Eksistenssikriisi

Eksistenssikriisi on jokaisen ihmisen sisäinen kamppailu oman elämän tarkoituksesta, vapaudesta olla sekä elää niin kuin elää ja oman olemassaolon merkityksestä. Jokainen ihminen yksilönä siis luo omat merkityksensä ja tuo aiheuttaa puolestaan ahdistusta sekä vastuun taakkaa. Ilmenee pääsääntöisesti elämänmuutoksissa ja niiden kuluessa, jos niikseen tulee.

Jokainen ihminen tässä maailmassa on yksilö ja ei kahta samanlaista tallaajaa löydy tämän pallon päältä. Välillä jokainen ihminen painii ja puntaroi olemisen sekä elämisen kanssa ja sen millainen on ja miten itsensä muiden edessä kantaa. Toiset onnistuu olemaan sellainen kuin haluaa ja toiset taas tekevät enemmän töitä sen kanssa, että "hakevat paikkaansa".

Vuosia sitten, kun itse olin nuori niin ei ollut muuta "todellisuutta" ja olemisen muotoa kuin se millainen ihminen on ja kuinka on. Nyttemmin interneetin myötä some sekä muut äpit ja vastaavat luovat painetta. Monesti nyky yhteiskunnassa törmää siihen, että ihminen on kaksi eri ihmistä. Fyysinen ihminen ja somessa oleva/elävä ihminen. 

Somessa hyvin useasti tuodaan esiin niitä elämän hyviä puolia ja hyviä asioita, mutta jätetään huonommat asiat kertomatta. Nuo asiat kuitenkin ovat olemassa ja ihmisen elämässä eikä niitä pääse pakoon, vaikka kuinka eläisi kiiltokuvaa somessa. Somessa sitten seuraajat ja muut ihmiset ihailevat ja ihmettelevätkin, että kuinka joku voi olla noin osaava, kaunis/komea, menestynyt jne. Vaikka todellisuus olisi aivan toinen ruudun toisella puolella.

Elämä tosiaan saattaa olla ihan eri somessa kuin "siviilissä" eikä rajoitu ainoastaan esim. ulkonäön korostamiseen tai vaatteilla komeiluun jne. Ehkä räikein esimerkki johon olen törmännyt on somessa korostettava vanhemmuuden toimiminen ja kaikkien arkihommien yhdistäminen helposti, vaikka todellisuudessa vanhemmuus ei kiinnosta ja kaikki muu ajaa vanhempana toimimisen ohi.

Ja onhan tuo varmasti aivan helkkarin rankkaa pyörittää kahta ihan toisistaan erilaista elämää. "Normaali" ihminen kun ei välttämättä saa onnistuneesti/kunnolla elettyä yhtäkään elämää. Pitää varmasti tarkkaan miettiä mitä kertoo, on kertonut ja tulee kertomaan somessa = laatia somesuunnitelma, että ei vahingossakaan jää "valheesta" kiinni. 

Tuo edellä mainittu kulissin ylläpitäminen sitten puolestaan ihan varmasti vaikuttaa somen ulkopuoliseen elämään lisäten stressiä ja muuta. Kun pitää arkiaskareiden ja työn sekä muiden aktiviteettien ohella korostaa some-elämää. Tai mistä sitä tietää, voi helppoakin olla.

Itse en somea juurikaan käytä tai siellä asioita/elämääni jaa. Joskus somessa aikaa vietin ja koitin siellä olla yhtä aito oma itseni, kuin somen ulkopuolellakin. Sitten pikkuhiljaa ajauduin hiljalleen ulos somekuplasta, kun aloin asiaa miettiä ja tajusin sekä sisäistin sen, että elämä on nyt. Tässä hetkessä mikä nyt on ja mitä nyt tekee, kenen kanssa tekee.

Enkä nyt tahdo millään muotoa sanoa, että kaikki somettajat noin edellä kerrotulla tavalla toimisivat. Päin vastoin, moni somettaja joita olen seurannut on upealla tavalla ollut "oma itsensä" tuoden esiin ihan koko värikirjon mikä arkeen kuuluu iloineen ja suruineen sekä muine seikkoineen. 

Summa summarum somettaa tai ei niin muistetaan elää hetkessä, nauttia siitä mitä on ja jakaa elämä rakkaiden ja tärkeiden ihmisten kanssa. Pienessä välähdyksessä kaikki saattaa olla ohi tai vanhainkodissa sitten kaduttaa, kun ei elänyt elämää tehden asioita vaan keskittyi luomaan jotain mitä ei oikeasti ole.   

