Ihmisiä pullollaan oleva ostoskeskus. Katsot minne vain niin joka suunnalla näkyy kymmenittäin ihmisiä, ääniärsykkeitä tuutataan kaijuttimista ja ihmiset pitää enempi ja vähempi meteliä. Tuon lisäksi on valoa ja välkettä monessa paikassa. Tunnet kuinka syke alkaa kiihtymään, ensi hikoavat kämmenet ja sitten nousee kauttaaltaan kylmä hiki. Hengitys tahti tihenee tihenemistään samalla kun jalat kuten koko muukin kroppa alkaa täristä. Katselet ympärillesi kuin peura ajovaloissa etsien pakopaikkaa ja toivot vaan olevasi jossain ihan muualla. Lopulta silmissä sumenee ja korvat humisee ja romahdat polvillesi maahan ja vastoin toivottua olet kaiken huomion keskipisteenä.
Hyvin monelle edellä kuvatunlainen tilanne eri variaatioissa on varsin tuttu. Eikä tuon paniikkihäiriö reagointi ole esitystä tai muuta vastaavaa huomionhakua. Tuota nimittäin kun vältellä koittaa. Jokainen toki on yksilö tuossakin asiassa ja toimii eri tavalla.
Joillakin vastaavanlainen häiriö on ollut lapsuudesta asti, toisille se voi kehittyä vanhemmalla iällä. Ei selvää kaavaa sinällään ole. Taustalla toki ahdistus ja/tai masennus antavat vahvat rakennuspalikat häiriöön. Halusi sitä sitten itse tai ei.
Ensimmäiset kosketukset häiriöön saattavat mennä ohi huomioimatta vedoten hikoilun suhteen esimerkiksi vallitsevaan ilmanalaan. Eikä tuo ihmekään ole jos ei ole vastaavaa ennen kokenut tai edes kuullut asiasta. Sitten viimein kun paniikki nappula Pohjassa pysyy ja reaktio ns eskaloituu onkin tilanne toinen.
Tuolloin ihminen ei tiedä mitä tehdä, miten olla tai mihin mennä. Vähän niinkuin matkustajan paikalla on ja joku muu on kuski. Pahin vaihe ensimmäistä kettaa saattaa tuntua siltä että kaikki loppuu siihen (ainakin omalla kohdallani). Tilanteen jälkeen sitä helposti miettii, että olenko seonnut lopullisesti ja tullut hulluksi. Samalla kun käy kaikkea tapahtunutta läpi.
Kuten jo sanottua paniikkihäiriö tai vastaava ei ole esitystä tai leikkiä, vaan ihan todellinen asia mistä moni kärsii. Eikä siitä puhuminen tutuille ja läheisille välttämättä helppoa ole, kun saattaa pelätä saavansa hullun leiman. Yksin asian kanssa ei kuitenkaan kannata jäädä vaan rohkeasti avata suunsa ja hakea apua.
Apua kun on monenlaista, niin omatoiminnallista kuin ihan ammattilaisen tarjoamaa. Voi omatoimisesti esim pyytää jonkun läheisen hitaasti edeten siedättämään itseään paikkoihin jossa paniikki aktivoituu. Sitten toki on terapiakeskustelut joihin yhdistettynä siedätyshoito ahdistavassa paikoissa ammattilaisen kanssa. Ja lääkkeet myös vaihtoehto, mutta yksin lääkkeet ei helpotusta tuo tai auta ihmistä siedätyksen kanssa jos ei itse toimi.
Oikein pahaksi päästessään ja pitkään jatkuessaan paniikkihäiriö ilman hoitoa ja ahdistus lamaannuttavat ihmisen. Normaalit arki asiat muuttuvat hiljalleen mahdottomiksi ja kodista tulee linnoitus josta ei poistu enää. Ei töihin, kauppaan tai ystäviä tapaamaan.
Ei siis jäädä yksin, ollaan rohkeita ja puhutaan, vaikka se aluksi olisi vaikeaa. Apua kyllä saa kun sitä jaksaa hakea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti