Vanhemmuuden haikeus

Vanhemmuus (omassa tapauksessani isyys) on asia mikä todella muuttaa elämää ja antaa aivan uuden suunnan. Kuten aiemmin kirjoittanut olen, prioriteetit elämässä muuttuu ja asioita oppii katsomaan uudesta perspektiivistä. Lapsen kanssa oppii ja kehittyy itse ihmisenä ja vanhempana jatkuvasti ja oppii uutta. Pienistä asioista tulee suuria ja merkityksellisiä, joita ei aikaisemmin ole osannut välttämättä ajatella. Lapsen kanssa vietetty aika teki sitten mitä hyvänsä on korvaamatonta ja ihaninta aikaa mitä saattaa kuvitella.

On kuitenkin tapauksia, joissa vanhempi ei lapsen kanssa voi/pysty kaikkea aikaa viettämään syystä tai toisesta. Tottakai on aikuisilla työt ja muut velvoitteet mitkä syövät aikaa lapsen kanssa vietetystä ajasta, mutta sitten nykymaailman trendin mukaisesti on myös paljon eroperheitä. Joissa sitten lapsella on kaksi kotia, jossa viettää aikaa, olla sekä elää. Vuoroviikoin tai muutoin sovitulla menettelyllä.

Kyseinen toimintamalli ja menettely vanhempien lisäksi vaikuttaa suuresti lapseen. Molemmissa kodeissa, kun toimintamallit ei välttämättä aivan samanlaiset ole, jonka mukaisesti toimitaan erilailla ja rajat asetetaan eri tavalla. Saattaa lapselle muodostua kuva siitä, että toinen vanhempi olisi se kiva ja toinen se "tiukkis" ns tylsä vanhempi, joka rajoittaa ja pitää säännöistä kiinni. Lapsen kasvatusta ja kehitystä ajatellen tottakai. 

Vanhemman näkökulmasta asia myös monitahoinen on. Kiva vs "tiukkis" asetelma laittaa toisen vanhemman hiekompaan valoon, kun rajaa. Varsinkin kun lapsi ei asiaa välttämättä iästä riippuen käsitä tai sisäistä, miksi vanhempi niin toimii. Tottakai molemmat vanhemmat haluaa toimia ja tehdä lapsen kanssa asioita, mutta toisen pään rajattomuus heijastuu toisessa päässä enemmän rajojen asettamiseen sekä tilanteen rauhoittamiseen.

Ei nyt enempää rajoista tai vastaavasta, vaikka tärkeitä asioita todellakin ovat. Asia mikä pahalta ja haikealta sekä raastavaltakin tuntuu vanhemman näkökulmasta on se, kun lapsi ei itsellä ole. Tahto ja halu lapsen kanssa olemiseen olisi kova, mutta sovitut vuoroviikot tai aikataulut muuten haastavat ja vaikuttavat asiaan. 

Aamut yksin tyhjässä asunnossa, syödä yksin aamupala hiljaisuuden vallitessa ympärillä. Koittaa keksiä tekemistä itselleen, kun ei lapsi ole paikalla eikä töitä tai muuta suunnitelmia välttämättä ole. Katsoo ympärilleen ja näkee lapsen leluja, pelejä sekä tavaroita siellä täällä ja samalla muistaa kuinka vasta hetki sitten yhdessä leikittiin ja pelattiin. 

Päivä kulkee omaa tahtiaan ja ikävä lasta on joissain hetkissä enemmän ja joissain vähemmän. Mutta kokoajan lapsi mielessä sekä sydämessä mukana kulkee. Pienet asiat arjessa muistuttavat yhteisistä tekemisistä ja esimerkiksi lapsen sanoista ja jutuista. Saaden hymyn nousemaan vanhemman kasvoille. Ulkona liikkuessa lasten äänet puistoista ja muualta ovat kuin musiikkia korville, kun kuulee iloisia leikkivien lasten ääniä. Aivan kuten lapsen itkukin saa aikaan suojeluvaiston vanhemmassa. 