Kuolinkellot

Kuolema, tuo maanpäällisen taipaleen päättymisen "merkkipaalu". Tarkoittaa kansan kielessä eliön/ihmisen elintoimintojen päättymistä ja tuolla hetkellä elämä loppuu. Ihmieseliön kohdalla kuolemaan johtavia syitä on useita, joista mainittakoon sairaus ja vanhuus. Tokihan on olemassa se äärimmäinen ratkaisu, johon valitettavasti melko moni epätoivoisessa tilanteessa päätyy, eli oman hengen riistäminen. 

Kuolema on aina ikävä ja surullinen asia, jonka kanssa moni ihminen ei osaa/kykene toimimaan jos oma läheinen, sukulainen tai ystävä menehtyy. Menetyksen edessä ihmisen valtaa suru, jota käsittelin aiemmassa kirjoituksessani laajemmin ja sitä kuinka surua eri ihmiset käsittelee. Toisille ihmisille esimerkiksi läheisen pois meno on varovaisen "positiivinen" asia, varsinkin jos läheisen elämä loppuvaiheilla on ollut kurjaa ja ei lähelläkään ihmisarvoista elämää esim. "vihanneksena" sairaalasängyssä olemista. 

Läheisen kuoleman jälkeen alkaa ihmisen mielessä pyörimään surun seassa kelat hetkistä ja ajoista joita sai läheisen kanssa viettää. Mielen valtaa ne ihanan hyvät muistot ja silmiin kirpoaa surun kyynelten sekaan myös onnen ja ilon kyyneleet. Kerrassaan monimutkainen ja hiukan kummallinenkin tila ihmiselle, ainakin itselleni.

Toimia ja tekemistä riittää läheisen menehtymisen jälkeen järjestelyissä. Kyseisiä toimia jokainen ihminen tekee oman kykynsä ja jaksamisensa mukaan, toiset nopeammin ja toiset hitaammin. Kaikenkaikkiaan aika, joka kuluu ennen hautajaisia voi olla tuskallisenkin pitkä, kun on asioita hoidettavana ja mieli myllerryksessä ja ihminen tunteiden vallassa enemmän ja vähemmän. Eikä vielä ole saanut läheistään viimeiseen leposijaan.

Valmistelut ja työ järjestelyjen kanssa voi olla raastavaa ja tuntuu loputtomalta, mutta palkitsee siinä kohden kun viimein koittaa hetki jolloin saa viimeiset hyvästit läheiselleen heittää. Hautajaisten suhteen ne yleensä ovat vainajan näköiset ja sellaiset, jotka jollain tavalla ilmentävät menehtynyttä ihmistä. Joko ruokien ja "teeman" suhteen. 

Jokaisella on oikeus ja mahdollisuus tuoda omia muistojaan esiin muistotilaisuudessa. Kerto niitä itselle merkityksellisiä tarinoita vainajasta ja jakaa ne muiden kanssa. Nuo kokemukset ja muistelot monella tapaa tuovat niiden kohteen muiden lähelle ja jokaisella mahdollisuus elää mielissään hetkiä uudelleen. Jokaisella ihmisellä kun erilainen mielikuva ja käsitys toisesta on. 

Tuntuu pahalta ja oudolta, kun se rakas läheinen on siinä edessä arkussa ja tietää että enää koskaan ei häntä nää tai voi asioita yhdessä tehdä. Lohdullisena asiana kuitenkin on se, että nyt vihdoin vainajalla on kaikki hyvin ja hän on paremmassa paikassa jossa ei ole kipua tai muuta ikävää.

Rakas läheinen/sukulainen saa levätä rauhassa ja elää ikuisesti tai ainakin niin kauan meidän mielissä, kun muisti toimii. 

Lepää rauhassa Mummo.

Luurin vanki

Aamun matka ruuhkametrossa ja ratikassa on varsin silmiä avaava kokemus. Ihan jo pelkästään siitä syystä, että aamuherätykset ei kaikkien juttu ole ja "herääminen" tapahtuu vasta hyvän tovin jälkeen siitä kun on noussut ylös. Mutta tarkoitin kanssamatkustajien vähäistä vuorovaikutusta ja etenkin sitä kuinka ollaan kiinni puhelimessa.

Huvikseni laskeskelin että yli joka toisella ihmisellä oli nenä kiinni puhelimessa ja niska kyyryssä siinä metrovaunussa jossa itse olin. Ymmärtäähän tuon jos oikeasti on jotain tärkeitä esim. työasioita hoidettavana. Mutta muuten mietin mitä ihmiset teki ennen älypuhelinten tuloa.

