Haaveet vai Muistot

 

Ihminen on monella muotoa mielenkiintoinen ja kompleksinen kokonaisuus. Vuosien kuluessa ihminen muuttuu niin ulkoisesti kuin sisäisestikin monella tapaa. Arvomaailma kehittyy/muokkautuu, tunteet muovautuu ja niin eespäin. 

Yksi tuollainen asia mikä muuttuu, muovautuu ja kehittyy ihmisen mukana vuosien mittaan on haaveet. Lapsena kun saattaa haaveilla karkkipäivän isosta karkkimäärästä tai uudesta lelusta ja vanhempana sitten esimerkiksi uudesta paremmasta työstä. Ikään suhteutettuna varmaan suurin piirtein samanlaisia haaveita nuo. Tai ainakin lapsena uusi lelu oli suurista suurin haave itselle ainakin.

Kuten aiemmin kirjoitettua niin nyky-yhteiskunnassa kovasti työstetään elämää ja haaveillaan sekä tavoitellaan uusia entistä suurempia ja parempia asioita elämään. Eikä tuossa mitään väärää ole tietenkään jokainen rakentaa elämänsä sellaiseksi kuin haluaa. Ja toimii kuten toimii kulloinkin.

Tuossa suorittamispaineisessa haaveilu ja tavoittelurallissa saattaa jäädä niinsanotusti elämä tai ainakin osa siitä elämättä. Eikä ihminen välttämättä osaa nauttia tai tarttua niihin hetkiin tai asioihin jotka merkitsevät ja tekisivät muistoja. Yhden haaveen kun on täyttänyt niin on jo listalla uusia ja useampikin tulossa/tiedossa. Eikä pysähdytä välttämättä siihen että on saavuttanut jotain.

Toki “haaveet elättää” kuten sanottua, mutta mutta. Entäs sitten kun elättäminen/eläminen kääntyy ehtoopuolelle tai muutoin loppu syystä tai toisesta lähenee. Silloinkin monella vain haaveita on kymmenittäin joita kohti pitäisi mennä. 

Mutta on jatkuva haaveilu ja suorittaminen tavoitteisiin pääsemiseksi sen arvoista että viimeisinä hetkinä ei olis muuta kuin haaveet. Kuten esimerkiksi muistot.

Joskus joku kysyi: “kuolisitko Mieluummin haaveiden vai muistojen kanssa”

Pysäyttävä kysymys ja ajatus. Varsinkin kun nykymaailma on millainen on. Se eläminen ja asioiden kokeminen joilla muistoja luodaan ei välttämättä ole niin suuressa arvossa/merkityksessä. Muistot kun on jotain sellaista mitä läpi käydessä voi elää hetkiä uudelleen ja nuorta edes hetkeksi ainakin mielessään. Eikä kaikkea tarvitse kameralle ikuistaa, vaan voi pitää itsellään muistoissa.

Itse ainakin Mieluummin viettäisin viimeiset hetkeni muistellen vanhoja aikoja, nuoruutta ja elettyä elämää tehden/kokien asioita, kuin surkutellen sitä että vielä on haaveita joita ei pystyisi täyttämään. 

Valintojen maailma, kuten sanotaan. 

Kahvit kuolleiden kanssa

Läheisen rakkaan ihmisen menettäminen (kuten jo olen kirjoittanut) on suuri ja käänteentekevä kokemus. Jonka vaikutukset omaiseen/omaisiin ovat monimuotoiset, eivätkä rajoitu ainoastaan menetykseen. Eikä kukaan voi määrittää sitä miten kauan vaikutukset kestää.

Useaan otteeseen läpi viikon ja halki päivien tulee menetetty omainen mieleen. Pieni sana, esine tai asia arkisessa tekemisessä saattaa nostaa muistot ja tunteet pintaan. Läheinen palaa mieleen ja muistot kuten ne olisivat tapahtunee vasta eilen, vaikka niistä olisi jo useampi kymmenen vuotta.

Kaikki tunteet eivät positiivisia välttämättä ole. Sekaan mahtuu myös niin ikäviäkin, kuten harmitus sanomattomista sanoista ja tekemättömistä teoista tai siitä, että ei tarpeeksi ole läheisen kanssa aikaa viettänyt tämän ollessa keskuudessamme.

Oli miten oli niin kaikki tunteet mitä tulee ovat hyvästä, koska tunteita ei saa/kannata padota sisälle vaan antaa tulla ulos. Ja tuo siksi, että tunteet eivät jää mieleen patoutumaan tai luomaan suurempaa tunnemyrskyä, sitten jossain kohden purkautuen isona "myrskynä".

Eikä muistot välttämättä rajoitu vain yhteen kyseiseen läheiseen tai tekemisiin tämän kanssa. Mieleen tulvii kelana muistoja muistakin ajasta ikuisuuteen siirtyneistä läheisistä. Jokainen, kun omalla tavallaan ollut merkityksellinen ja omannut jokainen erikokoiset roolin muistellaan elämässä. 

Näissä muistoissa ja niitä muistellen kirpoaa kyynel jos toinenkin silmäkulmaan, osa ilon kyyneliä ja osa surun/kaipuun kyynelinä. Jokainen kyynel merkitsee paljon.

Ei ole väärin muistella läheisiään. Toiset tekee sitä enemmän ja toiset vähemmän. Ja niin kauan, kun muistamme on läheiset osa meitä ja meidän kanssa.

Kuppi kahvia kuolleiden läheisten muistolle, koska kahvi jos mikä yhdistää meitä.