Sitten koittaakin ilta-/yöaika. Joka muutenkin toisille ihmisille vaikeaa on, kun päivän touhut loppuu ja hiljaisuus laskeutuu antaen mielelle vallan kaivautua syviinkin vesiin. Kun itse saan iltapuhteet tehtyä ja päivä paketissa niin ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun vanhempi hakeutuu lastenhuoneen ovelle ja katsoo haikeasti hiljaisuutta, joka huoneessa on. Lelut edelleen paikallaan, ääntäkään ei kuulu ja kaipuu sydämessä kasvaa. Jopa sitä lapsen pientä unituhinaa kaipaa.

Vanhempi istuu yksin sohvalla tai unta koittaa hakea vuoteessa ajatellen ja kaivaten lastaan/lapsiaan. Kyynel jos toinenkin nousee silmäkulmaan aika-ajoin. Kunnes uni sitten viimein vie voiton ja vierellä vanhemmalla saattaa olla lapsen antama unikaveri "tämän kanssa voit olla kun ikävä on" saatesanoin. Tuo kaikki edellä mainittu saattaa lyhyeenkin erossa oloon lapsesta sisältyä saati sitten, kun esimerkiksi loma-aikoina lapsi/lapset pidempään poissa vanhemman luota on.

Hyvä kuitenkin muistaa, että sitten kun lapsen kanssa saa ja voi taas aikaa viettää on se aika kaikista parasta mitä kuvitella saattaa, eikä yhdestäkään sekunnista halua jäädä paitsi. Eletään ja ollaan jokaisessa hetkessä täysillä niin lapsen kanssa kuin ilmankin ollessa. Kaikkeen, kun aika on rajallinen.

Kuolinkellot

Kuolema, tuo maanpäällisen taipaleen päättymisen "merkkipaalu". Tarkoittaa kansan kielessä eliön/ihmisen elintoimintojen päättymistä ja tuolla hetkellä elämä loppuu. Ihmieseliön kohdalla kuolemaan johtavia syitä on useita, joista mainittakoon sairaus ja vanhuus. Tokihan on olemassa se äärimmäinen ratkaisu, johon valitettavasti melko moni epätoivoisessa tilanteessa päätyy, eli oman hengen riistäminen. 

Kuolema on aina ikävä ja surullinen asia, jonka kanssa moni ihminen ei osaa/kykene toimimaan jos oma läheinen, sukulainen tai ystävä menehtyy. Menetyksen edessä ihmisen valtaa suru, jota käsittelin aiemmassa kirjoituksessani laajemmin ja sitä kuinka surua eri ihmiset käsittelee. Toisille ihmisille esimerkiksi läheisen pois meno on varovaisen "positiivinen" asia, varsinkin jos läheisen elämä loppuvaiheilla on ollut kurjaa ja ei lähelläkään ihmisarvoista elämää esim. "vihanneksena" sairaalasängyssä olemista. 

Läheisen kuoleman jälkeen alkaa ihmisen mielessä pyörimään surun seassa kelat hetkistä ja ajoista joita sai läheisen kanssa viettää. Mielen valtaa ne ihanan hyvät muistot ja silmiin kirpoaa surun kyynelten sekaan myös onnen ja ilon kyyneleet. Kerrassaan monimutkainen ja hiukan kummallinenkin tila ihmiselle, ainakin itselleni.

Toimia ja tekemistä riittää läheisen menehtymisen jälkeen järjestelyissä. Kyseisiä toimia jokainen ihminen tekee oman kykynsä ja jaksamisensa mukaan, toiset nopeammin ja toiset hitaammin. Kaikenkaikkiaan aika, joka kuluu ennen hautajaisia voi olla tuskallisenkin pitkä, kun on asioita hoidettavana ja mieli myllerryksessä ja ihminen tunteiden vallassa enemmän ja vähemmän. Eikä vielä ole saanut läheistään viimeiseen leposijaan.

Valmistelut ja työ järjestelyjen kanssa voi olla raastavaa ja tuntuu loputtomalta, mutta palkitsee siinä kohden kun viimein koittaa hetki jolloin saa viimeiset hyvästit läheiselleen heittää. Hautajaisten suhteen ne yleensä ovat vainajan näköiset ja sellaiset, jotka jollain tavalla ilmentävät menehtynyttä ihmistä. Joko ruokien ja "teeman" suhteen. 