Kun ihan kaikkialla moni on kasvanut kiinni puhelimeen tai oikeastaan puhelin ihmisen käteen. Ihan kadulla kävellessäkin katsotaan puhelinta eikä huomioida muuta kevyttä liikennettä saati autoja. 

Jotkut ihmiset tosin ovat niitä säännön vahvistavia poikkeuksia, jotka esim. matkalla kirjaa lukevat tai ottavat kontaktia muihin. Vaikka moni kieroon katsoo jos tuntematon alkaa puhumaan.

Voisi vaikka kehittää jonkun kännykkälukon tai vastaavan, jonka avulla ihminen eläisi tässä maailmassa eikä some/mobiilimaailmassa. Tai jos pääsisi niin käymään, että kaikki mobiiliverkot kaatuisi...Aaaapuva, mitä sitten tehtäisiin!

Ennen otettiin sanonnan mukaan pää pois pensaasta, mutta nykyään voisi nostaa pään pois luurista. Elää ja nauttia tästä mitä ympärillä on ja tapahtuu. Some ja muut kyllä odottaa, mutta tämä hetki elämässä on nyt ja siihen tulee osata tarttua ja nauttia siitä. Ei tämä taivallus pallolla ikuisesti kestä tai ole itsestäänselvyys.

Jätetään puhelin siis taskuun ja annetaan aika "oikeille" asioille. Eikä esim. kasvatetaan lapsia puhelimen kautta tai takaa.

Suojeleva muisti

Ihmisen muisti tuo ikiaikainen kiusan tekijä ja toisille turvakeino. Toisinaan muisti toimii kuin junan vessa ja toisinaan taas tuntuu siltä, että kääntäessään pään oikealta vasemmalle unohtaa mitä oikealla oli. Omaan muistiini en kyllä luota ellen asioita ylös kirjoita, mutta jokainen omalla kohdallaan tehkööt omat ratkaisunsa. Tuossa pieni ontuva alustus sille, että olen pidemmän aikaa (muistiongelmien kanssa painiessa) miettinyt mitä ja miten muisti toimii.

Toiset ihmiset, jotka tuppaavat unohtamaa toistuvasti asioita ja painivat huonon muistin tai sitten muistiongelmien kanssa eivät välttämättä ole unohtavaisia perusluonnoltaan tai tee sitä tahallaan. Tuollaiset ihmiset saattavat olla eläneet tai kokeneet elämänsä aikana asioita, joita mieli automaattisesti blokkaa. Koska nuo kyseiset asiat ovat liian kipeitä tai pahoja muistettavaksi.

Kun joku ihminen jossain kohden elämäänsä kokee traumaattisia, ikäviä ja pahojakin asioista. Aivot omatoimisesti oppivat välttelemään noihin kokemuksiin linkittyviä asioita ja täten suojelemaan itseään kuin itsepuolustuksena. Kyseisessä moodissa aivot siis blokkaavat tai vaihtoehtoisesti pirstaloittavat tietyt muistot. 

Tuo on suojelumekanismi, jota ihan kirjanoppineet kutsuvat Dissosiatiiviseksi muistin menetykseksi. Eli ei muista tärkeitä asioita, jotka tavalla tai toisella linkittyvät ennen koettuun traumaan. 

Ajan kuluessa ja edetessä tuo tila/mekanismi voi tehdä normaaleista arjen helpoistakin asioista ihmiselle todella vaikeita. Koska ihminen ei enää vuosien kuluttua muista tärkeitä päivämääriä, nimiä tai keskusteluja. Syynä tuohon aivojen tietoinen joidenkin asioiden välttely. 

Suomen kielelle käännettynä tuossa tilassa ihmiselle unohtamisesta tulee tapa. Kyse siis ei ole huomion tai mielenkiinnon puutteesta. Se on yksinkertainen suojelumekanismis, joka aikaisemmin on joskus auttanut ihmistä ikävien traumaattisten ajatusten pakoilusta.

Kun edellä mainitun kaltainen ihminen varttuu ja vanhenee, hän alkaa ajan kuluessa unohtaa suuriakin kokonaisuuksia menneisyydestään. Ihminen siis saattaa muistaa tunteita tai tunnetiloja menneisyydestä ilman, että yhdistää niihin mitään tapahtumaa. Tai sitten muistaa tapahtumia ilman, että niihin linkittyy mitään tunnetilaa.

Joten jos joku ihminen sanoo, että ei muista paljoakaan menneisyydestään tai ei muista tiettyjä ajanjaksoja, ei ole kyse siitä, että mitään ei olisi tapahtunut tai olisi huono muisti. Vaan heidän mieli on pakotettu/pakottanut unohtamaan asioita. Tämä yksinkertaisesti vain siksi, että ihminen jaksaisi/pystyisi toimimaan ja olisi ylipäätään ihminen ja elossa.

