Lapsuus lapsuutena

 

Jokainen ihminen elää itse oman elämänsä ja tekee itse omat valintansa mitä elämältään haluaa. Tuohan olisi aivan ihanne tila noin toteutuessaan. Mutta tuskin kukaan haluaa vapaaehtoisesti esim mielenterveysongelman tai jäädä yksin ja syrjäytyä muista.

Lapsena ihminen ei hirveämmin itse tee päätöksiä elämästään vaan pitkälti vanhemmat vastaavat päätöksenteosta. Mikä hyvä asia on. Toisinaan päätökset menevät kuitenkin vikaan eikä lapsen mielipidettä kuunnella tai ajatella välttämättä lapsen parasta. 

Eikä tuossa mitään väärää ole, jokainen kun kasvattaa lapsensa omalla tavallaan ja tapoja yhtä monta kuin ihmisiä. Joskus vaan tuntuu siltä että vanhemmat elää omaa ns ohi mennyttä lapsuuttaan omien lapsien kautta. 

Muistellaan vanhempana mitä itse lapsena halusi ja sen pohjalta toimitaan oman lapsen kanssa. Haalitaan harrastuksia ja oheistoimintaa lapsen arkeen niin paljon että saattaa lapsuus mennä ohi. Joka päivä koulun jälkeen joku suorite tai laji jota pitää suorittaa. 

Tuossa kuten sanottua ajaa nopeasti lapsuus ohi ja upotaan “kiireen” verkkoon jo varhaisessa iässä. Eikä tuota toivo/haluaa lapselle, koska aikuisiällä ehtii suorituskeskeisessä “kiire"yhteiskunnassa elää sekä toimia. 

Itse vanhempana varmasti olen sortunut liialliseen aikataulutukseen ja suorittamiseen ei käy kieltäminen. Mutta välillä hyvä pysähtyä itsekin miten toimii ja mitä lapselta/lapselleen haluaa. Lapsuus kun on vain kerran elämässä eikä sitä saa takaisin, edes elämällä sitä omien lasten kautta.

Annetaan lasten olla lapsia ja tehdä lasten juttuja. Tottakai iän karttuessa vastuuta tulee ottaa/Antaa lapselle. Kohtuuden rajoissa kuitenkin. 

Harjoittelemalla oppii ja kukaan ei osaa toimia oikein tai oikealla tavalla heti ensimmäisellä kerralla. Ja ilman epäonnistumisen tunnetta ei opi arvostamaan onnistumista. 

Ja onhan meissä aikuisissakin se sisäinen lapsi jossain sisällä piilossa. Toisilla syvemmällä kuin toisilla. Sille kun välillä Antaa tilaa joko omien lasten kanssa touhuten tai ilman niin oppii uusia juttuja ja oppii ehkä miltä nykymaailma vipstaakeineen näyttää lapsen näkökulmasta.

Vanhemmuuden haikeus

Vanhemmuus (omassa tapauksessani isyys) on asia mikä todella muuttaa elämää ja antaa aivan uuden suunnan. Kuten aiemmin kirjoittanut olen, prioriteetit elämässä muuttuu ja asioita oppii katsomaan uudesta perspektiivistä. Lapsen kanssa oppii ja kehittyy itse ihmisenä ja vanhempana jatkuvasti ja oppii uutta. Pienistä asioista tulee suuria ja merkityksellisiä, joita ei aikaisemmin ole osannut välttämättä ajatella. Lapsen kanssa vietetty aika teki sitten mitä hyvänsä on korvaamatonta ja ihaninta aikaa mitä saattaa kuvitella.

On kuitenkin tapauksia, joissa vanhempi ei lapsen kanssa voi/pysty kaikkea aikaa viettämään syystä tai toisesta. Tottakai on aikuisilla työt ja muut velvoitteet mitkä syövät aikaa lapsen kanssa vietetystä ajasta, mutta sitten nykymaailman trendin mukaisesti on myös paljon eroperheitä. Joissa sitten lapsella on kaksi kotia, jossa viettää aikaa, olla sekä elää. Vuoroviikoin tai muutoin sovitulla menettelyllä.

