Koulukiusaamisesta osa 2

Jatketaanpa vielä jokusen virkkeen verran koulukiusaamisesta, kun siitä kirjoittamisessa vauhtiin pääsi.

Kiusaaminen kohdistuu aina siihen, joka on heikko tai heikompi tai erilainen kuin kiusaaja/kiusaajat. Otetaan tuollainen nuori/aikuinen silmätikuksi, jonka jokaista tekemistä, liikettä, vaatetta ja tapaa tarkkaillaan ja isketään ilkeällä kuitilla, kun niin sanotusti "tulee syöttö lapaan". Nuo jotka kiusaavat hyvin harvoin toimivat yksin (lieneekö uskalluksen puute vai mikä) ja muodostavat siis kiusaajaporukoita, jotka dominoivat "valtakuntaansa". Siinä on vaikea yksin laittaa vastaa jos viisi kiusaajaa käy kimppuun ja alkaa muiluttaa.

Kiusaamisen lopettamiseksi edellisessä tekstissä mainitsemani kiusaamiskyselyn lisäksi on aina "varma ja kaiken ratkaiseva keskustelu" ja KiVa- koulu hanke, jossa koululla työryhmä käsittelemässä kiusaustapauksia jos tietty raja ylittyy kiusaamisessa (tuon rajan pitäisi olla paljon matalampi). Kuulemieni kokemusten perusteella tuo hanke ja sen olemassaolo on vain hetkittäinen ensiapu kiusaamistilanteisiin. Viimeiseksi sitten jää opiskelijan siirto toiseen kouluun. Ja tuo opiskelija lähes 100% varmuudella on kiusattu, vaikka olisi ehkä kuitenkin parempi purkaa kiusaaja porukkaa, eikä poistaa kiusattua, koska porukka löytää kyllä uuden uhrin hyvin nopeasti.

Kaiken kaikkiaan vuosin mittaan havaintoja tehdessä on koululaitos kiusaamisen edessä edelleen voimaton, eikä kiusaamista saa karsittua pois. Toki tuohon isona tekijänä on nykypäivänä kiusaamisen muodonmuutos ja "kiusaamisalustan" laajeneminen internettiin. Kouluilla tosiaan on hienoja ohjelmia ja suunnitelmia kiusaamisen karsimiseen ja siihen vaikuttamiseen, mutta toteutus ontuu monella tapaa. 

Iso ja ehkä jopa isoin vastuu on kiusatun vanhemmilla/tukiverkolla kiusatun itsensä lisäksi. Jos haluaa vaikuttaa kiusaamiseen ja sen mahdolliseen loppumiseen. Pitäisi uskaltaa puhua kiusaamisesta, lapset vanhemmilleen ja aikuisiässä läheisilleen ja esim. työpaikalla työkavereilleen. Olla vaan ottamatta vastaan sitä paskaa mikä kiusaajilta tulee ja puolustaa itseään. Vaikka tuo varmasti on vaikeaa jos on jo ajettu ahdinkoon ja miettii mielessään esim. päiviensä päättämistä. 

Eikä esimerkiksi nuoren koululaisen vanhempien asiaan puuttumisessa riitä se, että kerran ilmoitetaan asiasta opettajalle/rehtorille ja annetaan sitten olla ajatusmallilla "kyllä ne hoitaa asian koulussa". Pitää olla tukena ja turvana lapselle/nuorelle, osoittaa teoilla pelkkien sanojen lisäksi se että tekee kaikkensa kiusaamisen loppumiseksi.

Itse en nuorena uskaltanut kertoa vanhemmilleni kuinka pahaa kiusaaminen oli ja esim. selitin mustelmat kehossa pulkkamäellä tai vastaavalla lasten leikkitekemisellä. Tuosta nyt saa aikuisiällä kantaa taakkaa vieläkin ja parsia arpia jotka kiusaaminen jättänyt. 

Puhua pitää ja myös toimia. Kuten julkisuuteenkin nousi jokin aika sitten se, että kiusatun tulisi puolustaa itseään vahvasti "lyö kovempaa takaisin niin kiusaaminen loppuu" mentaliteetilla varmasti toimii paremmin kuin kauniit sanat ja asioiden vähättely. Oikeastihan kiusaamisessa vaan on kyse hyvin usein siitä että kiusaajalla itsellään on paha olla. On ongelmia kotona, koulunkäyntivaikeaa, koulumenestys heikkoa tai huono itsetunto. Kyllä se tyhmyys joukossa tiivistyy ja siitä saa sitten muut kärsiä.