Miettikääpä sitä...Muisti on jännä juttu. 

Kun suru koskettaa

Ihmisillä on halki aikojen ollut monenlaista surua sekä murhetta mielen päällä. Nyky maailmassa tosin usea ihminen ns. uhriutuu  tai on mielensäpahoittaja. Keräten itselleen "keksittyä" surua/murhetta joskus jopa huomionhakuisesti.

Surun niin kutsutut tasot tai vaiheet ovat yksinkertaisuudessaan shokki, reaktio, käsittely ja uusiutuminen. Nuo vaiheet jokainen ihminen käsittelee ja jaottaa sen mukaan mikä itselle kulloinkin hyvältä tuntuu. Eikä mitään kiveenhakattua aikataulua ole olemassa.

Edelliseen tekstiin viitaten esimerkiksi surusta käytän läheisen, rakkaan tai ystävän menettämistä ja sen aiheuttamaa surua/tuskaa.

Vaikka nuo ns. tieteellisesti nimetyt vaiheet on olemassa ja hienosti luokiteltu, toimii ihmiset surun hetkellä eri tavoin. Joista itse olen havainnut kolme: toimija, murtuja, tunteeton (nimitykset ihan oma keksimiä).

Ensiksi tunteeton, joka saattaa ulospäin monelle vaikuttaa siltä, että kaikki on kuten ennenkin. Arki rullaa, asiat tulee hoidettua ja juttu luistaa entiseen malliin. Kyse ei ole siitä, että ei suru missään tuntuisi vaan henkilö ei osaa käsitellä kaikkea sitä tunnetta, joka sisällä. On siis tunnelukossa sisältä.

Murtaja puolestaan hajoaa alta aikayksikön pieniksi palasiksi samalla hetkellä, kun suru-uutinen hänet tavoittaa. Kaikki tekeminen loppuu eikä kyetä mihinkään muuhun kuin itkemään ja purkamaan pahaa oloa. Ulospäin näyttää ja onkin todella raadollinen ja lohduton näky.

Toimija taas on ihminen joka esim. kuolemantapauksen hetkellä alkaa järjestää, organisoida ja aikatauluttaa asioita, jotka on hoidettava vainajan saattamiseksi haudan lepoon. Pysähtyminen ei tule kysymykseenkään ja jos joku sitä ehdottaa niin toimija saattaa suuttua. Vastaavasti toimija saattaa suruaan purkaa/käsitellä tekemällä mielettömästi töitä ja kaikkia oheistoimintoja kuten harrastukset tai remontointi. Pääasia kunhan tekee.

Kaikki tavat käsitellä surua ovat yhtälailla oikeita ja ajavat asiansa kyllä. Tunteeton ja tekijäkin käsittelevät tavallaan surua. Ja kun tekijän tekeminen loppuu ja oikeasti pysähtyy tulee se murtuminen ja tunne ulos.

Ollaan rohkeasti erilaisia ja oma itsemme ihan kaikissa asioissa ei pelkästään surun suhteen. 

Ikuisuuskysymys

Se hassu juttu matkalla kalmistoon, nimittäin elämä, kun päättyy niin mitä sitten tapahtuu. Tuota olen itse miettinyt monesti ja pojan koulussa elämänkatsomuksen tunnilla oli asiasta keskusteltu niin jatkoimme keskustelua kotona.

Uskomuksia ja teorioita kuoleman jälkeisistä tapahtumista on varmaan yhtä monta kuin ihmistäkin maailmassa. Mutta eikö silloin, kun sydän lyö viimeisen kerran niin kaikki lopukaan siihen.

Tutkimusten mukaan ainakin aivojen toiminta saattaa jatkua vielä 10-15min viimeisen sydämenlyönnin jälkeen. Johtuen siitä, että aivot hyvin happirikkaat on. Joidenkin uskomusten mukaan aivojen viimeinen 10min aikana "Käydään läpi" parhaat, rakkaimmat ja tärkeimmät muistot. Tuota nyt ei voi tietää, kun kekään ei ole kertomassa, mutta kaunis ajatus.

Kuoleman hetkellä henki jättää kehon ja poistuu, häviää ja lakkaa olemasta. Toiset uskoo sen jäävän kiertelemään elävien maailmaan, tulevan toisessa olomuodossa jälleen elämään tai sitten päätyvän taivaaseen tai vaan häviävän.

Itse uskon, että kun vehreimmille niityille siirtyy niin kaikki loppuu eikä mitään jää.