Kyseinen toimintamalli ja menettely vanhempien lisäksi vaikuttaa suuresti lapseen. Molemmissa kodeissa, kun toimintamallit ei välttämättä aivan samanlaiset ole, jonka mukaisesti toimitaan erilailla ja rajat asetetaan eri tavalla. Saattaa lapselle muodostua kuva siitä, että toinen vanhempi olisi se kiva ja toinen se "tiukkis" ns tylsä vanhempi, joka rajoittaa ja pitää säännöistä kiinni. Lapsen kasvatusta ja kehitystä ajatellen tottakai. 

Vanhemman näkökulmasta asia myös monitahoinen on. Kiva vs "tiukkis" asetelma laittaa toisen vanhemman hiekompaan valoon, kun rajaa. Varsinkin kun lapsi ei asiaa välttämättä iästä riippuen käsitä tai sisäistä, miksi vanhempi niin toimii. Tottakai molemmat vanhemmat haluaa toimia ja tehdä lapsen kanssa asioita, mutta toisen pään rajattomuus heijastuu toisessa päässä enemmän rajojen asettamiseen sekä tilanteen rauhoittamiseen.

Ei nyt enempää rajoista tai vastaavasta, vaikka tärkeitä asioita todellakin ovat. Asia mikä pahalta ja haikealta sekä raastavaltakin tuntuu vanhemman näkökulmasta on se, kun lapsi ei itsellä ole. Tahto ja halu lapsen kanssa olemiseen olisi kova, mutta sovitut vuoroviikot tai aikataulut muuten haastavat ja vaikuttavat asiaan. 

Aamut yksin tyhjässä asunnossa, syödä yksin aamupala hiljaisuuden vallitessa ympärillä. Koittaa keksiä tekemistä itselleen, kun ei lapsi ole paikalla eikä töitä tai muuta suunnitelmia välttämättä ole. Katsoo ympärilleen ja näkee lapsen leluja, pelejä sekä tavaroita siellä täällä ja samalla muistaa kuinka vasta hetki sitten yhdessä leikittiin ja pelattiin. 

Päivä kulkee omaa tahtiaan ja ikävä lasta on joissain hetkissä enemmän ja joissain vähemmän. Mutta kokoajan lapsi mielessä sekä sydämessä mukana kulkee. Pienet asiat arjessa muistuttavat yhteisistä tekemisistä ja esimerkiksi lapsen sanoista ja jutuista. Saaden hymyn nousemaan vanhemman kasvoille. Ulkona liikkuessa lasten äänet puistoista ja muualta ovat kuin musiikkia korville, kun kuulee iloisia leikkivien lasten ääniä. Aivan kuten lapsen itkukin saa aikaan suojeluvaiston vanhemmassa. 

Sitten koittaakin ilta-/yöaika. Joka muutenkin toisille ihmisille vaikeaa on, kun päivän touhut loppuu ja hiljaisuus laskeutuu antaen mielelle vallan kaivautua syviinkin vesiin. Kun itse saan iltapuhteet tehtyä ja päivä paketissa niin ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun vanhempi hakeutuu lastenhuoneen ovelle ja katsoo haikeasti hiljaisuutta, joka huoneessa on. Lelut edelleen paikallaan, ääntäkään ei kuulu ja kaipuu sydämessä kasvaa. Jopa sitä lapsen pientä unituhinaa kaipaa.

Vanhempi istuu yksin sohvalla tai unta koittaa hakea vuoteessa ajatellen ja kaivaten lastaan/lapsiaan. Kyynel jos toinenkin nousee silmäkulmaan aika-ajoin. Kunnes uni sitten viimein vie voiton ja vierellä vanhemmalla saattaa olla lapsen antama unikaveri "tämän kanssa voit olla kun ikävä on" saatesanoin. Tuo kaikki edellä mainittu saattaa lyhyeenkin erossa oloon lapsesta sisältyä saati sitten, kun esimerkiksi loma-aikoina lapsi/lapset pidempään poissa vanhemman luota on.

