Hyväsydämisyys

Hyväsydämisyys nykypäivän maailmassa on harventumaan päin oleva piirre ihmisissä. Moni keskittyy liialti vain itseensä, omaan tekemiseen, toimimiseen ja minän rakentamiseen. Samalla siinä sitten unohtaa muut ihmiset jopa ne läheisimmät ympäriltä ja keskittyy ns vain omaan napaan, ihan kun maailma vain yhden ihmisen ympärillä pyörisi. Tottakai hyväsydämisyyden väheneminen nyky yhteiskunnassa on senkin tulosta, että ns kovat tyypit maailmassa pärjää ja pääsee nopeammin eteenpäin tavoitteissaan, kun raivaa toiset tieltään.

Kivisydän ja kovana tyyppinä oleminen ei varmasti ole helppoa, vaikka kyllä siihenkin tottuu. Ja varmasti helpottaa omiin henkilökohtaisiin maaleihin pääsemistä, kun keskittyy vain itseensä. Mutta nykymaailmassa pienet teot ja toisten huomiointi on kuitenkin tärkeää, kuten on ollut aikaisemminkin. Lienee nykymaailman kasvatusmetodeissa ja toimintamalleissa paljon tekoa tuon kanssa miten muut huomioi (itsekin vanhempana koitan lapsia kasvattaessa painottaa muiden huomioon ottamisen). Mutta ei se ole helppo hyväsydämisilläkään, joista sitten kivisydämiä helposti tulee. 

Kuulostaa varsin ihanalta jos/kun ihmisellä on hyvä sydän (enkä tarkoita toiminnallisesti) ja kaikki ihmiset huomaavat sinut, kun olet heitä varten ja autat, koska olet hyväsydäminen. Se hinta kuitenkin, jonka hyväsydäminen ihminen joutuu maksamaan on kohtuullisen iso. Eikä hyväsydämisyys ole kyseisenlaisille ihmisille itsestään selvyys. 

Aina tarjoutuu apuun ja on olemassa muita varten oli oma tilanne mikä hyvänsä. Ihminen siis antaa itsestään ihan kaiken huomioidakseen muita, mutta vastineeksi sitten taas ei saan läheskään niin paljon mitä antaa. Joskus vain murto-osan. Siltikin hyväsydäminen ihminen kyseenalaistaa sen tekeekö ja antaako hän oikeasti tarpeeksi.

Kyseisenlainen ihminen on aina paikalla kun tarvitaan tai ainakin ilmestyy paikalle jos joku jeesiä tarvitsee. Useaan kertaan noin kun tapahtuu ympäröivät ihmiset eivät sitten loppuviimein enää arvosta sitä kaikkea mitä toinen itsestään antaa ja muiden eteen tekee kaiken jättäen omat tarpeensa ja asiansa toissijaisiksi. Hyväsydämisestä tulee siis itsestäänselvyys.

Hyväsydämiset ihmiset myös tuntevat kaikkia tunteita sekä asioita niin isosti sekä syvästi, että kaikki eivät sitä välttämättä ymmärrä. Yksi pienikin sana keskustelun lomassa saattaa romuttavasti vaikuttaa ja hyväsydämisen ihmisen päivä ja jopa useampikin päivä saattaa pilalla olla. Tästä huolimatta he antavat anteeksi nopeasti, josta seuraa monesti pettämisen ja hyväksikäytön kierre, jota ei hyväsydäminen huomaa tai halua huomata. Aina vaan luottaa.

Oikeasti läheisten ihmisten piiri hyväsydämisillä ihmisillä on todella pieni. Ajan saatossa he, kun ovat oppineet, että on parempi omata yksi hyvä ystävä kuin 100 morjestustuttua. Tuo heijastuu siitä, että hyväsydämiset ihmiset tiedostavat mitä ystävin tulee sen, että uskollisuus on harvinaista. Vaikka muiden ihmisten eteen tekevätkin paljon.

Hyväsydämisyys ei todellakaan ole heikkoutta vaan päinvastoin se on vahvuutta ja sellainen piirre ihmisessä/ihmiskunnassa mitä tulisi vaalia. Jotkin ihmiset vaan edellä kuvatulla tavalla käyttävät häikäilemättä hyväsydämisiä hyväkseen ja kohtelevat kuin roskaa saatuaan itselleen sen mitä tarvitsevat. Hyväsydämisyys ja kiltteys on siis harvinaisuus nykyajan maailmassa. 

