaadi tai odota ihmiseltä mitään. Pitkä päivä vihdoin takana ja seurana vain hiljaisuus tai  korkeintaan kellon tikitys tai sateen ropina.

Tuollaisessa täydellisen seesteisessä hetkessä rauhoittuu, rentoutuu ja ihminen voimaantuu. Ei tarvitse sitä päiväsaikaista suorittamisen kierrettä miettiä tai esittää mitään. Joillekin ihmisille tuollainen yön hetki voi olla se ainoa jolloin tuntee olevansa oikeasti elossa ja olemassa. Ja tuosta olemassaolon tunteesta haluaa pitää kiinni.

Jokaisella meistä on omat aikansa ja paikkansa omille hetkille. Nuo yön hetket allekirjoittaneelle hyvin tuttuja, toimivia ja rauhoittavia. Muistetaan siis pysähtyä häsän keskellä.