Hyvä kuitenkin muistaa, että sitten kun lapsen kanssa saa ja voi taas aikaa viettää on se aika kaikista parasta mitä kuvitella saattaa, eikä yhdestäkään sekunnista halua jäädä paitsi. Eletään ja ollaan jokaisessa hetkessä täysillä niin lapsen kanssa kuin ilmankin ollessa. Kaikkeen, kun aika on rajallinen.

Ohi kiitävä lapsuusaika

Lasten kanssa eläminen, oleminen ja kasvattaminen on kertakaikkisen ihmeellistä sekä monimuotoista. Kuten asiasta aiemminkin olen jo kirjoittanut. Jokainen päivä ja hetki näissä päivissä on omanlaisensa ja pienetkin hetket voi olla suuria seikkailuja. Aina ei ole helppoa, mutta ei sen kuulukaan olla. Onhan kyse kuitenkin siitä, että kasvatat pientä ihmisen taimea oppimaan ja tekemään asioita oikealla tavalla. Jokainen kuitenkin on oma yksilönsä ja toimii sekä oppii asioita eri tavalla, näin kahden lapsen isänä kokemuksesta voin sanoa. 

Mutta harvoin oikeasti pysähtyy miettimään sitä asiaa, että aika niin päivät, kuukaudet kuin vuodetkin menevät hirmuista vauhtia. Ja jokainen hetki/tapahtuma on ainutlaatuinen, eikä niitä tule vain ohittaa.

Tottakai lapsen syntymä on ainutlaatuinen ja ihmeellinen tapahtuma, joka mullistaa maailman eikä sen merkitys vähene tippaakaan, vaikka lapsia useampi tulisi. Se ensimmäinen huudahdus, jonka lapsi päästää on jotain niin ihmeellistä ja ensimmäisen kerran kun lapsen syliin saa niin siinä maailma muuttuu. Seuraava ohikiitävä hetki on ensimmäinen syntymäpäivä, joka tosiaan vain kerran tulee eikä sitä takaisin saa, kuten muutkin hetket, joita ensimmäisen kerran lapsen kanssa kokee.

Ja lapsi ikänsä puolesta lapsi on vain kahdeksantoista vuoden ajan, eli on vain kahdeksantoista kesää, jotka saat lapsen kanssa viettää ja ottaa niistä ikätasoisesti kaikki mahdollinen irti. Ja jouluja jolloin voit olla joulupukki tai ylipäätään joulupukkiin uskotaan tulee noin kymmenen, eikä näistäkään yksikään ole samanlainen. 

Pieni ihminen oppii vain kerran ajamaan pyörällä, joka todella iso hetki pienen ihmisen elämässä on ja avaa uusia ovia liikkumiseen. Kuten sekin, kun lapsi oppii sanomaan ja puhumaan sanoja/lauseita "oikealla" tavalla ilman sanavirheitä, jotka eivät todellakaan virheitä ole vaan tekevät lapsen kielestä ihanan ainutlaatuisen. Ja mitä puhumiseen tulee niin vain yhden kerran tulee ensimmäinen kerta, kun kuulet pienen ihmisen sanovan sinulle Rakastan Sinua.

Sitten on myöhäisemmän lapsuuden merkkipaalut, kuten vain kerran olevat mahdolliset rippijuhlat ja peruskoulun päättyminen, jonka jälkeen otetaan ne ensimmäiset askeleet kohti aikuisuutta valitessaan opiskelupaikkaa. Mikä kuitenkin omasta mielestä merkityksellistä niin sinulla on yksi mahdollisuus näyttää lapsella millainen on rakkaudellinen koti ja rakastava vanhempi, joka on olemassa lasta varten. Kaiken kun voi yhdellä teolla pienen silmillä rikkoa.