Ei pidetä ketään itsestäänselvänä, eikä anneta hyväsydämisyyden kadota maailmasta.

Miesten mielenterveyden kuukausi

Nykymaailmassa ihmisiä ja heillä huolia sekä ongelmia on laidasta laitaan. Enkä tarkoita sitä etteikö ennen noin olisi ollut, mutta nykyään asiat tuodaan kärkkäämmin ja helpommin esille. Varsinkin, kun kanavia asioiden esilletuomiseen on somen muodossa paljon enemmän kuin mitä "vanhaan hyvään aikaan" oli. Ja noista esille tuotavista asioista huomaa helposti sen, että ongelmat ja epäkohdat nostetaan helpommin esiin ja mielipiteet, jotka sitten ihmisten lisäksi riitelevät keskenään syötevirrassa. 

On kuitenkin yksi asia, josta ei ihan hirveästi puhuta tai nosteta pöydälle. Joka lienee asianosaisten opituista tavoista sekä kuvasta jollainen kyseisten ihmisten tulee antaa itsestään ja kuinka toimia yhteiskunnassa. Nimittäin miesten mielenterveysongelmat. Tuo kenttä/nuo asiat helposti ns. painetaan villaisella eikä miehet isommin jaksa saati halua pitää asioistaan ja ongelmistaan meteliä. Poikkeuksia lukuun ottamatta tietenkin.

Omassa nuoruudessa ja aikana jolloin itse kasvoi ei suuremmin nostettu esiin sitä, että miehet voi puhua tunteistaan ja on ihan hyväksyttävää olla heikko (ja myöntää se). Asioita niin hyviä kuin niitä huonojakin tapahtui eikä niihin sen suuremmin kiinnitetty huomioita tai keskusteltu niistä. Saati sitten hakeuduttu avun piiriin. 

Miehen tuli olla kova ja kestää kaikki asiat mitä eteen tuli oli sitten tilanne millainen hyvänsä. "pojat on poikia" sanottiin ja elämä jatkui. Surulle ja murheelle oli hetkensä ja aikansa arjessa, mutta ei sitä käsitelty tai käyty läpi. Lähinnä itse muistaa sen, että kun tapahtui jotain ikävää/mahdollisesti traumaattista niin korvattiin paha olo ja ikävä tunne jollain täytteellä ja kivalla jutulla painaen ikävä asia syvälle mielen sopukoihin ja takaraivoon.

Lieneekö nuo syyt niitä miksi tuntuu nykymaailmassa siltä, että ainakin oma sukupolveni maksaa kovaa hintaa mielenterveyden asioiden suhteen mitä miehiin tulee. Toki aiemmat sukupolvet ja miksei uudemmatkin ongelmien kanssa panivat. Ja kuten sanottua niin miehen malli tai kuva siitä millainen miehen tulee ja pitää olla ei ole suuremmin muuttunut ajan saatossa. Edelleen meidän miesten tulee olla se vankkumaton peruskallio ja kestää tulee mitä vaan, ainakin siltä tuntuu.

Ja nyt kun vietetään miesten mielenterveyden kuukautta kansainvälisesti niin ei voi enempää korostaa sitä miten tärkeää on huolehtia omasta mielenterveydestä. Olla rohkea ja myöntää olevansa heikko ja hakea apua jos sitä tarvitsee, vaikka avun piiriin hakeutuminen ja pääseminen usein kovin vaikeaa on. Ei kenenkään kuulu olla yksin asioidensa kanssa. Koska asioiden painaminen sivuun/takaraivon sopukoihin kostautuu ja saattaa eskaloitua sillä kaikkein ikävimmällä tavalla kuten tilastotkin osoittavat. 

Otanta vain miesten tekemistä itsemurhista (WHO):

noin 520 000 miesten itsemurhaa vuosittain

noin 70% kaikista itsemurhista miesten tekemiä

noin 1440 miesten itsemurhaa päivässä

noin 60 miesten itsemurhaa tunnissa

Lyhyellä matematiikalla 1 miehen tekemä itsemurha sekunnissa.

Ei siis jätetä "veljiä" yksin. Ollaan olemassa toisia varten ja osoitetaan se tekemällä itsensä näkyväksi toisille. Kysytään mitä kuuluu, eikä vaan ohiteta vastausta vaan pysähdytään ja kuunnellaan mitä toiselle oikeasti kuuluu. "Mitä kuuluu" kun ei ole vain totuttu täytekysymys kohdattaessa. Toisille se saattaa olla valtavan suuri mahdollisuus kertoa miltä tuntuu ja mitä oikeasti kuuluu.