Piti vain muutama sana kirjoittaa kiusaamisesta, mutta tulikin hiukan enemmän. Iso ja tärkeä aihe, joka koskettaa hyvin montaa ihmistä kautta maan. Turvataan lasten koulunkäynti ja ollaan työpaikoilla niin aikuisia, että jätetään kiusaaminen pois. 

Eikös juu!

Pakopaikka

Tähän nykyiseen maailman aikaan kaikilla (kuten aiemmassa tekstissä mainitsin) on kauhea kiire sekä hoppu joka paikkaan ja arki kaupungeissa ja miksi ei niiden ulkopuolellakin on hektistä. Joka puolella pauhaa musiikki, autot tööttäilee, on parfyymien tuoksua ja muuta. Aistiärsykkeitä vaikka muille jakaa siis.

Edellä mainituista syistä moni ihminen stressaantuu, osa paljonkin ihan tavallisesta arjesta selviämisessä. Tuohon vapaa-ajan arkeen kun lisää vielä työn tuoman paineen ja kuormituksen niin paketti on valmis. Seurauksena monella loppuun palaminen eli Burnout(ei siis se konsolipeli). Nuo syyt sekä stressi ja loppuun palaminen ajaa ihmisen haaveilemaan irtiotosta arjesta ja hermojen lepuutuksesta kera kunnon kovalevyjen nollaamisen. Enkä nyt tarkoita alkoholilla tapahtuvaa nollausta, joka varmasti monen aikatauluissa tasaisin välein on. 

Tuon hermojen lepuutuksen ja irtioton paikka sekä tyyssija on monelle ihmiselle joku tietty. Tuollaisessa paikassa ei arkihuolet paina ja saa olla kuin ellun kanat. Paikkaan ja sen valikoitumiseen saattaa vaikuttaa ympäristö sekä puitteet jotka ympärillä on (sellaiset, jotka ei painetta tai stressiä lisää) tai sitten muistot lapsuudesta ja nuoruudesta.

Lisäksi tuollaisessa rauhan tyyssijassa voi päästää sen sisäisen lapsen irti ja valloilleen. Hölmöillä ja hassutella. Heinän korsi suuhun ja nurmikolle/riippukeinuun makoilemaan. Kuitenkaan tuollaiseen paikkaan ei ole aina tai usein mahdollista päästä johtuen työstä ja muista velvoitteista joita on. Siksipä loma-ajat ja pitkät viikonloput jolloin edes hetkeksi "pakopaikkaan" pääsee nousevat arvoon arvaamattomaan ja ovat korvaamattomia.

Omalla kohdallani kuten varmasti monella muullakin tuollainen "pakopaikka" on mökki, jonka ympärillä on metsää, peltoja, vesistö ja yläpuolella avautuu taivas ilman betoniviidakon varjoja. Aiemmin luulin, että tuollainen paikka olisi yksi ja ainoa, mutta käsitykseni oli väärä. Lapsuudessani vietin elämäni parhaat kesät isän kanssa mökillä kalastellen ja pitkään tuo paikka oli se ultimaattinen rauhan tyyssija.

Vanhemmalla iällä ja etäisyyksistä (ehkä saamattomuudesta) johtuen lapsuuden kesien "pakopaikkaan" en ole päässyt/mennyt. Mutta tilalle on tullut toinen vastaavan lainen paikka. Mökki sekin suht samanlaisilla valmiuksilla kun alkuperäinen paikka. Omien läheisten ja rakkaiden seurassa.
 

Tuollaiseen paikkaan ei ketä tahansa viedä. Tunnearvoa on paikalla enemmän kuin keskuspankissa katetta ja siellä elää ns. omassa kuplassa. Ja aina kun "pakopaikkaan" ei pääse niin kaipaa sinne hyvin usein. 

Ottakaa aika kun mahdollista ja menkää/olkaa omassa "pakopaikassanne". Pienikin hetki on parempi kuin ei hetkeä olleenkaan. Ja ottakaan kuplaanne ne ihmiset jotka teille eniten merkitsee. Kesää odotellen läpi talven "pakopaikkaan" pääsyä odotellen.

Ehkä joskus "aikuisena" omistan mökin johon mennä ja jossa olla, mutta siihen on vielä aikaa. Koska keski-ikähän on uusi teini-ikä...vai miten se oli.

Koulukiusaamista

Nykymaailman aikaan kuten jo vuosikymmeniä aiemmin on lapsia kiusattu koulussa. Vuosien kuluessa kiusaaminen ilmiönä on enemmän ja enemmän noussut pinnalle ja ylittänyt uutiskynnyksiäkin eikä vaan ole koulujen/oppilaitosten sisäisissä puheissa. Tuosta esiin nousemisesta johtuen en tiedä onko kiusaamista nykypäivänä enemmän kuin ennen, vai onko vain pahempaa/vakavampaa ja siksi otsikoita saa.

Tuo näkyvillä oleminen ja ihmisten huulilla oleminen on vain ja ainoastaan hyvä asia. Ennenmuinoin, kun itse olin nuori kiusaamisesta vaiettiin ja koitettiin pienessä piirissä koulun toimesta hoitaa asiat ja sopia kiusaamistilanteet. Tuo kuitenkaan ei ihan ottanut tuulta alleen ja toiminut kuten suunniteltua ja tuosta jos mistä itselläni paljon kokemusta kiusatun roolissa. 

Kiusaamista siis on paljon ja aivan varmasti jokaisessa oppilaitoksessa. Ihan ensimmäisestä luokasta (mahdollisesti jo päiväkodista) alkaen aina yläkouluun ja ammatillisiin opintoihin asti. Kiusaamisen ilmeneminen ja sen muodot tosin ovat erilaisia. Johtuenko sitten ikätasosta vai mistä. Nykypäivän ehkä yleisin kiusaamisen muoto on henkinen kiusaaminen, joka ulkopuolisen silmään näkymätöntä, mutta saattaa kiusattuun jättää isommat arvet (näkymättömät) kuin fyysinen kiusaaminen.

Alaluokilla (1-3)kiusaaminen omassa lapsuudessa oli nimittelyä, lällättelyä, ilkkumista ja pienimuotoisesti fyysistä kuten tönimistä ja lyömistä. Tuolloin ei ollut sosiaalista mediaa saati internettiä niin vahvasti ja kaikkien saatavilla, kuten nykypäivänä. Juuri tuo sosiaalinen media sekä internettiin pääsemisen helppous ovatkin isoimmat tekijät, jotka nykypäivän kiusaamisen mahdollistavat.

Sosiaalisessa mediassa haukutaan, pilkataan ja luodaan kiusatuista meemejä ja nuo näkee sitten muutkin kuin kiusaajaporukka ja kerrotut asiat leviävät kulovalkean tavoin paikasta toiseen. Ulkopuolisen silmiin/korviin tuo nykykiusaaminen tosiaan ei välttämättä osu tai siihen ei niin kiinnitä huomiota. Ainoastaan kiusaamisen kohteena oleva tietää mitä kokee ja kuinka pahalta tuntuu.

Sitten ylemmillä luokilla (4-9) kiusaaminen itseäni kohtaan muuttui enemmän fyysiseksi eikä rajoittunut vain kouluaikana tapahtuvaan kiusaamiseen. Kiusaaminen ulottui ensin koulumatkoille ja myöhemmin myös vapaa-ajalle. Tuolloin tuli turpaan vähintään sen 5 kertaa viikossa. Eikä tuo loppunut vaikka oli kiusaamiskyselyitä ja vastaavia. 

Lähinnä tuollaiset kyselyt vaan lisäsivät kiusaamista, kun ennen kyselyitä kiusaajat uhkailivat jos laittaa heidän nimen paperiin ja kyselyn jälkeen kiusaajat muiluttivat, kun olettivat että oli heidän nimi paperissa. Opettajat puhuttelun pitivät kiusaajille (ihan kun tuosta olisi apua) ja se oli siinä. Sama ralli jatkui "normaalisti". 

Nykyään yläluokkien kiusaamismuodot pääsääntöisesti fyysisen väkivallan ulkopuolella, poikkeuksia lukuun ottamatta, eli painotus tuollakin henkisessä väkivallassa. Nuoret ja nuoret aikuiset osaavat olla julmia(kuten lapsetkin) toisilleen harjoittaessaan kiusaamista. Kiusaaminen saattaa johtaa kiusatun mielen romuttumiseen, arjesta selviämisen vaikeutumiseen, itsensä vahingoittamiseen (viiltely) ja pahimmassa tapauksessa oman hengen riistämiseen, muutama esimerkki vain.

Aikuisikä sitten on taasen oma lukunsa mitä kiusaamiseen tulee, koska myös tuolloin kiusaamista esiintyy, eihän se vaan voi hävitä...vai voisiko? Kiusaaminen tapahtuu työpaikoilla, jotka (omasta kokemuksesta) pahimmillaan ovat kuin koulun piha, jossa on ne kovaääniset esillä olevat kiusaajat, jotka lyttäävät muut sekä muiden ideat, ehdotukset ja toimintamallit. Ja mikä surkuhupaisinta, monesti "välituntivalvoja" eli pomo on autuaan "tietämätön" kaikesta ja keskittyy vaan omiin asioihinsa. 

Olkoon tämä vaikka alustus ja seuraavassa tekstissä hieman lisää analysointia.

Hop, Hop, Hoppua

Muutama sananen arjen kulkemisesta ja toimimisesta. 

Jokainen päivä on erilainen ja tekemistä, touhua ja sattumuksia mahtuu jokaiseen päivään. On kuitenkin yksi asia mikä monella on osa arkea ja josta kuulee ihmisten puhuvan ja jopa toistavan sitä liiaksi asti. Etenkin pienten lasten kanssa tämä sana/asia nostaa päätään turhankin usein.

Tämä sana nimittäin on KIIRE. 

Tuota sanaa ihmiset toistelee päivät pääksytysten ja kauhia hoppu on jokapaikkaan eikä välttämättä osata nauttia arjen pienistä hetkistä. Kuten esimerkiksi hienoista lumiukoista näin talvella tai linnuista joista ainakin pienet lapset innostuu/kiinnittää huomion.

Oma tulkintani (ei mikään faktuaalinen tosi) on se, että kiireen olemassaoloon vaikuttaa vain ihmiset itse. Kiire sanana ja käsitteenä on itse tehtyä ja rakennettua. 

Aikataulutusta ja suunnitelmallisuutta päivään laadittaessa,kun huomioi hyvissä ajoin toiminnan aloittamisen ja liikkeelle lähdön niin hups ei olekaan kiirettä.

Lapsille sanotaan "tule nyt, on kiire sinne ja tänne" tai "ei ole aikaa jäädä tähän on kiire tehdä jotain"

Esimerkki: taaperon kanssa 200metrin matka voi olla hyvin pitkä ajallisesti, kun on kaikkea hienoa ja jännää nähtävää jokapaikassa. Hyvissä ajoin liikkeelle/toimimaan niin ei tule KIIRE ja on mahdollisuus nauttia arjen pienistä ihmeistä.

Take it easy!

Rakkaat lapset

 Omat rakkaat lapset nuo elämä suola, pippuri, sokeri ja kaikki muut mausteet. Ilman heitä olisin itse täysin eri ihminen ja jäänyt niin paljosta paitsi.

Moni sanoo, että isäksi / äidiksi tullaan, mutta eihän asian laita noin olen. Isyyteen ja äitiyteen kasvetaan, opitaan ja kehitytään ihan jokapäivä ja kokoajan. Ei ole itselle ainakaan tullut sellaista päivää eteen, että ei olisi jotain uutta oppinut joko itsestäni, lapsen kasvatuksesta, vanhempana olemisesta tai elämästä ylipäätään lasten kanssa.

On ne loputtomat kyselyhetket, uhmakiukut, vauhti sekä vaaralliset tilanteet ja ne iki ihanat halihetket ja kädestä kiinni pitäen yhdessä kulkeminen (vain muutama esimerkki merkityksellisistä hetkistä).

Välillä vaan ei haluaisi itse myöntää sitä miten nopeasti aika menee ja kuinka nopeasti lapsi kehittyy/oppii. Esim. omaan taaperon tapaan lausutut sanat ja lauseet ovat jotain niin ihanaa ja merkittävää. Mutta jossain kohti sanat/lauseet aletaan sanoa ns. normaalilla tavalla ja on otettu iso askel eteenpäin. 

Noissa hetkissä itse pysähtyy, herkistyy ja miettii mihin se aika on juossut. 

Sitten on se näkökulma, joka saa pysähtymään ja toivomaan että voisi aina olla lastensa matkassa mukana tukena, apuna ja turvana. 

Eli isänä/vanhempana annan kaikkeni lapsilleni, autan, tuen, kannusta, olen turvana ja kuljen mukana joka hetkessä sekä paljon muuta. Ja tuo kaikki mitä annan on sitä varten, että joku kaunis päivä lapset osaisivat ja pystyisivät toimimaan ilman minua ja pärjäisivät tässä hullussa ja jatkuvasti muuttuvassa maailmassa.

Isoja ja merkityksellisiä hetkiä arki lapsien kanssa täynnä joka ikinen päivä. Nautitaan niistä ja eletään jokainen niin hyvä kuin huonokin hetki kerrallaan. Jokainen hetki on kultaakin kalliimpi. Ja joku päivä lapset isoiksi kasvaa ja astuvat omaan elämään vanhempien väistyessä, vaikka ihan aina lapsen vanhemmille ovat(itselleni ainakin) niitä pikkuisia kultamussukoita.

Kotiseuturakkaus

Se kaupunki tai kylä jossa synnytään ja lapsuus sekä nuoruus vietetään ei ole vain paikka suomessa. Ainakin itselleni se on miljoonasti enemmän.

Itse synnyinkaupungissani asuessani en pitänyt paikkaa kovin ihmeellisenä tai muutenkaan merkittävänä. Se kun oli vain paikka jossa asui. Voi kuinka väärässä tuolloin olin ja viimeistään nyt noin 14vuotta myöhemmin asian olen käsittänyt.

Tuo pieni kaupunki tehtaiden varjossa on paikka jossa näin keski-ikäisenä pääsee irti arjen huolista sekä murheista, voi olla hetken se pieni poika joka sielä kerran olin, muistot paikoista saa hyvän mielen, voi viettää aikaa omien vanhempien kanssa ja näkee ystäviä sekä tuttuja (ei sillä että kaikkia tuttuja haluaisi nähdä).

Harvemmin synnyinkaupungissa tulee enää vierailtua tai pidempää aikaa oltua, mutta noina harvoina kertoina kun sielä käy niin paikan merkitys elämässä vaan korostuu. Ei nyt liikutukseen asti(vielä ainakaan), mutta jotain spesiaalia siinä kaupungissa on.

Ja ylpeänä saa kantaa kotiseudun murretta tai sen kaltaista puhetyyliä nykyisellä kotiseudulla ja ehkä huomaamattaan korostaa sitä(noin olen kuullut sanottavan).

Joskus myöhemmin ehkä palaan ns. takaisin kotiin pysyvästi, mutta vielä tässä kohtaa elämää nautin niistä lyhyistä ajoista joita kaupungissa saan viettää. 

Summasummaarum ylpeä olen kaupungista jossa olen saanut kasvaa ja sillä aina paikka sydämessäni. 

Vuodet vaihtuu, muuttujia tulee - vaan jotkut asiat pysyy

 Nykypäivän ihmisten elämässä muuttujia on enemmän kuin niitä asioita, jotka pysyvät ennallaan tai ovat kiinteitä. Ei ole mitenkään kiveen hakattua, että seuraavan vuoden ajan on esim työ, talous, terveys mallillaan.

Työn suhteen on nykymaailmassa ja sen menossa ehkä suurin muuttujien mahdollisuus, kun joka paikasta leikataan ja supistetaan määrärahoja sillä seurauksella, että työntekijävähennyksiä tehdään. Lisäksi on nopeaa, helpompaa ja halvempaa työvoimaa tarjolla - laatu sitten ei välttämättä ole sitä toivottua. Mutta ei nyt jäädä sorviin enempää kiinni.

Talous kokee muutoksia alati ja on vahvasti sidonnainen työhön. Arki heittää eteen mitä erinäisempiä haasteita ja yllättäviä rahareikiä on enemmän kuin reikiä reikäjuustossa. Tukia leikataan niiltä ketkä niitä saa ja pahimmassa tapauksessa joku tuki lakkautetaan jollain hämmentävällä perusteella kokonaan.