Joskus lapsen kasvatuksessa ja vanhemmuudessa päivät ja jopa hetket saattavat tuntua todella pitkiltä ja toistavat itseään useaan kertaan. Vuodet kuten jo kirjoitin niin menee kuitenkin todella nopeasti, niin ettei aina edes ymmärrä mihin aika menee. Ja kun tuon äärelle pysähtyy voi olla jo monen asian suhteen "myöhäistä".

Tämä teksti ja pohdinta ylipäätään on ihan vain muistutukseksi itselleni ja myös muille siitä, että elää hetkessä lapsen kanssa(miksei muutenkin). Ottaa kaikki mahdollinen irti ihan kaikesta tekemisestä ja olemisesta, pienelle ihmiselle, kun olet koko maailma hetken aikaa ainakin. 

Jossain kohtaa näitä hetkiä ei enää tule tai ole. Eikä niitä saa takaisin, vaikka kuinka tahtoisi. Ja jos "virheitä" tehnyt niin niiden korjaaminen voi olla haastavaa, kuten rypistynyt paperi, sitä vaikea suoraksi enää saada. 

Ollaan siis täysillä mukana jokaisessa hetkessä jonka vanhempana koemme lapsen kanssa. Vuosien päästä voi sitten yhdessä lapsen kanssa muistella miten kivaa oli ja mitä teitte yhdessä. Ja lapsen kanssa vietetyt päivät ovat niitä elämän tärkeimpiä päiviä. On sitten lähivanhempi tai etävanhempi.

Rakkaat lapset

 Omat rakkaat lapset nuo elämä suola, pippuri, sokeri ja kaikki muut mausteet. Ilman heitä olisin itse täysin eri ihminen ja jäänyt niin paljosta paitsi.

Moni sanoo, että isäksi / äidiksi tullaan, mutta eihän asian laita noin olen. Isyyteen ja äitiyteen kasvetaan, opitaan ja kehitytään ihan jokapäivä ja kokoajan. Ei ole itselle ainakaan tullut sellaista päivää eteen, että ei olisi jotain uutta oppinut joko itsestäni, lapsen kasvatuksesta, vanhempana olemisesta tai elämästä ylipäätään lasten kanssa.

On ne loputtomat kyselyhetket, uhmakiukut, vauhti sekä vaaralliset tilanteet ja ne iki ihanat halihetket ja kädestä kiinni pitäen yhdessä kulkeminen (vain muutama esimerkki merkityksellisistä hetkistä).

Välillä vaan ei haluaisi itse myöntää sitä miten nopeasti aika menee ja kuinka nopeasti lapsi kehittyy/oppii. Esim. omaan taaperon tapaan lausutut sanat ja lauseet ovat jotain niin ihanaa ja merkittävää. Mutta jossain kohti sanat/lauseet aletaan sanoa ns. normaalilla tavalla ja on otettu iso askel eteenpäin. 

Noissa hetkissä itse pysähtyy, herkistyy ja miettii mihin se aika on juossut. 

Sitten on se näkökulma, joka saa pysähtymään ja toivomaan että voisi aina olla lastensa matkassa mukana tukena, apuna ja turvana. 

Eli isänä/vanhempana annan kaikkeni lapsilleni, autan, tuen, kannusta, olen turvana ja kuljen mukana joka hetkessä sekä paljon muuta. Ja tuo kaikki mitä annan on sitä varten, että joku kaunis päivä lapset osaisivat ja pystyisivät toimimaan ilman minua ja pärjäisivät tässä hullussa ja jatkuvasti muuttuvassa maailmassa.

Isoja ja merkityksellisiä hetkiä arki lapsien kanssa täynnä joka ikinen päivä. Nautitaan niistä ja eletään jokainen niin hyvä kuin huonokin hetki kerrallaan. Jokainen hetki on kultaakin kalliimpi. Ja joku päivä lapset isoiksi kasvaa ja astuvat omaan elämään vanhempien väistyessä, vaikka ihan aina lapsen vanhemmille ovat(itselleni ainakin) niitä pikkuisia kultamussukoita.