Ketään ei ole luotu olemaan ja elämään asioidensa kanssa yksin! Vaikka joskus on vaikeaa ja elämä tuntuu musertavan alleen niin on hyvä muistaa kuten olen jo sanonut "on vahvuutta myöntää heikkoutensa". Puhutaan asioista, tehdään asioita yhdessä, ei jätetä ketään yksin, pidetään yhteyttä kavereihin ja ystäviin (vaikka edellisestä kerrasta olisi aikaa). Me voimme itse vaikuttaa siihen miten me ja kanssaeläjämme voivat.

Hyvää miesten mielenterveyden kuukautta!

Kodin vanki

Koti tuo monen ihmisen turvapaikka ja rauhan tyyssija, jossa on helppo sekä hyvä olla. Kuulostaa ihanalta ajatukselta ja monelle ihan käytännönkin asiana tuo. Mutta on olemassa myös niitä ihmisiä, joille kodista tulee iso mörkö, joka haastaa psyykkistä sekä fyysistä toimintakykyä. Nuo haasteet ja vaikeudet saattavat monen ihmisen latistaa alleen, varsinkin kun nykypäivänä mielenterveysongelmien määrä kasvussa ja tarjolla olevan avun tarjonta ei todellakaan kohtaa vallitsevaa jatkuvasti kasvavaa kysyntää.

Monessa tapauksessa mitä enemmän ihminen aikaa kotonaan viettää sieltä lainkaan poistumatta, sitä vähemmän hän enää haluaa sieltä poistua. Eikä tuo poistuminen enää lainkaan ole pidemmän ajan kuluttua niin helppoa kuin aikaisemmin. Lisäksi mitä pidempään neljän seinän sisällä ihminen aikaa viettää sitä vaikeammaksi ylipäätään muuttuu normaalien arjen asioiden sekä askareiden hoitaminen/tekeminen. Eikä lopulta enää halua edes aloittaa mitään asioita tai askareita. Helvetillinen noidankehä siis.

Pitkässä juoksussa pienenä lepäilynä alkanut "lepäily" muuttaa muotoaan ja  todellisuudessa ihmisen elämä valuu hiljalleen ohi ja hukkaan. Tuossa tilanteessa ihminen ajautuu loppuviimein siihen pisteeseen, että ei enää oikeasti halua mitään tehdä. Tätä edellä kuvailtua tilaa tietoviisaat ihmiset kutsuvat ajatusten märehtimiseksi = negatiiviset asiat pyörivät taukoamatta mielessä ilman minkäänlaista hyötysuhdetta.

Ihmisen mieli siis kotiin jumituttuaan toimii ja pyörii ja ajatukset kulkee. Ajatukset kuten sanottua negatiivissävytteisiä: ollaan huolissaan tulevasta ajasta, ollaan totaalisen väsyneitä ja loppu vallitsevaan nykyhetkeen tai sitten murehditaan ja stressataan tulevaa. 

Noiden ajatusten jyllätessä mielessä ja neljän seinän ympäröimänä ihan pieni arkinen kävelylenkkikin on ja tuntuu aivan mahdottomalta. Jopa niinkin arkinen asia kuin hampaiden peseminen saattaa nopeasti muodostua liian haastavaksi ja vaikeaksi asiaksi, johon ei todellakaan energiaa ole. Monesti ihminen hienosti itselleen vakuuttelee ja sanoo, että hoitaa asioita kuten suihkussa käyminen ja syöminen. Mutta todellisuudessa neljän seinän vanki makaa kippurassa sohvalla tai sitten kääriytyneenä peittoon skrollaa puhelinta. 

Edellä mainitussa tilassa oleva ihminen ei siis ole sinällään laiska. Vaan hermostossa on tila, joka on selvitymismoodi. Pitkittyessään tuo tila ja noidankehän pysyminen vaikuttaa ihmiseen niin, että entiseen "normaaliin" elämään ja arkeen palaaminen on lähinnä mahdottomuus eikä edes haavekuva enää. Saati se, että kykenisi hoitamaan niitä pieni arjen asioita. 

Kuten jo kirjoitin laiskuudesta ei ole kyse vaan ihminen on psyykkisesti ja mieleltään väsynyt ja joissain tapauksissa aivan loppu. Ahdistuksesta kun tulee uusi normaali niin ihmisen toipuminen tai paranemisprosessikaan ei tunnu hyvältä ja vaikuttaa mahdottomalta.

Ei kukaan halua olla yksin ja mielenterveyden ongelmat ovat asia, joka monet kaataa. Pidetään huoli lähimmäisistämme ja rakkaistamme, osallistetaan tekemiseen ja haetaan vaikka toinen ulos. Ei aina kannata tyytyä siihen, kun toinen sanoo jatkuvasti "kaikki ok". 

Apua vailla

Moni ihminen nykypäivänä painii erinäisten ongelmien sekä haasteiden kanssa. Toisten kohdalla haasteet vievät voiton ja ihminen lamaantuu niiden alle. Eikä tuossa tilanteessa ole kysymys siitä, että ei hakisi apua vaan, kun sitä ei yksinkertaisesti saa. Vaikka ympärillä olisi paljon ihmisiä ja osa heistä sanoisi välittävänsä niin ei apu ole aina saatavilla. Sinällään surullista, kun moni ihminen lähimmäisiinsä luottaa ja olettaa saavansa apua elämän haasteiden edessä. 

Apua ei kuitenkaan kannata pitää itsestäänselvyytenä, koska silloin unohtaa itse hyvin helposti sen kuinka toimia hädän hetkellä ja jää toimettomaksi vaan odottamaan apua, kun kohtaa ongelmia. Tuollainen toimettomuuden tila ei nyky-yhteiskunnassa ole mitenkään kummallinen, koska moni ihminen on tottunut saamaan asioita kuin Manu illallisen. Kasvatuksestahan tuo kaikki lähtee, mutta voinee jokainen itsekin opetella ja harjoitella asioita sekä toimimista.

Kuten kirjoitinkin jo niin ihminen, kun kohtaa haasteita elämässään niin voi olla vaikea apua pyytää. Tässä ilmiössä ei kuitenkaan ole kyse itsenäisyydestä tai siitä, että olisi jotenkin super ihminen. Moni apua pyytämätön ihminen vaan yksinkertaisesti väsyy siihen, että saa odottaa apua liian kauan. Ja lopulta sitten sitä apua ei tule ollenkaan. 

Sitä vaan lopulta tajuaa (niin surullista kuin se onkin), että joissain elämän kohdissa ihminen vaan on ja tulee olla itsekseen ja omillaan. Pyynnöistä huolimatta sitä vaan saa taistella yksin omat taistelut ja muille kelpaa vain silloin, kun on hauskaa ja kivaa. Aivot ihmisellä pitkässä juoksussa ja usean kerran pettymyksen jälkeen muovautuu ja kehittyy niin, että oikeasti opit aina toimimaan itse. Avun pyytämisen korvikkeeksi ihmisen mieli ja aivot treenaavat itsensä sellaiseen toimintamoodiin, että oikeasti yksin on parempi.

Sitten kun aikaa kuluu saattaa saadakin yhtäkkiä apua ja avuntarjouksia toisen havaittua ihmisen painivan ongelmien kanssa. Mutta tuossa kohtaa treenin vaikutuksesta avun saaminen saati vastaanottaminen tuntuu epämiellyttävältä ja hankalalta. Tuo ei ole siksi, että yksin olisit jotenkin super vahva ja voittamaton, vaan olet oppinut, että muiden avusta riippuvaisena oleminen ei ole turvallista. 

Olethan itse selvittänyt aiemmatkin haasteet elämässäsi niin miksi nyt sitten tarvitsisit apua. Tuo on kysymys, joka mielessä pyörii.

Ei päästetä ketään lähimmäistämme tuohon pisteeseen. Ollaan toisiamme varten ja saatavilla, kun joku oikeasti apua tarvitsee. Sen pienen Mitä kuuluu- kysymyksen kysyminen ei paljon vaadi. Eikä sekään, että odottaa vastausta ja kuuntelee mitä toiselle oikeasti kuuluu. 

Yhdessä me ollaan vahvempia, vaikka pitkän kaavan kautta asioista ehkä selviää yksinkin.

Koulukiusaamista

Nykymaailman aikaan kuten jo vuosikymmeniä aiemmin on lapsia kiusattu koulussa. Vuosien kuluessa kiusaaminen ilmiönä on enemmän ja enemmän noussut pinnalle ja ylittänyt uutiskynnyksiäkin eikä vaan ole koulujen/oppilaitosten sisäisissä puheissa. Tuosta esiin nousemisesta johtuen en tiedä onko kiusaamista nykypäivänä enemmän kuin ennen, vai onko vain pahempaa/vakavampaa ja siksi otsikoita saa.