Terveyden suhteen ei voi mitään varmaa sanoa, jos aletaan ihan pieniin flunssiin ja muihin kiinnittää huomiota. Illalla voi olla terve ja aamulla sairas. Mutta isommassakin kuvassa terveys niin psyykkinen kuin fyysinenkin voi muuttua erinäisten tekijöiden seurauksena. Elämän kriisi/kriisit eskaloituu ja oma sietokyky ylittyy niin psyykkisesti kuin fyysisestikin ja seurauksen voi olla monitasoinen sairastuminen, jonka hoito pitkä prosessi ja kysyy nappulaa lompakosta. Sekä tietty vaikuttaa suurissakin määrin juuri työn tekemiseen ja onko siihen kykenevä.

Loppuviimein kun alkaa ajattelemaan oikein tarkkaan niin nuo arjen ja elämän muuttujat luovat pienen (miksi ei joskus isommankin) oravanpyörän. Jossa sitten ihminen pyörii kuukaudesta toiseen. Mainitsemani muuttuja tässä ovat ehkä jonkun mielestä negatiivisia, mutta kuten yleensä negatiiviset ja huonot asiat jää paremmin mieleen aiheuttaen isomman muistijäljen niin siksi kerron niistä. 

Ei kuitenkaan pidä sulkea pois positiivisia muuttujia joita ihmisillä myös on elämässä ja jotka tuovat valoa sekä iloa elämään. Toisaalta kun miettii niin osaisiko ihminen arvostaa niitä pienenpieniä positiivisia muuttujia ilman noita negatiivisia. Kun ei olisi tietoa tai kokemusta siitä mitä ja miten huonosti asiat voisivat olla. Mietinpä vain?

Muuttujia kuten sanottua on paljon ja ne tekevät elämästä elämisen arvoista niin hyvässä kuin pahassakin ja ilman niitä olisi vain sitä tasaista harmaata arkea (jota voisi kyllä joskus ihan kokeillakin). Mutta on myös asioita, jotka eivät muutu ja jotka ainakin itselleni ovat kultaakin kalliimpia. 

Tuollaisia asioita/ihmisiä ovat ystävät, siis sellaiset ystävät, jotka ovat kulkeneet elämän polulla mukana jo ihan pikkupojasta asti tai tulleet mukaan nuoruudessa. Sellaisia, jotka pitkänkin tauon jälkeen tuntuvat siltä kuin olisi viimeksi eilen nähty ja se jokin sanaton yhteys on ja pysyy vaikka aikaa kuluu ja ajan luistin urtaa meitä monellakin tapaa.

Voi puhua puutaheinää ja kertoa huonoja vitsejä tai sitten voi keskustella vakavammista asioista sekä elämän haasteista. Nuo ystävät ei tuomitse tai hylkää, vaan pysyvät tukena ja jaksavat, vaikka itse tietäisi ajoittain olevansa mailman raskain ihminen ja keskustelukumppani. 

Ystävien tapaaminen usein ei ole välttämätöntä, kun tietää ja tuntee, että ystävyys on aitoa ja voi luottaa siihen, että toinen on olemassa. Nuorempana sitä ei tiennyt tarkkaan mitä ystävyys merkitsee ja luuli, että ystävä katoaa tai häviää jos ei useana päivänä viikossa vietä aikaa yhdessä tai nää. Mutta nyt vanhempana ja "viisaampana" sitä tietää, että oikea ystävyys kestää ja kantaa vaikka tulisi erimielisyyksiä tai riitojakin jotka ajaisi vuosiksi erilleen. Eikä maantieteellinenkään etäisyys ole este, ainakaan nykymaailmassa, kun on viestit ja erinäiset videoyhteydenpitomahdollisuudet. 

Mutta mikään ei voita sitä kun ystävän tapaa kasvotusten in real life, kuten sanotaan. Siinä on jotain sellaista mikä allekirjoittaneelle on kultaakin kalliimpaa ja nuo hetket on niitä kun ainakin voi olla oma itsensä. 

Isosti kiitollinen omista parista ystävästä olen ja tahdon tuleville sukupolville opettaa myös sen miten tärkeitä ystävät on. Eikä niitä ystäviä tarvitse kymmeniä olla. pari todellista ystävää on riittävästi. Ei se määrä vaan laatu.

Ja loppuun vielä sen sanon, että oikeita ystäviä ei ihan joka oksalla istu ja pitkiä ystävyyssuhteita ei niin vain hektisessä yhteiskunnassa muodostu. Jos on edes yski oikea ystävä niin pidä siitä kiinni ja vaali ystävyyttä.

Kiitos