Paitsi tietysti muistot edesmenneestä, joita hetimiten hautajaisissa käydään läpi ja muistellaan henkilöä. Kannetaan kauniita kukkia haudalle ja pidetään puheita, mutta ei täältä poistunut noita mukaansa saa tai kuule.

Jotenkin karua ajatella, että arkussa saat sitten läheiset, rakkaat ja sukulaiset sekä tutut ja kaverit vierellesi ja puhutaan kauniita asioita. Eiköhän olisi parempi jos ihmisen eläessä kertoisille tälle mitä merkitsee ja olisi silloin läsnä. Näyttäisi rakkauden ja tärkeyden, ettei sitten jää harmittamaan kun toinen poistuu, että olisi pitänyt sanoa sitä ja tehdä tätä.

Kun joku maallisen taipaleen päättä niin tosiaan jää muistot, kuvat, videot ja mitä ikinä on. Ja niin kauan, kun on nuo edellä mainitut asiat niin juuri niin kauna ihminen on meidän luona ja mukana. Sanotaan vaikka suojelusenkelinä/-henkenä.

Ollaan läheisillemme läsnä ja kerrotaan miten paljon he merkitsevät, kun he ovat täällä.

Yksin vai yksinäinen

Toisinaan ihminen mielessään käy pohdintaa noiden kahden pienen samanlaisen, mutta kuitenkin niin erilaisen sanan välillä. Eikä oikein osaa aina hahmottaa kummasta oikein on kyse. Toinen kuitenkin on ihmisen tietoinen valinta, johon voi itse vaikuttaa suurelta osin ja toinen ei niinkään.

Tietoisesti valittava olemisen ilmenemismuoto on yksin oleminen. Joka määritellään yksinkertaisuudessaan fyysisenä erillään olemisena muista ihmisistä. Tuon valinnan ihminen tekee itse ja usein syynä yksin olemiselle on tavoitteet joita kohden mennä, kuten urakehitys. Yksin oleminen voi ihmiselle hyvin usein olla arjesta palauttavaa(lyhytaikaisena yksin olemisena) ja voimaannuttavaakin aikaa. 

Lisäksi ihmisen tietoisesti yksin vietetty aikaa mahdollistaa itsetutkiskelun lisäten itsetuntemusta, kun on aikaa tuumailla asioita. Itsenäisyys sekä hyvinvointi siis usein lisääntyy kun ihminen valitsee yksin olemisen erillään kiireestä sekä häsästä ja voi milloin tahansa ns. palata halutessaan muiden saataville ja normaaliin vuorovaikuttavaan ihmiseloon.

Yksinäisyys puolestaan on ihmiselle usein haitallinen ja kivuliaskin kokemus siitä, että vuorovaikutusta muiden kanssa ei ole ja sosiaaliset suhteet puutteellisia tai huonolaatuisia. Yksinäisyys on ihmiselle negatiivinen kokemus, joka saattaa pitkään jatkuessaan ajaa ihmisen radikaaleihinkin tekoihin oman elon/olon suhteen. Kuten sanontakin sanoo: "yksinäisyys on vaarallisempaa kuin ylipaino".

Ihmisen ollessa yksinäinen tulee voimakkaasti kokemus siitä, että ei ole itse riittävä muiden silmissä. Jolloin alkaa syyllistämään itseään eikä pääse pois noidankehästä, jonka seuraukset kuten sanoin voivat olla mitä vain. Tuollainen ulkopuolisuuden tunne ihmiselle voi olla joko sosiaalista tai emotionaalista. Seurauksena terveysriskit, kuten mielenterveysongelmat.

Kuka tahansa voi ja saakin olla yksin omasta tahdostaan niin halutessaan. Mutta yksinäinen ei kuuluisi kenenkään olla, mutta Suomessa noin 1/5 ihmisistä kokee yksinäisyyttä eristäytyen yhteiskunnasta. Tukitoimia yksinäisyyden ehkäisemiseksi on jonkin verran ja keskusteluapua tarjolla esim kriisipuhelimen toimesta. Puhelimeen tarttuminen ei vaan aina ole niin helppoa. Varsinkin kun kokee jo valmiiksi ulkopuolisuutta eikä ihminen esim. halua myöntää, että on yksinäinen/heikko. On kuitenkin vahvuutta se, että myöntää heikkoutensa. 

Pidetään siis yhteyttä kavereihin, tuttuihin sekä sukulaisiin, eikä anneta keneenkään olla yksinäinen tai tuntea olevansa. Jokaisella on mahdollisuus auttaa ja tukea toista. Ihan vaikka vaan kysymällä mitä kuuluu ja antamalla ajan kertoa/vastata kuulumisensa.