Jokaisella on oikeus ja mahdollisuus tuoda omia muistojaan esiin muistotilaisuudessa. Kerto niitä itselle merkityksellisiä tarinoita vainajasta ja jakaa ne muiden kanssa. Nuo kokemukset ja muistelot monella tapaa tuovat niiden kohteen muiden lähelle ja jokaisella mahdollisuus elää mielissään hetkiä uudelleen. Jokaisella ihmisellä kun erilainen mielikuva ja käsitys toisesta on. 

Tuntuu pahalta ja oudolta, kun se rakas läheinen on siinä edessä arkussa ja tietää että enää koskaan ei häntä nää tai voi asioita yhdessä tehdä. Lohdullisena asiana kuitenkin on se, että nyt vihdoin vainajalla on kaikki hyvin ja hän on paremmassa paikassa jossa ei ole kipua tai muuta ikävää.

Rakas läheinen/sukulainen saa levätä rauhassa ja elää ikuisesti tai ainakin niin kauan meidän mielissä, kun muisti toimii. 

Lepää rauhassa Mummo.

Kun suru koskettaa

Ihmisillä on halki aikojen ollut monenlaista surua sekä murhetta mielen päällä. Nyky maailmassa tosin usea ihminen ns. uhriutuu  tai on mielensäpahoittaja. Keräten itselleen "keksittyä" surua/murhetta joskus jopa huomionhakuisesti.

Surun niin kutsutut tasot tai vaiheet ovat yksinkertaisuudessaan shokki, reaktio, käsittely ja uusiutuminen. Nuo vaiheet jokainen ihminen käsittelee ja jaottaa sen mukaan mikä itselle kulloinkin hyvältä tuntuu. Eikä mitään kiveenhakattua aikataulua ole olemassa.

Edelliseen tekstiin viitaten esimerkiksi surusta käytän läheisen, rakkaan tai ystävän menettämistä ja sen aiheuttamaa surua/tuskaa.

Vaikka nuo ns. tieteellisesti nimetyt vaiheet on olemassa ja hienosti luokiteltu, toimii ihmiset surun hetkellä eri tavoin. Joista itse olen havainnut kolme: toimija, murtuja, tunteeton (nimitykset ihan oma keksimiä).

Ensiksi tunteeton, joka saattaa ulospäin monelle vaikuttaa siltä, että kaikki on kuten ennenkin. Arki rullaa, asiat tulee hoidettua ja juttu luistaa entiseen malliin. Kyse ei ole siitä, että ei suru missään tuntuisi vaan henkilö ei osaa käsitellä kaikkea sitä tunnetta, joka sisällä. On siis tunnelukossa sisältä.

Murtaja puolestaan hajoaa alta aikayksikön pieniksi palasiksi samalla hetkellä, kun suru-uutinen hänet tavoittaa. Kaikki tekeminen loppuu eikä kyetä mihinkään muuhun kuin itkemään ja purkamaan pahaa oloa. Ulospäin näyttää ja onkin todella raadollinen ja lohduton näky.

Toimija taas on ihminen joka esim. kuolemantapauksen hetkellä alkaa järjestää, organisoida ja aikatauluttaa asioita, jotka on hoidettava vainajan saattamiseksi haudan lepoon. Pysähtyminen ei tule kysymykseenkään ja jos joku sitä ehdottaa niin toimija saattaa suuttua. Vastaavasti toimija saattaa suruaan purkaa/käsitellä tekemällä mielettömästi töitä ja kaikkia oheistoimintoja kuten harrastukset tai remontointi. Pääasia kunhan tekee.

Kaikki tavat käsitellä surua ovat yhtälailla oikeita ja ajavat asiansa kyllä. Tunteeton ja tekijäkin käsittelevät tavallaan surua. Ja kun tekijän tekeminen loppuu ja oikeasti pysähtyy tulee se murtuminen ja tunne ulos.

Ollaan rohkeasti erilaisia ja oma itsemme ihan kaikissa asioissa ei pelkästään surun suhteen.