Tuo näkyvillä oleminen ja ihmisten huulilla oleminen on vain ja ainoastaan hyvä asia. Ennenmuinoin, kun itse olin nuori kiusaamisesta vaiettiin ja koitettiin pienessä piirissä koulun toimesta hoitaa asiat ja sopia kiusaamistilanteet. Tuo kuitenkaan ei ihan ottanut tuulta alleen ja toiminut kuten suunniteltua ja tuosta jos mistä itselläni paljon kokemusta kiusatun roolissa. 

Kiusaamista siis on paljon ja aivan varmasti jokaisessa oppilaitoksessa. Ihan ensimmäisestä luokasta (mahdollisesti jo päiväkodista) alkaen aina yläkouluun ja ammatillisiin opintoihin asti. Kiusaamisen ilmeneminen ja sen muodot tosin ovat erilaisia. Johtuenko sitten ikätasosta vai mistä. Nykypäivän ehkä yleisin kiusaamisen muoto on henkinen kiusaaminen, joka ulkopuolisen silmään näkymätöntä, mutta saattaa kiusattuun jättää isommat arvet (näkymättömät) kuin fyysinen kiusaaminen.

Alaluokilla (1-3)kiusaaminen omassa lapsuudessa oli nimittelyä, lällättelyä, ilkkumista ja pienimuotoisesti fyysistä kuten tönimistä ja lyömistä. Tuolloin ei ollut sosiaalista mediaa saati internettiä niin vahvasti ja kaikkien saatavilla, kuten nykypäivänä. Juuri tuo sosiaalinen media sekä internettiin pääsemisen helppous ovatkin isoimmat tekijät, jotka nykypäivän kiusaamisen mahdollistavat.

Sosiaalisessa mediassa haukutaan, pilkataan ja luodaan kiusatuista meemejä ja nuo näkee sitten muutkin kuin kiusaajaporukka ja kerrotut asiat leviävät kulovalkean tavoin paikasta toiseen. Ulkopuolisen silmiin/korviin tuo nykykiusaaminen tosiaan ei välttämättä osu tai siihen ei niin kiinnitä huomiota. Ainoastaan kiusaamisen kohteena oleva tietää mitä kokee ja kuinka pahalta tuntuu.

Sitten ylemmillä luokilla (4-9) kiusaaminen itseäni kohtaan muuttui enemmän fyysiseksi eikä rajoittunut vain kouluaikana tapahtuvaan kiusaamiseen. Kiusaaminen ulottui ensin koulumatkoille ja myöhemmin myös vapaa-ajalle. Tuolloin tuli turpaan vähintään sen 5 kertaa viikossa. Eikä tuo loppunut vaikka oli kiusaamiskyselyitä ja vastaavia. 

Lähinnä tuollaiset kyselyt vaan lisäsivät kiusaamista, kun ennen kyselyitä kiusaajat uhkailivat jos laittaa heidän nimen paperiin ja kyselyn jälkeen kiusaajat muiluttivat, kun olettivat että oli heidän nimi paperissa. Opettajat puhuttelun pitivät kiusaajille (ihan kun tuosta olisi apua) ja se oli siinä. Sama ralli jatkui "normaalisti". 

Nykyään yläluokkien kiusaamismuodot pääsääntöisesti fyysisen väkivallan ulkopuolella, poikkeuksia lukuun ottamatta, eli painotus tuollakin henkisessä väkivallassa. Nuoret ja nuoret aikuiset osaavat olla julmia(kuten lapsetkin) toisilleen harjoittaessaan kiusaamista. Kiusaaminen saattaa johtaa kiusatun mielen romuttumiseen, arjesta selviämisen vaikeutumiseen, itsensä vahingoittamiseen (viiltely) ja pahimmassa tapauksessa oman hengen riistämiseen, muutama esimerkki vain.

Aikuisikä sitten on taasen oma lukunsa mitä kiusaamiseen tulee, koska myös tuolloin kiusaamista esiintyy, eihän se vaan voi hävitä...vai voisiko? Kiusaaminen tapahtuu työpaikoilla, jotka (omasta kokemuksesta) pahimmillaan ovat kuin koulun piha, jossa on ne kovaääniset esillä olevat kiusaajat, jotka lyttäävät muut sekä muiden ideat, ehdotukset ja toimintamallit. Ja mikä surkuhupaisinta, monesti "välituntivalvoja" eli pomo on autuaan "tietämätön" kaikesta ja keskittyy vaan omiin asioihinsa. 

Olkoon tämä vaikka alustus ja seuraavassa tekstissä hieman lisää analysointia.

Suoraan syvään päähän

 Jokainen aamu on uusi mahdollisuus sanotaan, mutta mahdollisuuden laadusta ei ole aina takeita. Varsinkin kun epäonnistuminenkin on omalla tasollaan onnistumista. Eikä siinä, että kaikki päivät olisi alinomaan huanoja tai vastaavaa.

Varsinkin kun nykypäivänä jokseenkin vaikea saada apua tai päästä avun piiriin mitä esimerkiksi tulee mielenterveyden ongelmien kanssa painivien asioihin. Paljon toistetaan "hakeudu avun piiriin" "kyllä apua saa" jne. Tietämättä kuitenkaan sitä millainen prosessi on kyseessä ja millaista/milloin apua ylipäätään alkaa saamaan. Ja apua, kun on tarjolla niin monenlaista/monelta taholta. 

Pelkästään se että joka ikinen päivä koittaa selvitä ja löytää sen "kultaisen keskitien" jota kulkea saattaa olla vaikeaa ja lannistaa monet. Eikä tuon seurauksena sitten jaksa enää yrittää, vaikka korvissa kaikuu monien sanat "kyllä kaikki järjestyy" "täytyy vaan yrittää". Täysin toinen luku/asia on sitten se, että miten ja mistä lähtee apua hakemaan, sitten kun siihen voimavaroja ihmisellä riittävästi on. On yksityinen sektori ja  julkinen sektori ja noillakin tahoilla ns matalan kynnyksen palvelut joihin "helppo" hakeutua.

Yksityinen sektori raastaa lompakkoa siihen malliin, että tikkaukset ei meinaa kestää, joten se olkoon niille, joilla on pinkka kunnossa tai tukiverkkoja, jotka auttaa taloudellisesti. Kun esim työterveydenkään kautta ei apuja loputtomiin tule (riippuen sopimuksesta). Joten tavantallaajalle vaihtoehto on julkinen puoli joka usein pitkässä juoksussa viimeistään tuottaa jotain tulosta.

Matalalla kynnyksellä MT-palveluihin useissa kaupungeissa helppo hakeutua ja kertoa haasteistaan. Sitten odotellaan kotona (tai missä nyt majaansa pitää) kuukauden päivät, että saa puhelun hoitavalta taholta. Puhelussa sitten käydään toistamiseen samat asiat läpi, jotka jo kerran kertonut suusanallisesti ja kirjoittanut terapianavigaattoriin. Seurauksena keskusteluapua joko etänä tai paikan päällä. Ja se kylmä toteamus "ei meillä muita palveluita ole kuin keskustelu, hakeudu itse lääkäriin".

Joten aloitetaan sama hakeutumisrumba uudelleen ja koitetaan saada aika lääkäriin, joka ei ihan niin helppoa ole, kun "ei akuutti/päivystyksellinen asia ole". Lääkärille sitten kun sinne pääsee niin kerrotaan taas kaikki mitkä jo moneen kertaan ennenkin, vaikka tiedot löytyy kyllä kirjauksista. Eikä aina noiden asioiden läpikäyminen ole ihmiselle helppoa, jos/kun ne repii haavat auki jotka ajaneet siihen pisteeseen missä on MT-asioiden kanssa. 

Vihdoin sitten saa lähetteen erikoissairaanhoitoon, jossa mahdollinen lääkitys laitetaan jiiriin, saa seurannan itselleen ja psyykepuolen asioiden kehitykselle, (julkisen puolen)terapia oikeus astuu kuvioihin ja asiat on lähtökuopissaan siihen että voisi alkaa järjestymään.

Enkä nyt millään muotoa sano, että kaikilla olisi asioiden kulku tuollainen, mutta piiitkän kaavan kautta mentäessä tuollaista usean kuukauden taistelua se on. Johon suurelta osin vaikuttaa oma jaksaminen sekä voimavarat. Suora tie on toki psykiatrian päivystys, jos tilanne äityy sellaiseksi, että ei muu auta tai on itselleen ja muille kanssakulkijoille vaaraksi/haitaksi.

Nyt sitten päätä vähän pinnalle ja ylös syvästä päästä, jossa käväistiin ja kohti jälleen niitä uusia petty...onnistumisia.